Ylipainoisena tunturiin

”Pahus!” mutisin itsekseni. Edessäni on viitisenkymmentä metriä ylämäkeä sadalla metrillä. Niskassani painaa lähes 40 kiloa rinkkaa, enemmän kuin laki sallii. ”Jos joskus pääsen Kilpikselle, kehtaan vetää päälleni paidan, jossa on teräsmies-logo.”

Seikkailu alkaa tästä.
Seikkailu alkaa tästä.

No, jätetääs teräsmies -kisojen karsinnat hetkeksi ja otetaan pari askelta taaksepäin, tai saman tien vaikka pari päivää, ja palataan Rovaniemen rautatieasemalle.

0. päivä – julkisella liikenteellä

Muuanna elokuisena lauantaihuomeltaina armon vuonna 2013 nousin junasta hitusen unenpöpperöisenä. Tarkoitukseni oli lähteä vaeltamaan Kilpisjärvelle. Jossain vaiheessa huomasin istuvani bussissa, joka olikin matkalla Utsjoelle! No, eipä hätiä mitiä, oli tullut mukaan mukavasti muonaa (sehän siellä rinkassa painoikin!) ja kivasti karttoja. Melkein Utsjoelle saakka.

Utsjoen silta
Utsjoen silta. Kutsu seikkailuun.

Melkein. Hypättyäni kuormineni (en sano kantamuksineni, sillä rinkka oli liian raskas selkään nostettavaksi: minun piti ryömiä sen alle) bussista Utsjoen kaupalla kävelin iloisesti sillan yli ja käännyin vasempaan. Suunnitelmani oli pikamarssia vielä samana iltana parikymmentä kilometriä Borsen kylään, poiketa sieltä tuntureille ja saada siten hyvä alkuvauhti retkelle. Tosin sittenkin olisin vielä muutaman kilometrin kartan reunan tuolla puolen, mutta eksyminen näillä nurkilla oli suhteellinen käsite. Kunhan nyt suunnilleen osasi nimetä pari isompaa näköpiirissä olevaa isompaa nyppylää.

Leiripaikalle saavuin pari tuntia suunniteltua myöhemmin. Ensinnäkin bussi oli Utsjoelle tullessa ollut puolisen tuntia myöhässä ja toisaalta marssi oli treeneistäni huolimatta raskaampaa kuin olin arvellut. Päälle päätteeksi lopun metsäpolkuosuus meni hämärässä harhailuksi. Kun sitten saavuin ennalta valitsemalleni leiripaikalle, tarkkana poikana tajusin valinneeni teltan paikaksi suon. Onneksi sade sentään ymmärsi otollisen hetkensä koettaneen.

Siinä sitä oltiin. Rättiväsyneenä, märkänä, pimeässä, suolla, ilman rutiinien tuomaa turvaa. Eipä aikaakaan kun bongasin saappaistani päättömän kanan. Ei muuta kuin hätätilaohjelma käyntiin: Laskin rinkkani mättäälle (josta pääsisin sopivasti ryömimään sen alle), istuin rauhallisesti paikalleni, suljin silmäni vedin muutaman kerran syvään henkeä ja kysyin itseltäni yhden kysymyksen: Mitä ensimmäiseksi? Vastaus: ”Vettä”. Kun tärkeysjärjestys oli näin saatu kohdalleen, kaikki alkoikin mennä putkeen. Ja tällä kertaa se ei ollut viemäri.

Tuli ehtoo taakse oli jäänyt 21 km. Tuli aamu.

1. päivä – kartalle

Jossain vaiheessa päivää pääsin lopulta kartalle. Matka ei lopulta ollut pitkä, mikä oli hyväkin, koska marssinikin jäi varsin lyhyeksi.  Opin tehokkaasti sen, että jos haluaa kävellä pitkään, on pakko lähteä ennen kello kahta iltapäivällä. No, aamupäivän satoi. Kävin teltassa venytellessäni läpi kaiken mukaan tulleen. Sillä oli pärjättävä ja se kaikki oli kannettava.

IMGP1581_v1Iltaa kohti sää oli paljon mukavampi ja leiripaikkakin kerrassaan mainio. Tuli ehtoo taakse oli jäänyt 8 kilometriä, tuli aamu…

2. päivä – teräsmies?

Olipa mukava herätä kauniiseen säähän. Alkumatka oli lähinnä miellyttävää tunturinummea – mitä nyt maastolla oli välillä vaikeuksia päättää olisiko se mieluummin kivikkoa vai suota, eikä se edes ymmärtänyt, miksi nämä kolme olisivat keskenään poissulkevia. Huokaus.

Rastigaisa
Rastigaisa

Ohitettuani Rastigaissan lounaispuolelta minulle tuli ongelma. Periaatteessa olisin halunnut säilyttää korkeuskäyräni, sillä muutoin edessä odottaisi kerrostalon portaiden nousemiseen verrattava urakka. Maasto kuitenkin teki sen mahdottomaksi. Lopulta olin tilanteessa, jossa eteenpäin ei päässyt, ylöspäin nouseminen 45 asteen kulmassa oli – rinkan kanssa – sula mahdottomuus ja takaisinpäin en suostunut kääntymään. Ilman kävelykeppejä laskeutuminenkin olisi ollut… no, sanotaanko ”ikävää”.

Vihreässä jokilaaksossa Rastigaisan ja Geaidnogaisan välissä olikin hyvä laittaa lounasta. Ilmakosteus tosin alkoi taas kohota siihen malliin, että katsoin parhaaksi muuttaa sen slow-foodiksi, eli ripustin pakin rinkan lenkistä ja söin matkan varrella. Lusikka-haarukkani tosin koki faasi-transition lusikaksi ja haarukaksi, mutta no problem. Loppumatkan kaivelin pakkia paistinlastalla (kuka väitti sitä turhaksi painoksi?). Jokilaaksosta noustessa oli se teräsmieskisan karsinnan paikka. Ensimmäistä (mutta ei viimeistä) kertaa retkellä jouduin toteamaan, että kukaan ei väittänyt tätä helpoksi – vain tehtävissä olevaksi. (Siitäkin oli ollut debattia, oliko yritykseni edes mahdollinen: Yksinvaellut Utsjoelta Kilpisjärvelle nojautumatta varustetäydennyksiin. Bussikuskille taas olin todennut, että kuka tahansa hölmö voi lähteä matkaan, mutta perillepääsyyn tarvitaan enemmän. Jos joskus pääsen Kilpikselle, joudun ehkä arvostamaan itseäni.)

IMGP1596_v1Ylempänä avautui varsin tasainen kivierämaa. Tosin ei erityisen kuiva, sillä se oli alhaalta lampien täplittämä ja ylhäältä oksidaanin voitelema. Jatkoin vielä muutaman kilometrin, mutta sateen alkaessa toden teolla etsin hätäpäissäni ensimmäisen suhteellisen kuivan paikan, johon pykäsin pikavauhtia teltan pystyyn ja kömmin sisään.

Note to self: Leiriydy ennen kuin alkaa sataa. Ja kun sade alkaa, älä vaivaudu tuomaan märkiä vaatteita sisään – eivät ne kuitenkaan kuivu. Sen sijaan ne imevät ruumiinlämpöä, jolle olisi parempaakin käyttöä.

Oli ehtoo, takana oli 19 kilometriä, tuli aamu.

3. päivä – takaisin vihreälle

Vähän venkoilemalla aurinko kuivatti teltan ennen kuin lähdin liikkeelle. Tänään reitti vei Guiverassan pohjoispuolitse jokilaaksoon ja vehmaammille poronhoitomaille Goadjinjärven tienoilla. Muutaman elikonkin näin.

IMGP1602_v1

Todettakoon, että nämä vuoret olisivat hyvä paikka lennättää leijaa. Karttalaukun sitominen kiinni tauolla on jo refleksi. Olin ohimennessäni bongannut Gottetvarrin laelta maston, ja sen perusteella löysin jopa paikan, josta oli kännykkäverkkoon kuuluvuutta.

Tuli ehoo, takana oli 15 kilometriä. Pistin teltan pystyyn pienen puron luo Oarjista pohjoiseen. Yöllä kuulin rapinaa repun vierestä, kuin hiiret olisivat yrittäneet läpi vetoketjuista. Siirsin repun sisäteltan sisäpuolelle. Sinänsä merkillepantavaa on, että pystyin tekemään niin. Joko se oli keventynyt tai minä olin vahvistunut…

Tuli aamu.

4. päivä – polun pää

Korkeimmalla kohdalla
Korkeimmalla kohdalla

Sivistys! Jos polun toista päätä nyt voi pitää sivistyksenä. Polun toinen päähän on tunnetusti aina kiinni jossain tiessä, mutta tällä kertaa löysin sen toisen pään, joka ei ollut kiinni missään. Moottorikelkkaura oli ystävällisesti merkitty maastoon kepein, ja karttaankin suuntaa-antavasti, ja mitä lähemmäs sivistystä pääsi, sitä helpompi sitä oli muutenkin seurata. Reitin korkeimmalta kohdalta oli myös hyvä lähettää tekstari kotiin.

Luostijoen toisella puolen avautui kanjonimainen nousu Guollejavrin eli suomalaisittain Kalajärven, kattilalaaksoon, mutta tuntien rinkan painon selässäni totesin, että olen nähnyt tarpeekseni, kiitos vain.  Näin tarpeekseni myös sen sieltä laskevan joen suulla olevaa jänkää, turvallisesti joen toiselta puolella. Sinne en neuvoisi edes pahinta vihamiestäni (kuka hän sitten lieneekään?) tunkemaan reppu selässä.  Parhaassa tapauksessa hän saisi vielä rehvastella, että selvisi hengissä.

IMGP1624_v1Päivän haveri: takapuolen tikkaus. Siis housujen. Ilmeisesti olivat nirhautuneet jotain kivensärmää vasten. Ompelin miten kuten kiinni ja vedin vielä sisäpuolelle teipin vahvistukseksi.

Seurailin moottorikelkkauraa sen suuremmin ajattelematta, mikä oli virhe, koska eksyin. En pahasti, mutta jouduin sen takia nousemaan enemmän ylämäkiä kuin oli tarpeen. Oma vika.

Kaukaisuudessa Jäämeri.
Kaukaisuudessa Jäämeri.

Tuli ehtoo, takana oli 18 kilometriä. Leiriyduin paikkaan, jossa sain kuunnella läheisen pienen vesiputouksen lirinää ja ihastella täysikuussa teltan ikkunasta kaukaisuudessa siintävää Jäämerta.

Tuli aamu.

5. Päivä – pikku dippi

Tänä aamuna satoi taas, mikä oli lähinnä ärsyttävää, sillä se pakotti pitämään jalkojentuuletustaukoja useammin. Tässä kelissä kun Gore-texit käyvät retkikeittimestä siinä missä kuin vanhat kunnon nokialaisetkin.

Sain muuten myös ensimmäisen kontaktin  inehmoon sitten tieltä poikkeamisen. (Tekstareitahan ei lasketa…) Keskustelumme ei ollut erityisen syvällinen, mihin saattoi osaltaan vaikuttaa se, että nuorukainen ajoi traktorilla vastakkaiseen suuntaan kuulosuojaimet korvilla, eikä kumpikaan meistä nähnyt tarvetta edes hidastaa.

Uimassa JäämeressäIltapäivällä sade taukosi, joten pystytin teltan kuivumaan siltä varalta, että alkaisi taas sataa. Koskaan ei voi varautua liian hyvin. Ja koska olin sattunut pystyttämään teltan rannalle, päätin siinä pulahtaa uimaan. Mikäpä virkistäisi yksinäistä erävaeltajaa paremmin kuin pieni pulahdus Jäämereen?

IMGP1671_v1

Tai no, teknisesti se ainakin oli Jäämerta. Syvän vuonon pohjukassa oli murtovesilahdelma, jossa oli vettä vain näin korkean veden aikaan, mutta kuitenkin.

Tämä päivä oli leiritymisen kannalta vaikein. Ei siinä, etteikö tällä vehmaalla rannikkoseudulla olisi hyviä teltanpaikkoja ollut – ongelma oli vain siinä, että kun bongasin sellaisen täällä ihmisten ilmoilla, niin joku ryökäle paikallinen oli huomannut sen ensin ja pykännyt siihen talon. Kurjuuksien kurjuus. Karttaan merkitsemättömiä aitojakin oli ilmestynyt hankaliin paikkoihin. Lopulta löysin telttani erään niityn perukoilta.

Tuli ehtoo, matkamittariin oli kertynyt 15 kilometriä, josta osa ihmisasutuksen välttelyä.

Huomenna Lakselvaan, mikä merkitsee ensimmäistä helppoa tilaisuutta keskeyttää tämä halvatun retki. Tähän mennessä onkin ollut lähinnä sadetta, raskaita mäkiä ja ihania maisemia.

Tuli aamu.

6. päivä – Lakselva

Hemmetti! Kuka valopää keksi suunnitella teltan, jonka sisällä on muuten mahdollista pakata koko leiri lähtövalmiiksi, mutta tuulinarut irrotaakseen täytyy lähteä ulos?? Kuvittelevatko ne, että me vaeltajat kestämme vettä? No, onneksi ei satanut paljoa, mutta lähtö oli vähän tahmea. Siihen oli kuitenkin jo melkein tottunut.

Olisin tietysti helposti ehtinyt Lakselvaan edellisenä iltana. Teltanpaikan löytäminen olisi voinut olla hankalaa, eikä hotellimajoituskaan sopinut suunnitelmiini. Se oli toinen syy, miksi olin suunnitellut tulevani kaupunkiin päiväsaikaan.

Toinen oli, että olin kotona luvannut huolestuneelle kotiväelle, että jos vastaan tulee kahvila, niin käyn kahvilla. Vähän outo kokemus, sen viikon jälkeen. Muistin sentään piilottaa puukon, ennen kuin marssin kylälle. Lämmössä alkoi mukavasti ramasta. Tulin siihen tulokseen, ettei koko retkessä ollut mitään järkeä ja aloin miettiä, lähtisikö piankin busseja Suomeen päin.

IMGP1684_v1

(jatkoa ensi numerossa?)

map_Utsjoki_lakselva
Summittainen reitti.

Yksi kommentti artikkeliin ”Ylipainoisena tunturiin”

Osallistu keskusteluun