Fimmvörðuháls – viimeiset askeleet

Taas yksin. Viimeinkin. Tai… Erin oli lähtenyt lauantai-aamuna, ja oli vaikea uskoa, että olimme tavanneet vasta viikkoa aiemmin. Vielä vaikeampaa oli uskoa, pitkästä uudenkuun päivästäni oli jo viikko.

Kiertelin päivän Thorsmörkin alueella, muun muassa katsastin Husadalurin leirintäalueen ja rehasin kamojani reilut 200 metriä ylös Valahnúkurin näköalapaikalle, pohtien kysymystä, miksi astuin jokeen tuona kokemusrikkaana aamuna. Iltaa kohden hakeuduin vielä viimeiseen maastoleiriini hyvän matkan päähän ylämaille.

Sunnuntaina alkoi nousuni Fimmvorduhalsin, eli viiden reittimerkin (kummelin), solaan. Olin varannut paikan Utivistin tuvasta yöksi, joten minulla ei ollut minkäänlaista kiirettä. Ehdin varsinaisen polun päähän vasta yhdeltätoista, ja nousu kesti kiirettä pitämättä viitisen tuntia.

Ylemäpänä oli vähän sumua, eli pilviä, sattumalta samassa korkeudessa kuin kasvillisuus lakkasi. Erääseen kapeikkoon oli viritetty turvavaijeri. Nousua kertyi noin 800 metriä, mutta matkaa kuvaisin lähinnä pittoreskiksi. Etelään kulkiessa kannattaa vilkuilla taakseen…

Aivan solan huipulla on kaksi uutta nyppylää, nimeltänsä Modi ja Magni, jotka syntyivät vuoden 2010 Eyjafjollajökullin Euroopan lentoliikennettä sekoittaneen purkauksen yhteydessä. Juuri niihin aikoihin sumu oli sakeimmillaan, ja Modin jälkeen lähdin kiertämään Magnia länsipuolelta (huono vaeltaja syyttää karttaa), kun olisi pitänyt kiertää itäpuolelta. Raudasta punainen maa pyöritteli kompassia miten sattuu, mutta pienellä kärsivällisyydellä sain suunnat kohdilleen, minkä jälkeen sumukin hälveni muutamaksi hetkeksi.

Miehitetty tupa on puolisen kilometriä länteen polusta. Kaivoa harjanteella ei ole, vaan vesi sulatettiin lumesta. Ilta oli hiljainen, meitä oli vähän, mutta porukka oli Eurooppalaista – pari ranskalaista naista, kaksi pariskuntaa – sveitsiläinen ja itävaltalais-englantilainen – yksi hullu suomalainen sekä tupaisäntänä paikallinen trubaduuri, joka lauloi meille tuutulauluja. Pihaan leirityi vielä kanadalainen pariskunta, sekä auringonlaskun aikaan kymmenen hengen retkikunta, joiden leiritymisrutiinit vaikuttivat hieman kyseenalaisilta. (Millainen retkeilijä pystyttää telttansa avoimeen maastoon oviaukko tuuleen päin, kun odotettavissa on tuulta 15 m/s?)

Aamulla seurasin retkikunnan vääntäytymistä teltoistaan ulos – käsiä ja aikaa oli sen verran, ettei näkynyt laskuvarjoja – ja lähdin lopulta itsekin raahautumaan alaspäin. Tsekkasin ohimennen toisen tuvan, joka on karumpi, mutta yhtä lailla miehitetty, ja aloitin pitkän laskeutumiseni. Väsymys alkoi painaa, vaikkakin tunsin, että se oli pikemminkin henkistä kuin fyysistä laatua. Voimieni puolesta olisin voinut kävellä vaikka takaisin Landmanlaugariin, mutta muonavarani olivat vähissä, ja ajatuskin tuntui vastenmieliseltä. Uskon kuitenkin, että pienen täydennyksen ja sopivan motivaation yhdisteltä olisi tepsinyt.

Muutama sata metriä kävelysillan eteläpuolella oli ensimmäinen kunnon vesiputous. Laahautuessani jokilaaksoa etelään, niitä tuli koko joukko lisää. Muistaakseni Gluggafoss(?) oli upein.

Saavuin Skogariin kohtalaisen myöhään iltapäivällä. Sen verran myöhään, että bussi oli jo mennyt, joten edessä oli vielä yksi yö Hotel Hillebergissä. Epähuomiossa satuin parkkeeraamaan Fjällun telttaan majoittuneiden maannaisteni naapuriin. Paikallisesta ”kaupasta” sain vähän täydennystä (appelsiinimehua, juustoa…) ruokavarastooni viimeiseksi illaksi ja aamuksi…

Lopuksi

Kolme viikkoa Islannin ylämailla. Opin eron kokemuksen ja kohtalon välillä: jos siitä selviää hengissä, se on kokemus.

Se oli uskomaton kokemus.

Laugavegur

Suosittelen lämpimästi Laugaveguria kaikille, jotka haluavat kokea parhaat palat Islannin villistä luonnosta 🙂

Elokuussa 2015 telttailin kolmisen viikkoa Islannin ylämailla. Retki jakautui melko selkeästi kahteen osaan: Yksinvaellukseen karumpien alueiden halki pohjoisesta Godafossilta Vatnajökullin länsipuolelle Jökulheimariin, sekä turistireittiin Landmanlaugarista Skogariin. Tämä artikkeli kattaa välin Landmanlaugar – Thorsmörk.

Landmanlaugar

Erinäisten vaiheiden jälkeen sain kyydin Landmanlaugariin lauantaina 15.8. hyvissä ajoin ennen auringonlaskua. En ollut mitenkään erityisen hyvällä tuulella. Retken tämän osuuden piti keskittyä enemmän turisteiluun ja valokuvaukseen, mutta päivä oli ollut pitkä, ja olin aloittanut sen uittamalla kamerani perusteellisesti jäätikköjoessa. Tai no, olin uinut siellä itsekin, mutta kamerasta tuskin olisi enää suurtakaan iloa. Päivän muutkin tapahtumat olivat jättäneet minut kuin puulla päähän lyödyksi. Vertaus tosin ontui, sillä en ollut vielä nähnyt Islannissa puita.

Landmanlaugar on todellinen turistikohde. Sinne pääsee kätevästi Reykjavikista bussilla, tosin välillä pitää vaihtaa nelivetoversioon. Pari sataa metriä ennen varsinaista päämäärää on vielä pari vesiestettä.

Suurin osa teltoista oli pakkautunut noin hehtaarin telttakyläksi, kun toinen puoli alueesta oli melko tyhjä. Liekö ollut klaustrofobia vai tottumuksen voima, mutta laskin synkkänä reppuni melko tarkkaan tyhjän alueen geometristä keskipistettä ja kohotin Hotel Hillebergin harjan omituisen tyynessä säässä. Mielenosoituksellisesti kieltäydyin pingottamasta tuulinaruja, liekö viitsin laittaa edes kulmakiiloja.

Joku muukin oli huomannut tällä puolella olevan enemmän tilaa, ja kohtisillään lähistölle ilmaantui pari muuta pientä telttaa. No, kuka minä olen ajamaan ketään tiehensä? Toisella heistä tuntui olevan vaikeuksia telttansa kanssa, ja koskapa minulla ei ollut parempaakaan tekemistä – ja koska oli mukava saada ajatuksia irti omista murheistani – tarjosin apuani.

Uudet naapurini olivat kanadalaisia, nimeltään Erin ja Nicole. Erin oli vuokrannut telttansa Reykjavikista, eikä hänellä ollut kokemusta sen pystyttämisestä. Pienellä kärsivällisyydellä ja yhdessä ihmettelemällä saimme tilapäissuojan lopulta jonkinlaiseen käyttökuntoon. Ja minäkin pääsin lopulta syömään päivälliseni – vain reilut 29 tuntia myöhässä.

Sunnuntaina olin edelleen myrtynyt, sää oli märkä, joskaan ei varsinaisesti sateinen, ja alkuperäisen aikatauluni mukaan minun piti olla täällä vasta keskiviikkona, joten lyöttäydyin kanadalaisten seuraksi päiväretkelle. Landmanlaugar onkin erinomainen tukikohta upeille päiväretkille, samoin kuin useamman päivän retkille esimerkiksi Langisjorin suuntaan. Iltasella pulahdin vielä paikalliseen kuumaan lähteeseen.

Laugavegur

Laugavegur on reilut 50 kilometriä pitkä reitti Landmanlaugarista Thorsmörkiin, joka on tapana kulkea pohjoisesta etelään. Vastakkaiseen suuntaan voi myös kulkea, mutta Alftavatnin jälkeen tulee melkoinen nousu. Toisaalta näkymät Landmanlaugaria lähestyttäessä ovat henkeäsalpaavat. Oma suuntani oli kuitenkin etelään.

Matka jakautuu luontevasti neljään pätkään, ja joka välissä voi leiriytyä tai yöpyä tuvassa – jos sellaisessa sattuu olemaan tilaa. Ensimmäisen päivän osuus päättyy 12 kilometrin jälkeen Hrafntinnuskerin majalle. Jos matka tuntuu lyhyeltä – 500 metrin kiipeämisen jälkeen – voi jatkaa Alftavatnin järvelle. Vastaavasti 500 metrin jyrkkään laskuun on saa varata aikaa tunnin pari.

Itselläni ei ollut varsinaista kiirettä, mutta seuraavaksi päiväksi oli ennustettu huonompaa säätä, eikä huono sää tonnissa erityisesti houkutellut. Ja vaikken olisi omasta puolestani suuremmin välittänytkään, valoa riitti vielä hyvin, ja arvelin Nicolen pärjäävän kuitenkin paremmin vähän väsyneenä hyvässä säässä kuin huonon sään kourissa. Väsymys alkoi kuitenkin painaa häntä, ja lopulta pääsimme Alftavatnin leirintäalueelle vain puolisen tuntia ennen auringonlaskua. Onneksi Erin oli ehtinyt edeltä vastaan.

Tiistaina sää oli tavanomainen vaellussää: tuulta noin 15 m/s, kevyttä sadetta. Toisin sanoen varustekysymys. Ylempänä oli kuulemma lumimyrsky ja sankkaa sumua. Pari ylitystä. Nicole oli edellisen päivän koettelmuksista jo varsin ryytynyt, mutta hän suorastaan loisti jokien ylityksissä. Siinä säässä jalkojen kuivaus ei valitettavasti ollut mahdollista aivan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ja ennen pitkää hänelle kehittyikin rakko, joka vielä puhkesikin ennen seuraavaa leirintäaluetta. Viimeiset kilometrit minä ja Erin kannoimme vuorotellen hänen rinkkaansa, ja Nicole taipui suosiolla kulkemaan viimeisen etapin bussilla.

Arvioisin, että hänen valmistautumisensa oli puutteellista. Hän ei ollut totuttanut itseään kantamaan rinkkaa pitkiä matkoja raskaassa maastossa, ja jo ensimmäisenä – raskaana – päivänä väsymys ajoi hänet pisteeseen, jossa jopa hänen uskonsa omiin kykyihin – kuten rinteen nousemiseen – joutui koetukselle. Tuo reitti on niin hyvin hoidettu, ettei kukaan kuole siellä näin turistikautena. (Vuorilla kuljimme kyllä monumentin ohi, joka oli pystytetty miehelle, joka kuoli kylmyyteen pari kevättä sitten – puolen kilometrin päässä tuvasta. Tosin siinä säässä ja hänen tilassaan se olisi yhtä hyvin voinut olla kuussa.) Olisi kuitenkin ollut elämäni typerin päätös jättää hänet sinne oman onnensa nojaan. Sellaista ei vain tehdä. Ja vaikken siinä maastossa olisikaan voinut kantaa sen enempää häntä kuin hänen kamppeitaankaan, tiesin voivani puhua hänet sieltä pois, kuten sitten päädyinkin tekemään. Tein myös parhaani, että hänen uskonsa itseensä retkeilijänä vähintäänkin säilyisi. Hän aikookin yrittää kulkea reitin uudestaan, ehkä jo ensi vuonna. Jos ensi kesän säät eivät ole yhtä poikkeuksellisia, hänellä on hyvät mahdollisuudet. Eikä Nicole niin huonosti pärjännyt. Eräästä saksalaisseurueesta perille pääsi neljä, kun toistakymmentä lähti liikkeelle. Eivätkä he edes kantaneet omia varusteitaan.

Viimeisenä päivänä sää oli jossain määrin parempi – tai ainakin kuivempi. Kuljimme yhtä matkaa Erinin kanssa, mikä olikin paljon helpompaa, sillä kuljimme myös samaa tahtia. Tulimme myös erinomaisesti juttuun keskenämme. Tuon viikon aikana Erinistä kuoriutui ihminen, joka huomasi rakastavansa niin luontoa kuin retkeilyäkin.

Thorsmörk

Laugavegur -reitin eteläpää on taas loistavaa retkeilyseutua. Ellei nimeomaan halua taivaltaa muutaman päivän matkaa, voin lämpimästi suositella vaihtoehdoksi päiväretkien tekemistä reitin päätepisteistä, joihin molempiin on hyvät bussiyhteydet ja joista löytyy turistitasoiset leirintäalueet kioskeineen kaikkineen.

Omasta puolestamme – Erin ja minä, myöhemmin bussi toi Nicolenkin paikalle – parkkeerasimme keskiviikkoiltana Langidalurin leirintäalueelle. Voin muuten lämpimästi suositella paikkaa: paikka on suojainen, nurmi on ensiluokkaista telttapohjaa ja maisemat – vihreä metsä ja valkoinen jäätikkö – ovat henkeäsalpaavat. Laugavegur (ja viimeiset pari viikkoa muutenkin) painoi jaloissa, joten teimme torstaina vain pienen päiväretken jokilaaksossa.

Perjantaina lähdimme seikkailemaan hieman puolivillaisesti varustautuneina, mutta tavoitimme silti Tugnakvislarjökullin reunan. Matkan varrella tuli toistakymmentä ylitystä, ynnä kiipeäminen yhdelle vuorelle (siinä rinteessä ei parannut horjahtaa taaksepäin), mutta en ollut erityisemmin huolissani kumppanistani. Jo se – sekä kokemuksen jakaminen – oli positiivinen kokemus.

Mistä tunnet sä ystävän?

Lauantaiaamuna Erinin oli aika lähteä kotiin. Hetki oli haikea, sillä viikon aikana olimme ehtineet jopa ystävystyä. Yhteinen matkamme oli alkanut puhtaasta sattumasta, leiritymisestä samaan paikkaan ja ongelmista teltan kanssa, mutta matkan varrella olimme ehtineet antaa toisillemme paljon: minä jakaa kokemustani niin vaeltamisesta kuin elämästäni, hän sitoa paleltuneet sormeni ja opettaa minulle, että ehkä ihmisille kannattaa sittenkin avautua. Tosin viimemainittu opetus taisi olla molemmille.

Summa summarum, minua ei harmita että kamerani ui. Siinä tapauksessa olisin varmaan ollut paljon keskittyneempi ottamaan kuvia ja ihailemaan maisemia. Nyt minulla ei ollut parempaakaan tekemistä, ja satunnainen seura oli parempaa kuin yksin murjottaminen. Viikkoa aiemmin minulla oli ollut pitkä päivä. Se päättyi vielä viimeiseen yllätykseen.

Tämä laulu on sinulle, Erin:

Jos sä epäröit oisko tuo,
joka tervehtien tulee luo
tosi ystävä laisinkaan.
Mistäs sen tietää saan?

Tehkää vuorille vaellus.
Tämä yhteinen ponnistus,
jonka ystäväs’ kanssa jaat.
Johan tietää saat.

Jos hän pelkää ja vaikertaa,
koska väsyy ja horjahtaa.
Jos hän huutaa kun sua ei näy,
vieras kanssasi käy.

Älä sorru sä pilkkaamaan,
vaikka on hän mies tasamaan.
Hän ei sovi sun seuraasi,
eikä lauluusi.

Jos hän vierelläs kalpenee,
mutta sisulla etenee.
Jos hän kätensä ojentaa,
kun sun on vaikeaa.

Jos hän rinnallas’ taistelee.
Yhdes’ huipulta katselee.
Silloin tiedän sun löytävän
tosi ystävän.

(Ystävän laulu elokuvasta Vuori. Vladimir Vysotski, suom. Arto Rintamäki)

(to be continued…)

Tällaista ei tapahdu

Kirjoitin aiemmin yksinvaelluksestani Godafossilta Jökulheimariin ja eeppisestä epäonnistumisestani johon se päättyi, joten nuo tarinat kannattaa lukea ensin. Edellisessä osassa keskityin kertomaan edesottamuksistani, eli sisäisestä maailmastani, tällä kertaa aion ensin jatkaa päivän tapahtumien kuvaamista, ja vasta sitten kertoa niiden merkityksestä. Eikä päivää vielä sittenkään saada pulkkaan.

Mitä tapahtui?

Olen siis juuri pystyttänyt telttani Jökulheimarin vuoristoasemalle yleisesti kurjana, kylmissäni, väsyneenä, kamerani kelvottomaksi uittaneena, nälkäisenä, yksinäisenä, masentuneena, epäonnistuneena – ja syyllisyyden painamana. Aloin purkaa kamppeitani telttaan ja suunnittelin viimeinkin keittäväni ruoan, joka oli ollut padassa odottamassa yli 20 tuntia. Minulla ei ole oikeastaan mitään tekemistä seuraaviin 24 tuntiin.

Sillä hetkellä, yhtäkkiä, äkkiarvaamatta, kukkulan takaa kuuluu auton moottorin ääntä. Lähden tutkimaan asiaa. Kaksi pelastuspalvelun maastoautoa on pysähtynyt parkkipaikalle. Esittelen itseni, ja he kertovat lähteneensä etsimään minua edellisenä päivänä. Tosin he ehtivät olla liikkeellä vain tunnin verran, ennen kuin hätäkeskukseen jättämäni viesti tavoitti heidät. Tänään päivänä he ovat muuten vain partioimassa tiellä, jolla eivät olleet ajaneet pariin vuoteen.

Tuhlaamatta sen enempää aikaa pyydän saada käyttää puhelinta. Ystäväni  on helpottunut kuullessaan viimeinkin minusta. Kerron hänelle pikku seikkailustani ja pyydän häntä välittämään terveiseni vaimolleni. (Ja nimenomaan näin päin: olen varma, ettei rakkaani ole likimainkaan niin huolissaan. Ja – sivumennen sanoen – myös oikeassa.)

Pelastuspalvelun miehet olivat päättäneet lähteä ajamaan Bardargataa Sylgja- ja  Svedja-joille, ja etsimään uutta kahlaamoa Svedja -joen yli. Ramppi edelliselle – joka on edelleen merkitty karttoihin – oli romahtanut. Kerron heille, mistä olin itse mennyt yli veden nousematta juuri polvea korkeammalle. He kutsuvat minut mukaansa lämmittelemään, ja kyllä minulle kyyti kelpasi. Kerron heille, että jo kävellessäni olin alkanut ihailla niiden autojen ja kuljettajien kykyjä, jotka ajoivat siellä. Olin nimittäin nähnyt tien.

He siis ystävällisesti auttavat minut valtavaan jäätikköjeeppiin nimeltä Grettir I (nimetty Islannin historian suurimman voimamiehen mukaan) ja tarjoavat tuoreen(!) omenan. Nappaan mukaani rinkan hupun, siinä toivossa, että saisin kameraa kuivattua. Perässä ajaa pienempi maasturi, jonka nimi on käsittääkseni ”lumivalko” tai ”lumikki”.

Ensimmäinen tenkkapoo tulee solassa, jonka viisimetriä korkea ja paksu lumivalli tukkii. Tämä porukka ei kuitenkaan ole sitä sorttia, joka kääntyy takaisin, ja este ylitetään vartissa – ilman dynamiittia. Vähän myöhemmin kesärenkaissa oleva Grettir uppoaa lumeen, mutta Lumikin vinssin avulla siitäkin päästään alle puolessa tunnissa. Toki pelastuspalvelun voimamiehellä olisi ollut muitakin temppuja takataskussaan. Lopulta päästään Sylgjalle, jonka vesi vuolaimpana iltapäivän tuntina on yhtä korkealla kuin sateisena aamuyön hetkenä. Eli ei todellakaan olisi pitänyt lähteä yli silloin. Tuulikin on tyyntynyt.

Saavumme Surturin kohdalle, ja kaivan torveni esiin. Minua suorastaan rohkaistaan puhaltamaan siihen, ei kuulemma häiritse ketään. Sen jälkeen, yhtäkkiä, äkkiarvaamatta, partio saa radiokutsun. Kolmen tunnin matkan päässä on auto juuttunut kiinni. Vapaapäivä on ohi, ja on käännyttävä takaisin. Svedjalle ei tänään päästy. Sylgjan jälkeen kutsu perutaan, mutta nyt ollaan jo paluumatkalla. Tällä kertaa lumikentät ylitetään varovaisemmin – minun jalanjälkiäni seuraillen – ja lumivallin jälkeen pysähdytään peittämään jäljet, ettei kukaan lähtisi yrittämään siitä yli ja joutuisi kutsumaan pelastuspalvelua hätiin.

Jökulheimarissa kysyn, voisivatko he antaa minulle kyydin Tugna -joen toiselle puolelle, mutta soitettuaan paikalliselle puistonvartijalle arvelevat sen olevan liian vaarallista. Kyseinen puistonvartija tosin sattuu juuri silloin olemaan matkalla Landmanlaugariin, ja pelastuspalvelu tarjoutuu antamaan minulle kyydin hänen jeepilleen. Minulla olisi 3 päivää aikaa kävellä sinne, mutta joen tällä puolella matka on lähinnä tylsää autiomaata (jollaista olen jo nähnyt riittämiin) ja olen masentunut, joten kyyti kelpaa. Minulla ei ole erityisiä intohimoja seudun suhteen.

Pakkaan siis telttani, jota eräs asioihin perehtynyt erehtyy luulemaan maailman parhaaksi. Kyydin toisen osan saan varsin pienessä maasturissa, mutta sattumalta sitä ajaa nainen, joka oli kuullut minusta paljon: Hän tuli Nyidalurin vuoristoasemalta, hänen poikakaverinsa oli löytänyt jättämäni viestin, ja ollessani kateissa juuri hän oli puhunut paljon ystäväni kanssa. Islanti on pieni. Saavun siis Landmanlaugarin leirintäalueelle iltasella, sopivaan aikaan pystyttääkseni teltan ja syömään (viimeinkin) päivälliseni, joka oli marinoitunut yli 24 tuntia.

Päivä oli ollut pitkä, eikä se ollut edes lopussa. Sokeri odotteli vielä pohjalla.

Mitä se tarkoitti?

Sinänsä iltapäivän tapahtumissa ei ollut mitään ihmeellistä. Kaikki eteni luonnollisia polkujaan, jokseenkin minusta riippumatta. Olen miettinyt, oliko hälytyksellä lähteä etsimään minua mahdollisesti jotain – ehkä vain alitajuista – vaikutusta siihen, että he päättivät lähteä tuolle seudulle partioimaan. Siinäkin tapauksessa se tapahtui minusta huolimatta – olin nimenomaan pyrkinyt siihen, että heidän ei tarvitsisi edes tietää minun olevan siellä liikkeellä.

Kuitenkin, jos asiaa tarkastellaan eeppisen epäonnistumiseni näkökulmasta, faktisesti tapahtui seuraavaa: Olin luovuttanut ja todennut, että jos Jumala tahtoo torveen puhallettavan Surturin luona tuona päivänä, Hänen täytyisi keksiä jotain muuta. Sillä hetkellä, yhtäkkiä, äkkiarvaamatta, minun toiminnastani tai edesottamuksistani riippumatta tai huolimatta, paikalle ilmaantuu Islannin ainoa porukka, joka ylipäätään pystyy ajamaan sitä tietä, auttaa minut kädestä pitäen paikan päälle, ja toteutettuani tehtäväni tuo minut välittömästi takaisin.

Tuossa ei ole mitään tulkinnanvaraa – juuri noin tapahtui, siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Sitten seuraa tulkintaa. Se oli pahinta päivässä. Se oli pahinta päivässä, koska se oli anteeksianto. Eikä tuo anteeksianto ollut tyyppiä ”Okei, mokasit, ei se mitään, elämä jatkuu.” Se oli tyyppiä: ”Okei, mokasit. Mennäänpäs nyt takaisin ja hoidetaan homma. Ja sitten saat jotain tosi kivaa.”

Tuo tuollainen sattuu. Olin – ja olen edelleen – hämmentynyt. Meni monta päivää, ennen kuin sain ajatukseni edes jonkinlaiseen järjestykseen sen suhteen, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Ensinnäkin oli prosessi, jonka perusteella tavoitteeni oli muodostunut. Sitten tuli oma epäonnistumiseni uskoa niihin. Kolmanneksi ulkoiset tapahtumat osoittivat minun epäilyni vääräksi. Neljänneksi on se tosiasia, että nimenomaan minun vakaa uskoni omaan epäilyyni oli asettanut minut vakavaan hengenvaaraan. Ja kaiken tämän jälkeen sain anteeksi. Mieleni teki vain itkeä. Ja tekee yhä.

Olin kuin puulla päähän lyöty. Ja pitkä päivä yhä vain jatkui.

Eeppinen epäonnistuminen

Lauantai 15.8.2015 oli hyvin erikoinen päivä.

Kirjoitin aiemmin yksinvaelluksestani Islannin karuimpien seutujen halki Godafossilta Jökulheimariin. Kertomuksen lopussa mainitsin, että pitkän päivän suurimmat yllätykset olivat vielä edessä.

Voisin tietysti vain luetella loppupäivän tapahtumat, mutta sana yllätys sisältää merkityksen, että jokin on odottamatonta. Kertoakseni, mitä en ainakaan odottanut, minun on siis ensin kerrottava jotain siitä, mitä päässäni liikkui. Edelleen, koska tämä aihe luiskahtaa herkästi subjektiiviseen mutu -puheeseen, aion lähestyä aihetta etsimällä vastausta yksinkertaiseen ja konkreettiseen kysymykseen: Miksi minä melkein hukuin jäätikköjokeen tuona aamuna?

Kysymys on helppo esittää. Vastaaminen on toinen juttu. Olin nimittäin väärässä paikassa väärään aikaan – ja minä tiesin sen astuessani jokeen. Ylityspaikka oli huono ja sää oli huono. Minulla olisi ollut aikaa – ja jopa hyvä syy – odottaa kokonainen vuorokausi. Jälkiviisaasti sain varman tiedon, että parempi ylityspaikka oli olemassa, ja merkitty karttaani. Jokeen meneminen tuona aamuna oli yksinkertaisesti typerää.

Typeryys on kuitenkin vain luokitus erilaisille virheille, ei syy. Päässäni liikkui jotain, kun tein tuon virheen. Arvotin asioita väärin. Arvottaminen taas riippuu merkityksistä, mitä ajattelemme asioiden merkitsevän meille, ja kuinka tärkeinä pidämme noita merkityksiä.

Asiasta tekee kimurantin se, että vaikka jotkut näistä merkityksistä ovat henkilökohtaisia, monet ovat vahvasti symbolisia – siis asioita, joilla on sama merkitys monille muillekin, eikä vain minulle. Edelleen, päivän mittaan kävi selväksi, että nimenomaan ne merkitykset, jotka eivät ole henkilökohtaisia, olivat ratkaisevia.

Yritän siis kertoa yllätykseni tarinan tavalla, jossa korostan nimenomaan niitä tosiasioita ja merkityksiä, jotka ovat minusta itsestäni riippumattomia, sekä erottelemaan omat tulkintani näistä tosiasioista.

Miksi olin siellä?

Joku haluaa kiivetä Mount Everestille. Joku toinen tekee pyhiinvaelluksen Haltin rajamerkille. Maastossa Mount Everest on kuitenkin vain yksi nyppylä muiden joukossa, ja rajamerkki pelkkä kivikasa. Ne ovat kiinnostavia kohteita, koska me annamme niille symbolisen merkityksen – korkein maapläntti, jonka jollakin alueella – maapallo, maa – voi saavuttaa.

Minä en ollut Islannissa kiivetäkseni jollekin kivikasalle, ihan vain sanoakseni että olen ollut siellä. Totta puhuakseni se valikoitui kohteekseni jokseenkin sattumalta, kun etsin maastoa, joka vastaisi tasoani ja jossa olisi potentiaalia löytää symbolista tasoa. Molemmissa suhteissa Islanti vastasi odotuksiini paremmin kuin hyvin.

Paikka

Islanti on maailman ainoa paikka, jossa on mahdollista kävellä valtameren keskiselänteen päällä. Paikka on myös tektonisesti ainutlaatuinen, sillä ilmastonmuutos saattaa lisätä Islannin tulivuorten aktiivisuutta, jopa kahta kautta. Merien vesimassojen tullessa painavammiksi (lämpölaajenemisen ja sulamisvesien vuoksi) Islannin tulivuorten päällä oleva maakerros tulee suhteellisesti kevyemmäksi kuin muu keskiselänne. Toisaalta jäätiköt ovat muodostuneet korkeimmille huipuille, ja niiden sulaminen vähentää painoa aktiivisimpien tulivuorten päältä.

Islannissa Keski-Atlantin selänne kulkee pohjoisesta osapuilleen Myvatnin länsipuolitse Askja -järvelle, Bardarbunga -vuorelle Vatnajökulin luoteiskulmaan ja kääntyy sieltä suoraan länteen, kulkien Hofsjökullin ja Langjökullin kautta Reykjavikiin. Keskiselänne on kuitenkin siirtymässä, sillä nykyään Reykjavik siirtyy Pohjois-Amerikan mannerlaatan mukana, ja uusi siirtymälinja seurailee Vatnajökullin länsireunaa Langisjor -järvelle, mistä se suuntaa lounaaseen kohti Myrdalsjökulia. Keskiselänne ei tietenkään ole mikään viiva, vaan kymmeniä kilometrejä leveä vyöhyke. Kuljin siis paikassa, jossa uusi ja vanha keskiselänne eroavat toisistaan, kirjaimellisesti maata järisyttävien voimien keskellä.

Tarkkaan ottaen, astuessani Sylgja -jokeen olin jäänalaisen Hámarinn/Loki-Fögrufjöll -tulivuorijärjestelmän länsipuolella ja eräs edellisenä päivänä ohittamani kraateri oli syntynyt tuon järjestelmän purkauksessa. Kraaterin piirteet ovat melko infernaaliset, mikä oli luultavasti innoittanut antamaan sille nimen Surtur, tulijättiläisen mukaan, joka vartioi häikäisevän kirkkaan miekkansa kanssa Muspellheimin tulista maailmaa. Saagojen mukaan maailman loppuessa Ragnarökissa Surtur surmaa kaksintaistelussa Freyrin, hedelmällisyyden ja sadon jumalan, joka liitettiin myös rikkauteen ja valtaan.

Aika

Islannissa retkeilykausi on lyhyt – teoriassa noin juhannuksesta syyskuun alkuun. Tämä kesä oli ollut epätavallisen kylmä, ja vielä heinäkuun lopussa oli pystytetty varoituksia, joiden mukaan vaellusolosuhteet ylämailla olivat äärimmäisen vaaralliset sulamisvesien aikana. Lumet olivat enimmäkseen sulaneet edelläni, joten minun ylitykseni eivät olleet pahoja, mutta viikkoa aiemmin tilanne oli ollut aivan toinen. Syyskuussa paitsi ilmat kylmenevät, myös myrskyt yleistyvät toden teolla. Luonnonolosuhteet siis asettivat selkeät rajansa sille, milloin retken ylipäätään saattoi toteuttaa. Loppukesään liittyy kuitenkin omanlaistaan symboliikkaa.

Juutalaisen kalenterin mukaan uusi vuosi alkaa erään uuden kuun aikaan, tyypillisesti syyskuussa. Uudenvuodenpäivä on nimeltään Roš hašana, joka tarkoittaa ”suuren melun” tai ”torveenpuhaltamisen” päivää. Se aloittaa 10 katumuspäivän jakson, joka päättyy suureen sovituspäivään (Yom Kippur), jonka teemoja ovat katumus, sovitus ja tuomio. Toinen tähän juhla-aikaan liittyvä teema on messiaan odotus, eli kristillisin termein Kristuksen paluun ja tuomiopäivän odotus.

Sen sijaan vuoden viimeinen kuukausi, Elul, alkaa edellisestä uudestakuusta. Sen teemoja ovat kääntyminen Jumalan puoleen ja parannuksenteko, toisin sanoen valmistautumista uuteen vuoteen, Jumalan kohtaamiseen ja tilinteon päivään. Elul -kuun jokaisena aamuna puhalletaan pässinsarvesta valmistettuun torveen (nimeltään shofar), kehotuksena valmistautua messiaan tuloon. Vuonna 2015 Elul -kuu alkoi lauantaina 15.8.

Jostain syystä olin hankkinut shofarin, ja antanut sille nimen Gjallarhorn, skandinaavisessa mytologiassa mainitun Heimdalin torven mukaan. Tarinan mukaan Heimdal puhaltaa torveensa nähdessään Surturin, Lokin, Helin ja kumppaneiden kokoontuvan sotaan. Hänen soittonsa kuullaan kaikissa 9 maailmassa. Ragnarök koittaa. Koko joukko aasoja ja jättiläisiä surmaa toisensa – viimeisinä Heimdal ja Loki. Näiden kaatumisen jälkeen Surtur polttaa koko maailman. Uusi maailma nousee vedestä ja elämä alkaa uudestaan.

Tavoite

En ollut kiipeämässä millekään kivikasoille. Olin ottanut tavoitteekseni kulkea kappaleen matkaa näiden myyttien sisällä: Puhaltaa shofariin Surtur -kraaterin vieressä Elul -kuun ensimmäisenä päivänä. Olin jotenkin ajatellut, että Jumala haluaisi minun tekevän niin.

Epäonnistuin.

Olin ollut torvineni oikeassa paikassa edellisenä päivänä, eli väärään aikaan.

Eeppinen epäonnistuminen

Tuona aamuna minulla oli ollut kaksi vaihtoehtoa. Saavuttaakseni tavoitteeni minun olisi tarvinnut vain nukkua, tehdä pieni kävelylenkki torveni kanssa ja lähteä kaikessa rauhassa etsiskelemään parempaa ylityspaikkaa.

Sen sijaan heräsin myrskyssä kahden aikoihin yöllä. Satoi, ja leiriä purkaessani tuuli vei teltan mennessään huolimatta saappaankokoisista kivistä, joita olin asettanut jokaisen kulmakiilan päälle. Ei se tosin kauas lentänyt, sillä olin sitonut sen kiinni rinkkaani. Marssin myrskyssä alas joelle, jonka vesi ei sateen vuoksi ollut erityisen alhaalla. Tosin jo pelkkä tuuli olisi tehnyt ylityksestä vaarallisen. Lähdin ylittämään sitä, menetin otteeni pohjasta matkalla ja uin loppumatkan yli. Kun nousin joesta tiesin, ettei minulla olisi henkisiä eikä fyysisiä voimia palata. Marssin siis 20 kilometriä etelään ajatellen, etten ihan vähään aikaan ylitä tuota jokea – tietäen, että olin epäonnistunut. Kulkiessani niinsanottua tietä pitkin saatoin vain ihailla maastoautojen ja kuskien kykyjä. Ylitin upottavia lumikenttiä ja eräässä kanjonissa jopa valtavan lumivallin, joka ei varmasti sula tämän vuoden puolella ja jonka selvittämiseen autolla arvelin tarvittavan suunnilleen dynamiittia. Loppujen lopuksi leiriydyin tien päässä olevan aution vuoristoaseman pihaan odottelemaan, että vuorokautta myöhemmin geologi saapuisi paikalle ja voisin lainata hänen puhelintaan.

Toisin sanoen, ponnistelin ankarasti epäonnistuakseni tavoitteeni saavuttamisessa. Jokeen meneminen huonossa säässä johtui siis omasta ponnistelustani epäonnistua – onnistuminen olisi ollut sekä helpompaa että turvallisempaa. Miksi?

Olin jotenkin ajatellut, että Jumala halusi jonkun puhaltavan torveen Surturin vieressä Elul -kuun ensimmäisenä päivänä. Jänistin. Pahempaa on, että epäonnistumiseni ei ollut logistinen, vaan moraalinen – olisi ollut helpompaa tehdä se. Astuessani jokeen tiesin tekeväni väärin, ja noustuani tiesin, että jos Jumala halusi jonkun puhaltavan siellä torveen, Hänellä oli paras olla joku muu suunnitelma, sillä minä en pystyisi palaamaan sinne. Hän käski minua olemaan huolehtimatta. Se oli varmaan ainoa asia, jossa melkein onnistuin koko päivänä.

Olin siis hukkua jokeen, koska epäilin itse oman retkeni tarkoitusta. Käyttääkseni lievää ilmausta. Pikemminkin tein parhaani torpedoidakseni sen. Todettakoon, että minä en ole omien seikkailujeni sankari,

Kun siis pystytin telttaani Jökulheimariin, olin kertakaikkiaan surkea. Olin epäonnistunut puhtaasti omaa syytäni, kamerani oli kastunut, sormenpääni paleltuneet haavoille, puhelinyhteyteni olivat poikki, ja olin vain yleisesti yksinäinen, kylmissäni, väsynyt ja nälkäinen. Ja kaikki tämä on vasta taustoitusta sille, mikä oli päivässä pahinta.

 

Islanti 2015 – Godafossilta Jökulheimariin

Ehdin eilen kotiin, ja ajattelin tuoreeltaan kertoa, millainen reissu tulikaan tehtyä. Joku on saattanutkin jo kuulla pikku seikkailustani (jäin syysmyrskyn kouriin, jouduin hengenvaaraan, soitin hätänumeroon ja pelastuspalvelu lähti etsimään minua – tosin ei tässä loogisessa saati kronologisessa järjestyksessä), joten kerron senkin tarinan vähän tarkemmin.

Karkeasti retki jakautui kahteen osaan: ensin kuljin yksinäni halki Islannin karuimpien seutujen poikkeuksellisen kylmässä ja sateisessa säässä, minkä jälkeen edessä oli rennompi turistiosuus, jota yleisesti kutsutaan Laugaveguriksi. Erinäisten sattumusten vuoksi liftasin näiden välissä.

Suunnitelmani eivät aivan toteutuneet, ja hyvä niin. Jos retkeä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla se olisi: uskomaton. Tässä artikkelissa ehdin vain raapaista retken ensimmäistä osaa, joten lisää tulee.

Godafossilta Jökulheimariin

Varsinainen vaellukseni alkoi Godafoss -nimisestä paikasta Islannin pohjoisosassa. Kyseinen vesiputous on omintakeinen, ja sillä on historiallista merkitystä. Vuonna 1000 kristinusko oli levinnyt Islantiin, ja Norja painosti Islantia uuteen uskoon siinä määrin, että sisällissota uhkasi. Lainlukija (eli lain asiantuntija, joka johti käräjiä) Thorgeir Thorkelsson välitti kuitenkin sopimuksen, jonka mukaan Islanti kääntyisi kristinuskoon, mutta vanhojen jumalien palvonta ja pari pakanallista tapaa jäivät yksityisesti sallituiksi. Kirkon juurruttua maahan näistäkin poikkeuksista luovuttiin. Thorgeir itse oli kuitenkin pakanajumalien pappi, ja heitti omat jumalakuvansa tähän vesiputoukseen.

Seurailin jokea ylöspäin Aldeyarfossin ohi. Ohitin reippaasti kyltin, jossa varoitettiin vaellusolosuhteiden olevan ”äärimmmäisen vaaralliset”. Syy oli kylmä kesä, jonka takia lumien sulaminen oli myöhässä ja vesistöt tulvivat. Tietojeni mukaan pahin oli kuitenkin jo ohi.

Sandajoen eteläpuolella tapasin maastoautokerhon tuvalla muutaman geologin. Heidän suunnitelmansa oli ollut kiivetä Trölladyngja -vuorelle keräämään näytteitä, mutta sinne johtava tie oli lumen takia suljettu. Keskusteltuani aikani heidän kanssaan maastosta ja reiteistä, kirjasin suunnitelmani ja puumerkkini tupakirjaan jättääkseni jonkinlaisen jäljen etsijöille. Matka jatkui karttaa seuraillen etelään ja ylös jokilaaksosta, varsinaiselle ylängölle.

Sää oli koleahko. Trölladyngja oli pohjoispuoleltaan lumen peitossa, eikä kyseinen kivikasa ole muutenkaan erityisen helppokulkuinen, joten ohitin sen tippaleipätietä F910 seuraillen, tosin poikkesin ilokseni muutamalle laavakentälle. Kyseinen tie on muuten vain ura, jonka varrella on 50 metrin välein keppejä osoittamassa, mistä pääsee ajamaan maatoautolla läpi.

Olin tullut hyvää vauhtia (mitäpä sitä huonossa säässä hidastelemaan, kun melkein joka päivä satoi) ja saavuin Vonarskardin pohjoispuolelle. Nyidalurin suunnalla oli tien varressa puolisen tusinaa kahlaamoa, ja geologit olivat varoittaneet niiden olevan jalankulkijalle vaikeita. Muistelin jonkun aikaisemman kokeneen kulkijankin valitelleen samaa, ja koska suljetulla tiellä ei ole liikennettä, siellä ei voinut myöskään liftata. Katsoin siis turvallisemmaksi pyrkiä Nyidalurin tukiasemalle Vonarskardin – ”toivon solan” – kautta.

Solan alkupää oli karu, sää oli alkukeväinen. Pysyttelin enimmäkseen korkealla, eli maa oli kovempaa, mutta toisaalta piti marssia lumi- ja sohjokenttien läpi. Minun varustuksellani  se ei tietenkään ollut mikään ongelma, toipa vain mieleen lapsuuteni 🙂 Valafellin jälkeen, varsinaisessa solassa, tie loppui ja matkasta tuli kiinnostavampaa. Kelissä ei tapahtunut suuria muutoksia. Pyrin kohti Nyidaluria Eggjan geotermisen alueen (=kuumien lähteiden) ohi, mutta Eggjan lounaispuolisessa solassa sää kävi huolestuttavaksi: sain puolen tunnin välein vartin verran päin näköä vettä jossain olomuodossaan, tyypillisesti kylmässä. Olin tuhannessa metrissä, joten sää ei naurattanut, etenkin kun edessä olisi ollut aika pitkään kulkemista siinä. Jätin lapun, jossa ilmoitin jatkavani kohti Jökulheimaria ja laskeuduin Snapadalurin laaksoon.

Perässätulijat huomio: Älkää tulko perässä. Suoraan Eggjasta etelään on kukkula, jonka länsipuolella on laakeahko laakso. Laakson jälkeen on kuitenkin hyvin jyrkkä lasku itse Snapadaluriin. Kiertäkää kukkula pohjoispuolelta. Teitä on varoitettu.

Aamulla olinkin sitten aivan puhki, ja käytin aamupäivän varustehuoltoon, eli ompelin rinkan tarranauhaa. Myöhemmin seurasi retken ensimmäinen mainitsemisen arvoinen ylitys, Kaldakvisl, ja matka Köldukvislarbotnarin ylitse.

Sain tekstiviestitse varoituksen, että seuraavana päivänä oli odotettavissa kunnon myrsky (puhuttiin jopa ensimmäisestä syysmyrskystä), jonka suurin myräkkä olisi hieman etelämpänä Vattnajökulin länsiosassa. Etsin sopivahkon kohdan erään joen mutkasta laavamuodostelmien seasta ja rakensin sinne jonkinlaisen myrskyleirin. Tuuli alkoi ennustettuun aikaan, vartin tarkkuudella, kuin napista painaen tyynen aamun jälkeen. Valmistauduin pahimpaan, mutta nukuin teltassa päivän.

Mainittakoon, että teltta kärsi vahingon – ei myrskyn, vaan minun huolimattomuuteni takia. Terävä kivi nirhasi liepeen rikki, ja telttakangas repesi muutaman sentin matkalta. Kenttäkorjasin sen teipillä.

Myrsky pyyhkäisi ohitseni, ja tyyntyi illaksi. Onnistuin saamaan pari tekstiviestiäkin, mutta en lähettämään. Odottelin mahdollista seuraavaa aaltoa, mutta yöllä tulikin vain tavanomainen jäätikkötuuli, joka tosin ei jäänyt paljoa myrskyä vähäisemmäksi. Aamulla sen sijaan sattui vahinko, joka aiheutti minulle paljon huolia.

Olin unohtanut puhelimen taskuuni, ja se oli kytkenyt itsensä päälle omia aikojaan. Ja syöttänyt vääriä PIN -koodeja. Huomasin asian siinä vaiheessa, jossa se alkoi kysyä PUK -koodia, jota en ollut ottanut mukaan…

Asia ei sinänsä olisi ollut kovin vakava, ellen olisi lähtiessä sopinut, että ystäväni hälyttää pelastuspartion, jos ei kuule minusta kolmeen päivään. Edellisestä yhteydenotosta oli jo puolitoista, ja olin melkosen varma, etten seuraavien puolentoista päivän aikana tapaisi ketään.

Jatkoin matkaa, tuulessa ja tuiverruksessa (keskimäärin yli 15 m/s, ajoittain varmasti yli 20) kunnes löysin paikan josta pystyin soittamaan hätäpuhelun. Kerroin, että minulla oli ongelma puhelimen kanssa, missä olen ja pyysin välittämään viestin, että olen kunnossa, ettei tulisi tarpeetonta etsintäoperaatiota. Seuraavana aamuyönä ylitin pelätyn Svedja -joen, melkosen helposti ja nousin Harakiri… anteeksi Hamarskriki -kukkuloille. Harhailin siellä kartan kanssa, kävin Sylgjujökullin reunalla (en lähtenyt itse jäätikölle), laskeuduin Sylgja joen varteen ja soitin toisen kerran hätäpuhelun. He olivat pyytäneet soittamaan uudestaan, ihan vain jotta voisin kertoa olevani kunnossa, ja käytin tilaisuutta hyväkseni pyytääkseni heitä välittämään vaimolleni viestin, että olen kunnossa, Sylgja -joella, puhelimessani oli ongelma ja että yrittäisin ottaa yhteyttä sunnuntaina (kaksi yötä myöhemmin) Jökulheimarista, jonne päivystävän geologin piti olla tulossa iltapäiväksi. Lupasivat soittaa.

Se oli tuulinen paikka. Olin aivan kuitti, mutta löysin kuitenkin jokseenkin suojaisen telttapaikan. Tuulessa on hyvä työskennellä matalana, mutta tällä kertaa pikemminkin ryömin – tosin en tuulen takia, vaan väsymystäni. Tapani mukaan ankkuroin telttani tuulinarut niin isoilla kivillä kuin jaksoin kantaa, sekä lisäksi saappaan kokoiset kivet kaikkien kulmissa olevien tappien päälle. Iltapäivällä alkoi sataa, ja koska olin niin väsynyt, etten jaksanut alkaa keittää vettä sisällä Unna -teltassa, yksinkertaisesti nukahdin viideltä.

Herätys oli taas kahden maissa, ja teltan pakkaaminen oli temppu sinänsä. Irrotettuani tuulinarut, kivien ollessa vielä kulmakiilojen päällä, tuuli nappasi telttaani sen verran reippaasti että se viskasi kaikki neljä kiveä (ja kiilat niiden alta). Luonnollisesti olin sitonut kivien alta tuulen puolelta vapauttamani tuulinarut kiinni rinkkaani, joten ei teltta kauas mennyt, mutta teltan pakkaaminen oli silti pieni temppu.

Yöllä oli satanut, joten vesi ei ollut matalimmillaan. Valmistauduin kuitenkin niin hyvin kuin taisin, astelin veteen ja lähdin pyrkimään yli. Suunnilleen puolivälissä menetin otteeni pohjasta, virtaus ja tuuli veivät mennessään. Onneksi opit kirjoittamastani artikkelisarjasta olivat vielä kirkkaina mielessä, joten pysyin rauhallisena ja ensi töikseni suuntasin jalkani alavirtaan. Siinä hötäkässä virta vei toisen kävelysauvani, mutta minulla oli oikeakin syy olla hitusen huolestunut – alavirran puolelta lähestyi kovaa vauhtia suurenpuoleisia kiviä, ja tiesin, että jos osuisin niihin, voisin joutua todellisiin vaikeuksiin.

Sanotaan vaikka näin: minulla ei ole periaatteessa mitään voimasanojen käyttöä vastaan, mutta mielestäni ihmiset käyttävät niitä aivan turhan helposti.

Lopulta kaikki sujui kuitenkin hyvin, joskaan ei aivan tyylipuhtaasti. Päästyäni oikeaan asentoon aloin uida kohti vastarantaa, metrin päässä rannasta sain pitävän otteen pohjasta, kiskoin itseni joesta ja aloitin välittömät toimenpiteet hypotermian ehkäisemiseksi. Kävelykeppiäni en enää löytänyt. Olin kuitenkin vastarannalla vahingoittumattomana ja kaikkine kriittisine varusteineni. Tyylipisteistä viis. (Sittemmin mietin pitkään, mikä oikeastaan meni vikaan.)

Edessä oli kuitenkin parinkymmenen kilometrin marssi Jökulheimariin, jossa en odottanut olevan ketään vielä vuorokauteen. Eikä siellä ollutkaan. Pystytin siis telttani ja kaivoin edellisenä päivänä valmistelemani ruoan esiin.

Olin kylmissäni, palelluttanut sormenpääni, mieli oli maassa ja kamerani oli uinut. Jonkinlainen pohjanoteeraus oli se, kun kävin lämmittelemässä ulkovessassa.

Päivä oli ollut pitkä, mutta se ei ollut vielä lopussa. Suurimmat yllätykset olivat vielä edessä.

Hetki lyö

Idus martiae on tullut. Ja mennyt, muutama kuukausi sitten. Mutta tänään minun on aika nousta lentokoneeseen ja suunnata kohti ensimmäistä välietappia, Reykjavikia.

Olenko valmis?

Kyllä.

Tietysti on helppo kuvitella monta tapaa, miten voisi olla valmiimpi:

  • Enemmän kaikkinaisten taitojen opiskelua.
  • Enemmän taitojen harjoittelua, tyyliin sulkeiset.
  • Kovempi fyysinen kunto.
  • Enemmän marssiharjoituksia.
  • Viisitoista kiloa painoa pois (no, reissun jälkeen).
  • Parituhatta euroa enemmän varusteisiin.
  • Kokemusta aiemmasta Islannin reissusta.

Tuo lista vetää nöyräksi. Kuitenkin, joka sektorilla minun on todettava, että olen riittävän hyvin valmistautunut. Jos kaikki menee hyvin – eli ei tule enempää vastoinkäymisiä kuin voidaan kohtuullisesti odottaa – ei pitäisi tehdä tiukkaakaan. Reissun raskautta voisi helpottaa vain parantamalla omaa kuntoaan.

Entä jos kaikki ei mene putkeen? Sittenkin uskon olevani riittävän hyvin varustautunut. Täytyy tietysti muistaa, että luonnossa liikkuessa voi aina tulla vastaan olosuhteet, joista ei mitenkään voi selvitä. Lähden kuitenkin matkaan luottavaisin mielin.

Mitä on edessä?

Vietän tiistain Reykjavikissa. Päätarkoitus on käydä ostoksilla ja pakata rinkka uudestaan. Ostoslistalla on ruokaa ja karttoja.

Keskiviikkoaamuna lennä Akureyriin, ostan huoltoasemalta kaasua ja jatkan bussilla Godafossenille. Sieltä nousen nummelle ja suuntaan kohti etelää. Reykjavikiin palaan arviolta maanantai-iltana kolmen viikon kuluttua, ja seuraavana keskiviikkona Suomeen.

Siinä välissä… No, kerron kun palaan 🙂

Keihäs on kova kävellä ja maantie raskas kantaa…

Ärsyttävää, kun on korvamato, joka ei ole laulu. Otsikko muuten juontaa albumista Asterix ja Gootit, jota on luettu iltasaduksi. Siitä päästäänkin päivän aiheeseen.

Fyysinen harjoittelu on siis alkanut herättelytreenillä. Toisin sanoen tarkoitus oli talsia noin 25 kilometriä noin 30 kilon rinkalla, mikä lähentelee sitä rasitusluokkaa, mitä Islannissa on odotettavissa. Tarkoitus oli siis vinkata kropalle, että virittää itseään kävelykuntoon.

Tavoitteeni oli pehmeä, suunnittelu sisälsi vain karttatiedusteluna noin 25 kilometrin suunnittelun ja parin mosaiikkipaketin heittämisen rinkkaan. Mosaiikki painaa noin 7 kg/m², joten arvelin 4 neliössä olevan suunnilleen sen 30 kiloa, kun rinkkaan tuli muutakin sälää ja painaa se itsekin jotain.

Toteutus ei aivan vastannut tavoitteita, mutta siitä voin syyttää ainoastaan leväperäistä suunnittelua. Ensimmäiset 20 kilsaa menivät jokseenkin heittämällä. Viimeiset 5 kilometriä olivat… no, hitaita. Matkaa kertyi yhteensä lähes 30 kilometriä. Ja kun kotona heitin rinkan puntariin, se näyttikin 37 kiloa.

Vertailun vuoksi: kun pari vuotta sitten lähdin Finnmarkkiin, fyysisen harjoitteluni päämäärä oli marssia 20 kilometriä 40 kilon rinkalla 4 tunnissa. Nyt se meni 5 tunnissa – mukaanlukien tauko merimieskirkolla ja kaupassa kiertely.

Motivaatiomäntynä oli mm. käydä Honkkarissa hakemassa turvaviiri ipanan pyörään, mutta mukaan sattui muutakin.

Yhteenveto: Kuntooni nähden turhan rankka harjoitus, löpö loppui loppua kohti (kiitokset muuten Juholle, joka lähti saattamaan ja tsemppasi kotiovelle saakka). Toisaalta, jos olisin tehnyt suunnittelemani harjoituksen, kropalle tarkoitettu viesti alkaa tsempata ei välttämättä olisi mennyt perille. Arvioni omasta kunnosta osui siis kohdelleen paremmin kuin harjoituksen suunnittelu. Kuntoa pitää kuitenkin tsempata, sillä viime kesänä tuo olisi ollut helppo treeni. Silloin en tosin vetänyt sitä kylmiltäni.

Asiaan liittyen, minulle alkaa pikkuhiljaa valjeta, miksi olen lähdössä Islantiin…

Islanti 2015 – reittisuunnitelma

No niin. Esiselvittelyjä on tehty, ja on aika julkistaa ensimmäinen varsinainen versio reittisuunnitelmasta Islannin vaellukselle. Monet yksityiskohdat ovat vielä auki, mutta suunnitellun reitin pitäisi olla sekä ylipäätään mahdollinen että toteutettavissa yksinvaelluksena määräajassa.

Reitti

Olen merkinnyt kartalle reittipisteitä, joiden kautta aion kulkea, sekä vaihtoehtoisia reittejä. Myöhemmin ilmenevät syyt saattavat tietysti johtaa sekä reittipisteiden ohittamiseen että reiteiltä poikkeamiseen. Suunnitelma tässä vaiheessa on kuitenkin tämä.

Islanti 2015 reittisuunnitelma.
Islanti 2015 reittisuunnitelma.

Lennän keskiviikkoaamuna Reykjavikista Akyreyriin, ja jatkan bussilla itään. Varsinainen matka alkaa luontevasti Ljósavatnin rannoilta, laamanni Thorgeir Torkelssonin kotitalon tienoilta. Noin vuonna 1000 Thorgeir, pakanoiden pappi ja päällikkö oli ratkaisevassa asemassa, kun päätettiin Islannin kääntymisestä kristinuskoon. Päätöksessään vapaavaltio osoitti huomattavaa avomielisyyttä salliessaan myös vanhojen jumalten palvomisen yksityisesti. Kotona Thorgeir itse kuitenkin heitti epäjumalankuvansa läheiseen vesiputoukseen, joka siitä pitäen on tunnettu nimellä Godafoss – mikä onkin luontevasti seuraava reittipiste, viitisen kilometriä kehätietä pitkin.

Varsinainen vaellus taas alkaa Godafossenilta, ja jatkuu Bardardalur -laakson itäpuolellaa, ylhäällä nummella, aina Aldeyjarfoss -putoukselle saakka, jonne laakson aikanaan katsottiin päättyvän. Matkaa jatketaan ensin jokivartta, sitten  idempänä Vatnajökull -jäätikön pohjoispuolisessa autiomaassa, suoraan etelään kohti Trölladyngja -vuorta. Olosuhteiden niin salliessa sen voisi koettaa huiputtaakin. Huipulla tosin on kuoppa.

Vuoren pohjois- ja eteläpuolitse kulkee tie. Pohjoispuolitse kulkeva tie on uudempi, ja johtaa suoraan sillalle. Eteläpuolella on vanha, huonokuntoisempi tie, vähemmän vettä, ja sitä kulkiessä päätyy kahlaamaan ennen seuraavaa reittipistettä, Toivon laaksoa.

Bardur Heyangurs-Bjarnason, Bardardalur -laakson ensimmäinen asukas tuli pian siihen tulokseen, että jäätikön eteläpuolella ruoho on vihreämpää, ja lähetti poikansa tutkimusmatkalle, selvittämään kulkiko saaren läpi tietä. Tässä laaksossa eteläinen Islanti avautui heidän eteensä, ja he palasivat hyvine uutisine kotiinsa. Muutto tapahtui talvella pari vuotta myöhemmin. Olen siis jäljillä.

Täältä seuraillaan jäätikön reunaa Tungna -joen lähteille (tai, no… se alkaa jäätiköltä) Jökullgrinduriin. Näin siksi, että tämä on ilmeisesti ainoa paikka, josta joen edes voi yrittää ylittää ennen Sigeldufossin siltaa. Jos siis pääsen yli, jatkan eteläisempää reittivaihtoehtoa Landmannalaugariin, muussa tapauksessa kierrän sillan kautta pohjoista reittiä pitkin.

Tähän kaikkeen kuluu aikaa arviolta pari viikkoa. Suunnitelman mukaan lähetän itselleni täydennysruokaa odottamaan Landmannalaugariin, ja jatkan sieltä Islannin suosituimmalle ja kehutuimmalle reitille Laugavegurille. Reitti päättyy virallisesti Thorsmörkin kansallispuistoon, mutta sieltä jatkuu luontevasti Fimmvörðuhálsin reitti parin vuoren välistä Skogarin kylään kehätien varrelle.

Skogar on viiden kilometrin päässä rannasta, joten olisihan se suuri sääli, jos en ainakin yrittäisi päästä kastelemaan varpaitani valtameressä. Toisaalta, olosuhteet voivat olla mitä tahansa, minulla on niskassa jo kolmisenstaa kilometriä ja Fimmvörðuhálsin solan kautta kulkevan reitin pituus on 25 kilometriä ja nousua kertyy kilometri – ja alaskin pitää tulla. Yksi vaihtoehto on yöpyä solassa ja kävellä aamulla merelle ja takaisin tielle. Pitää miettiä.

Yleisiä huomioita

Kauanko kuluu aikaa? Niin paljon kuin siihen käyttää. Jos tulee kiire, pitää askeltaa vähän enemmän tai oikaista tai jättää jotain väliin, mutta toisaalta eipä matkalla ole mieltä seisoskellakaan. Palatessa haluan käyttää Reykjavikissa ainakin yhden kokonaisen päivän, joten takaisin pitäisi tulla viimeistään maanantaina 24. päivä, mieluummin ehkä tähtäisin kuitenkin sunnuntai 23. päivään.

Nummelta noustessa reitti seuraa melko tarkasti Euroopan ja Amerikan laattojen rajalinjaa, toisin sanoen se on seismisesti aktiivista aluetta. Vieressä on myös Euroopan suurin jäätikkö Vatnajökull, jonka alla on useita aktiivisia tulivuoria. Täytyykin perehtyä vulkanismiin ja jäätikkötutkimukseen.

Kesäaikaan vallitseva tuulensuunta on etelä, mikä tarkoittaa, että reitin alkuosan voi odottaa olevan tähän aikaan vuodesta melko kuiva, kun Vatnajökull imee sateet. Tarkkanäköinen tosin huomaa tämän jo kartastakin… Pohjoisessa on kuitenkin olemassa todellinen hiekkamyrskyjen vaara.

Toivon solasta alkaen on odotettavissa enemmän sadetta, ja hiekkaa. Sola itse on myös geotermisesti aktiivista aluetta. Oma lukunsa alueella on mahdollinen juoksuhiekka (jäätiköistä lähtee paljon vettä ja maaperä on moreenipitoista), joten pitää kerrata juoksuhiekkaprotokolla. Suurempia ongelmia luultavasti kuitenkin ovat jäätikköjokien ylitykset, jotka voivat vaatia ajoittamista.

Niin, ja saagoihinkin pitäisi ehtiä perehtymään.

Islanti on… mielenkiintoinen maa.

Miksi lähden Islantiin?

Lyhyesti sanoen: En tiedä vielä. Ehdotuksia?

Ounastunturi 2008
Ounastunturi 2008

Pohdin tässä asiaa kahden edellisen retken kautta.

Käsivarsi 2012

Taapmajärven tupa
Tapmajärven tupa

Kun lähdin Käsivarteen 2012, taustalla oli se, että minulla oli siihen elämäntilanteen puolesta mahdollisuus. Oli muutama asia, jotka epäilyttivät minua:

  • Käsivarsi oli vaikeampaa maastoa, kuin missä olin koskaan ollut.
  • En ollut varma taidoistani enkä varusteistani.
  • Halusin lähteä yksin, vaikka tiesin sen huonoksi ajatukseksi.

Reittiä arpoessa ymmärsin, että halusin ottaa tavoitteeksi kartan toisella reunalla olevan Tapmajärven tuvan. Ymmärsin myös, että jos aioin mennä sinne, minun olisi mentävä yksin. Asiaa tarkoin harkittuani uskoin selviäväni siitä.

Lopulta suostuin omaan ajatukseeni, tosin hivenen vastahakoisesti. Ymmärsin riskit, ja miksi se oli huono ajatus. Mutta ymmärsin myös, että realistisesti arvioiden se haaste vastasi minun taitojani ja kiinnostustani. Vähempi ei tuottaisi minulle tyydytystä. Itse asiassa uskon, että vähempään pyrkiminen olisi ollut vaarallisempaa. Näin minun oli oltava jatkuvasti tarkkana.

Yleisesti ottaen retki onnistui. Pääsin Taapmajärvelle, ja pääsinpä vielä takaisinkin. Sen lisäksi tapahtui paljon muutakin ja tein yhtä ja toista – muun muassa kävin Maailmanhuipulla. Siitä retkestä kehkeytyi hengellinen Isä-ja-poika -juttu. Ja paljon muutakin.

Finnmark 2013

360 asteen näköala Vuorjelta.
360 asteen näköala Vuorjelta.

Tällä kertaa ratkaiseva kimmoke oli, kun juhannuksen jälkeen valitin, että syksystä oli tulossa tylsä. Rakkaani kysyi, miksen lähtisi Lappiin vaeltamaan, kuten edellisenäkin vuonna. Aikataulua piti vähän raivata, mutta valmistelu pääsi käyntiin. Lopullinen lähtöpäätös minulla syntyi kuitenkin vasta elokuun alussa, jolloin ostin matkaliput, uuden teltan ja makuupussin.

Sillä kertaa kohde valikoitui helposti ja nopeasti. Reitin piti olla pisteestä A pisteeseen B, jolloin motivaatio päästä perille olisi suurempi. Edellisen kerran 9 yöstä matkan voisi kaksinkertaistaa. Olin jo käynyt muutaman kilometrin Norjan puolella, eikä maasto ollut siellä sen kummempaa, joten reitin ei olisi pakko pysyä Suomen puolella. Ja puurajan yläpuolella piti olla.

Vaihtoehtoja ei pahemmin ollut.

Ymmärsin myös, että suunta oli selvä. Päästä käteen.

Mutta siltikään en tiennyt, mitä oikeastaan olin tekemässä, miksi lähdin juuri sinne. Reitti oli taas kerran valikoitunut sillä perusteella, että se vastasi minun kykyjäni ja ulkoisten olosuhteiden sanelemaa aikataulua. Yleisinä tavoitteenani oli ylittää raja, jonka jälkeen vaeltaminen olisi tavallista arkea, ja opetella tapa ottaa valokuvia ottamalla joka päivä vähintään 10 otosta. Erityisiin tavoitteisiin kuului huiputtaa Vuorji, koska sennimisellä nyppylällä nyt ei vain voi jättää käymättä, kun se osuu matkan varteen.

Saavutin tavoitteeni, ja pääsin Kilpisjärvelle määräpäivänä. Helppoa se ei ollut, mutta eipä kukaan sitä helpoksi ollut väittänytkään – pikemminkin mahdottomaksi.

Reissulla opin, että olen tarkoitusmotivoitunut ihminen. Päämäärä on yksi asia, se kertoo minne ollaan menossa. Se auttaa orientoitumaan ja antaa voimia, kun uuvuttaa. Mutta se ei vastaa kysymykseen, miksi ylipäätään on paikalla. Kun osaa vastata tähän kysymykseen, selviää mistä hyvänsä.

Tarkoitus ei ole sama kuin hengissäpysyminen. Tai perillepääsy. Niistä voi toki olla hyötyä, mutta itsetarkoituksellisina ne ovat heikkoja. Tarkoituksessa on kyse jostain oikeasti tärkeästä. Kun reissu käy raskaaksi, täytyy sille loppuunajetulle kaverille, joka palelee siinä taakkansa alla, kertoa, miksi hän on täällä – tavalla, jonka hän hyväksyy. Se auttaa kummasti myös hengissäpysymistä.

Finnmarkissa Kilpisjärvi oli minulle pelkkä päämäärä. Tarkoituksia – jälkikäteen katsoen – oli kolme: Vuorjen vihkiminen Herralle, vaeltamisen arkistaminen ja hyväksyä Hiker for God -identiteetti, joka oli alkanut muotoutua edellisenä vuonna.

Lähtiessä olin jollain tapaa tietoinen näistä kaikista, mutta en paaluttanut niitä mielessäni. Tiesin, että tulisin ylittämään tuon rajan, koska matka olisi niin pitkä. Tiesin, että Jumala oli puhunut minulle tuosta identiteetistä. Mutta kuvaavaa on, että vaikka olin ottanut mukaani öljypullon, en vielä Vuorjelle noustessanikaan ajatellut nousevani sinne vihkiäkseni sen Herralle. Vasta alastullessa hyväksyin, että se oli koko ajan ollut tarkoituskin.

Islanti 2015

Miksi siis olen lähdössä Islantiin? En tiedä. Tiedän vain, että katsoin karttaa, ja Skandinavia vaikutti liian pieneltä. Se oli jo koluttu. Seuraavat vaihtoehdot olivat Islanti ja Skotlanti. Mutta tämä vastaa kysymykseen vain pintatasolla – aivan kuten ”Minulla oli tylsää” vastaa kysymykseen, miksi lähdin Finnmarkiin.

Mitä Islannissa sitten tapahtuu? En tiedä. En sanoisi, että pelkään, mutta koen syvää epävarmuutta. En selviytymisestäni erämaassa, vaan itsestäni Jumalan edessä. Minua pelottaa kohdata Isä. Tunnen hänet JA tiedän millainen Hän on, silti pelkään.

Toinen asia, jolla luulen olevan merkitystä tällä retkellä, on valokuvaus. Olen opetellut sitä paljon Finnmarkin jälkeen, ja tällä kertaa aion ottaa mukaan digijärkkärin ja jalustan.

Kolmas mahdollinen tarkoitus liittyy rukoukseen. Yksinvaellukseni ovat samalla olleet myös rukousmatkoja. Tämä vaatii myös valmistelua, sillä minun on perehdyttävä aiheeseen ennen matkaa.

Kuten todettua, en oikein tiedä miksi lähden. Koen oloni hieman epävarmaksi tässä asiassa. Ehdotuksia?

 

Nyt mennään eikä meinata

Tänä kesänä syntymäpäivä tuli etuajassa. Rakkaani antoi minulle lahjaksi lentolipun Islantiin. Lähtöpäivä on elokuun alussa.

  • Tehtävä: Vaella yksin Islannin poikki Jäämereltä Atlantille.
  • Aikaa: vajaat kolme viikkoa.
  • Mukaan: Pentax K-50 ja eväät koko matkalle.

Hieman tarkemman suunnitelman mukaan lähden Reykjavikista bussilla 57 aamulla klo 9 kohti Akureyriä. Sinne saavutaan aikataulun mukaan kello 15:29, mutta matkan varrella (13:56) on myös niin ikään vuonon pohjukassa sijaitseva Sauðárkrókur. Viimemainittua puoltaisi, että sieltä kuljettaisiin Sprengisanduriin (Hofsjökulin ja Vattnajökulin välinen sola) Laugafellin kuumien lähteiden kautta. Islannin keskellä sijaitsee Fjordungsalda. Sieltä suunnaksi voisi ottaa esimerkiksi tulivuori Katlan (idempänä) tai Heklan (lännempänä). Heklalta on 50 kilometriä rantaan, Katlalta puolet siitä. Rannassa kulkee Islannin kehätie, eli valtatie 1.

Tulen ja jään maa

Islannissa on ainutlaatuinen yhdistelmä vaaroja. Korkeat vuoret ja laaja ylänkö lähellä pohjoista napapiiriä ovat otollinen paikka viimeisten jäätiköiden vetäytyä lepäämään. Valitettavasti kyseinen ylänkö on syntynyt yhä aktiivisten tektonisten voimien tuiverruksessa. Vertailun vuoksi:  jääkausi on kestänyt maapallolla nyt 2,5 miljoonaa vuotta. Osa Islannin kallioperää on 20 miljoonaa vuotta vanhaa. Jäätiköt ovat siis tulokkaita. Ja ne ovat tulivuorten päällä.

Aktiiviset tulivuoret ovat siis yksi riski, ja niihin liittyvät maanjäristykset toinen. Erilaiset jäätiköihin liittyvät vaarat, kuten jäätikköjokitulvat (GLOF) ja kylmät tuulet, ovat sitten oma lukunsa. Molempia riskejä suurentaa ilmaston lämpeneminen, joka aiheuttaa suurempaa sulamista, mikä lisää GLOF:ien todennäköisyyttä, ja toisaalta tulivuorten päältä sulava jäätikkö toimii hieman samaan tapaan kuin jos kiehuvan kattilan päältä ottaisi kannen pois…

Arkisempi haaste on sitten maasto itse. 40% Islannista on ns. ylämaita, eli käytännössä elinkelvotonta vulkaanista aavikkoa. Huomattava osa tästä on jäätiköiden peittämää. Osa alueesta on niin kuivaa, että hevonen saattoi kuolla janoon sitä ylittäessä. Tämä asettaa tiettyjä haasteita reitin suunnittelulle.

Paitsi liian vähän, vettä voi olla myös liikaa. Sylgja -joen yli voi vielä uskoa yläjuoksulta pääsevänsäkin, mutta Tugna -joki saattaa olla jo ylivoimainen. Pitää tutkia.

Runon ja legendan maa

20 miljoonalla vuodellaan Islanti on mitättömän nuori maaläiskä. Myös sen kulttuurihistoria on lyhyt, sillä se on asutettu historiallisella ajalla. Islannin rikas kulttuurihistoria ulottuu tuhannen vuoden taakse.

Tiettävästi ensimmäinen pysyvästi maassa asuva islantilainen oli norjalaissyntyinen Ingólfur Arnarson, joka muutti Reykjavikiin 874. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin saaren kaikki elinkelpoiset alueet oli asutettu. Vuodesta 930 on pidetty maakäräjiä (allting), joilla hoidettiin hallinnolliset asiat. Itsenäisyyttä kesti vuoteen 1262, jolloin maa taipui Norjan vallan alle.

Vuonna 1000 päätettiin kääntyä kristinuskoon, mutta vanhojen jumalien palvelus yksityisesti jäi sallituksi. Islannin ensimmäisen roomalaiskatolisen piispan, Ísleifr Gizurarson, vihki virkaansa Bremenin piispa Adalbert 1056, kaksi vuotta kirkkoon syvän juovan iskeneen Filioque -kiistan jälkeen. Tanskan myötä maasta tuli aikanaan luterilainen.

Norjan vallan alle taipumiseen vaikutti osaltaan ilmastonmuutos. Islanti oli alun alkenkin ollut vain hädin tuskin elinkelpoinen – maa oli saanut nimensä, kun eräs merimies oli todennut vuonojen jäätyvän talvella – ja keskiajan lämpökauden antaessa tilaa pienelle jääkaudelle maataloudesta tuli likimain mahdotonta ja maa tuli riippuvaiseksi turskanviennistä. Kalmarin unioni ei kohdellut Islantia hyvin, ja vuonna 1602 islantilaisilta kiellettiin kokonaan kaupankäynti muiden kuin tanskalaisten kanssa. Kurjuuden kliimaksi saavutettiin Laki -tulivuoren purkautuessa 1783, samaan aikaan, kun Yhdysvaltojen vapaussota päättyi. Laavasuihkut kohosivat kilometrin korkeuteen, yli 14 kuutiokilometriä basalttia tuli pintaan ja kaasut nousivat 15 kilometrin korkeuteen. Pelkästään Islannissa 20-25% väestöstä, 80% lampaista ja 50 % naudoista ja hevosista kuoli nälänhätään ja vetyfluoridimyrkytyksiin.

Jostain käsittämättömästä syystä kauhutarinat ja musta huumori ovat aina viehättäneet tätä väkeä. Etenkin ylämailla tiettävästi kummittelee. Pitänee varautua siihenkin.

Ai niin, sain lahjaksi myös paluulipun 😉