Tällaista ei tapahdu

Kirjoitin aiemmin yksinvaelluksestani Godafossilta Jökulheimariin ja eeppisestä epäonnistumisestani johon se päättyi, joten nuo tarinat kannattaa lukea ensin. Edellisessä osassa keskityin kertomaan edesottamuksistani, eli sisäisestä maailmastani, tällä kertaa aion ensin jatkaa päivän tapahtumien kuvaamista, ja vasta sitten kertoa niiden merkityksestä. Eikä päivää vielä sittenkään saada pulkkaan.

Mitä tapahtui?

Olen siis juuri pystyttänyt telttani Jökulheimarin vuoristoasemalle yleisesti kurjana, kylmissäni, väsyneenä, kamerani kelvottomaksi uittaneena, nälkäisenä, yksinäisenä, masentuneena, epäonnistuneena – ja syyllisyyden painamana. Aloin purkaa kamppeitani telttaan ja suunnittelin viimeinkin keittäväni ruoan, joka oli ollut padassa odottamassa yli 20 tuntia. Minulla ei ole oikeastaan mitään tekemistä seuraaviin 24 tuntiin.

Sillä hetkellä, yhtäkkiä, äkkiarvaamatta, kukkulan takaa kuuluu auton moottorin ääntä. Lähden tutkimaan asiaa. Kaksi pelastuspalvelun maastoautoa on pysähtynyt parkkipaikalle. Esittelen itseni, ja he kertovat lähteneensä etsimään minua edellisenä päivänä. Tosin he ehtivät olla liikkeellä vain tunnin verran, ennen kuin hätäkeskukseen jättämäni viesti tavoitti heidät. Tänään päivänä he ovat muuten vain partioimassa tiellä, jolla eivät olleet ajaneet pariin vuoteen.

Tuhlaamatta sen enempää aikaa pyydän saada käyttää puhelinta. Ystäväni  on helpottunut kuullessaan viimeinkin minusta. Kerron hänelle pikku seikkailustani ja pyydän häntä välittämään terveiseni vaimolleni. (Ja nimenomaan näin päin: olen varma, ettei rakkaani ole likimainkaan niin huolissaan. Ja – sivumennen sanoen – myös oikeassa.)

Pelastuspalvelun miehet olivat päättäneet lähteä ajamaan Bardargataa Sylgja- ja  Svedja-joille, ja etsimään uutta kahlaamoa Svedja -joen yli. Ramppi edelliselle – joka on edelleen merkitty karttoihin – oli romahtanut. Kerron heille, mistä olin itse mennyt yli veden nousematta juuri polvea korkeammalle. He kutsuvat minut mukaansa lämmittelemään, ja kyllä minulle kyyti kelpasi. Kerron heille, että jo kävellessäni olin alkanut ihailla niiden autojen ja kuljettajien kykyjä, jotka ajoivat siellä. Olin nimittäin nähnyt tien.

He siis ystävällisesti auttavat minut valtavaan jäätikköjeeppiin nimeltä Grettir I (nimetty Islannin historian suurimman voimamiehen mukaan) ja tarjoavat tuoreen(!) omenan. Nappaan mukaani rinkan hupun, siinä toivossa, että saisin kameraa kuivattua. Perässä ajaa pienempi maasturi, jonka nimi on käsittääkseni ”lumivalko” tai ”lumikki”.

Ensimmäinen tenkkapoo tulee solassa, jonka viisimetriä korkea ja paksu lumivalli tukkii. Tämä porukka ei kuitenkaan ole sitä sorttia, joka kääntyy takaisin, ja este ylitetään vartissa – ilman dynamiittia. Vähän myöhemmin kesärenkaissa oleva Grettir uppoaa lumeen, mutta Lumikin vinssin avulla siitäkin päästään alle puolessa tunnissa. Toki pelastuspalvelun voimamiehellä olisi ollut muitakin temppuja takataskussaan. Lopulta päästään Sylgjalle, jonka vesi vuolaimpana iltapäivän tuntina on yhtä korkealla kuin sateisena aamuyön hetkenä. Eli ei todellakaan olisi pitänyt lähteä yli silloin. Tuulikin on tyyntynyt.

Saavumme Surturin kohdalle, ja kaivan torveni esiin. Minua suorastaan rohkaistaan puhaltamaan siihen, ei kuulemma häiritse ketään. Sen jälkeen, yhtäkkiä, äkkiarvaamatta, partio saa radiokutsun. Kolmen tunnin matkan päässä on auto juuttunut kiinni. Vapaapäivä on ohi, ja on käännyttävä takaisin. Svedjalle ei tänään päästy. Sylgjan jälkeen kutsu perutaan, mutta nyt ollaan jo paluumatkalla. Tällä kertaa lumikentät ylitetään varovaisemmin – minun jalanjälkiäni seuraillen – ja lumivallin jälkeen pysähdytään peittämään jäljet, ettei kukaan lähtisi yrittämään siitä yli ja joutuisi kutsumaan pelastuspalvelua hätiin.

Jökulheimarissa kysyn, voisivatko he antaa minulle kyydin Tugna -joen toiselle puolelle, mutta soitettuaan paikalliselle puistonvartijalle arvelevat sen olevan liian vaarallista. Kyseinen puistonvartija tosin sattuu juuri silloin olemaan matkalla Landmanlaugariin, ja pelastuspalvelu tarjoutuu antamaan minulle kyydin hänen jeepilleen. Minulla olisi 3 päivää aikaa kävellä sinne, mutta joen tällä puolella matka on lähinnä tylsää autiomaata (jollaista olen jo nähnyt riittämiin) ja olen masentunut, joten kyyti kelpaa. Minulla ei ole erityisiä intohimoja seudun suhteen.

Pakkaan siis telttani, jota eräs asioihin perehtynyt erehtyy luulemaan maailman parhaaksi. Kyydin toisen osan saan varsin pienessä maasturissa, mutta sattumalta sitä ajaa nainen, joka oli kuullut minusta paljon: Hän tuli Nyidalurin vuoristoasemalta, hänen poikakaverinsa oli löytänyt jättämäni viestin, ja ollessani kateissa juuri hän oli puhunut paljon ystäväni kanssa. Islanti on pieni. Saavun siis Landmanlaugarin leirintäalueelle iltasella, sopivaan aikaan pystyttääkseni teltan ja syömään (viimeinkin) päivälliseni, joka oli marinoitunut yli 24 tuntia.

Päivä oli ollut pitkä, eikä se ollut edes lopussa. Sokeri odotteli vielä pohjalla.

Mitä se tarkoitti?

Sinänsä iltapäivän tapahtumissa ei ollut mitään ihmeellistä. Kaikki eteni luonnollisia polkujaan, jokseenkin minusta riippumatta. Olen miettinyt, oliko hälytyksellä lähteä etsimään minua mahdollisesti jotain – ehkä vain alitajuista – vaikutusta siihen, että he päättivät lähteä tuolle seudulle partioimaan. Siinäkin tapauksessa se tapahtui minusta huolimatta – olin nimenomaan pyrkinyt siihen, että heidän ei tarvitsisi edes tietää minun olevan siellä liikkeellä.

Kuitenkin, jos asiaa tarkastellaan eeppisen epäonnistumiseni näkökulmasta, faktisesti tapahtui seuraavaa: Olin luovuttanut ja todennut, että jos Jumala tahtoo torveen puhallettavan Surturin luona tuona päivänä, Hänen täytyisi keksiä jotain muuta. Sillä hetkellä, yhtäkkiä, äkkiarvaamatta, minun toiminnastani tai edesottamuksistani riippumatta tai huolimatta, paikalle ilmaantuu Islannin ainoa porukka, joka ylipäätään pystyy ajamaan sitä tietä, auttaa minut kädestä pitäen paikan päälle, ja toteutettuani tehtäväni tuo minut välittömästi takaisin.

Tuossa ei ole mitään tulkinnanvaraa – juuri noin tapahtui, siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Sitten seuraa tulkintaa. Se oli pahinta päivässä. Se oli pahinta päivässä, koska se oli anteeksianto. Eikä tuo anteeksianto ollut tyyppiä ”Okei, mokasit, ei se mitään, elämä jatkuu.” Se oli tyyppiä: ”Okei, mokasit. Mennäänpäs nyt takaisin ja hoidetaan homma. Ja sitten saat jotain tosi kivaa.”

Tuo tuollainen sattuu. Olin – ja olen edelleen – hämmentynyt. Meni monta päivää, ennen kuin sain ajatukseni edes jonkinlaiseen järjestykseen sen suhteen, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Ensinnäkin oli prosessi, jonka perusteella tavoitteeni oli muodostunut. Sitten tuli oma epäonnistumiseni uskoa niihin. Kolmanneksi ulkoiset tapahtumat osoittivat minun epäilyni vääräksi. Neljänneksi on se tosiasia, että nimenomaan minun vakaa uskoni omaan epäilyyni oli asettanut minut vakavaan hengenvaaraan. Ja kaiken tämän jälkeen sain anteeksi. Mieleni teki vain itkeä. Ja tekee yhä.

Olin kuin puulla päähän lyöty. Ja pitkä päivä yhä vain jatkui.

Osallistu keskusteluun