Finnmarkin varusteluettelo

Päällä

  • Sormus
  • Kaulakoru
  • Rannekello
  • Kompassi (oikeassa ranteessa)
  • Alushousut (tyyppiä sport bokseri, imevät hikeä ja suojaavat hiertymiltä)
  • Sukat
  • Bandana
  • Vaellushousut (Tuorein versio: Haglöfs Rugged II Mountain Pant)
  • Vaelluspaita (Suunnilleen tällainen: Haglöfs Salo III LS Shirt Men)
  • Aurinkolasit (roikkumassa kaulasta narulla)
  • Vaelluskengät (Meidl Tunturisusi)

Taskuissa

  • Rintatasku: Pieni mikrokuituliina (laseille), aluminirasia päivän Guarana, CLA ja Xylitol -annoksille.
  • Oikea reisitasku: Käsidesiä, päivittäinen WC-paperi, tulitikkuja (vedenpitävässä rasiassa)
  • Vasen reisitasku: pokkarikamera, nenäliina
  • Oikea etutasku: eväspussi
  • Vasen etutasku: roskapussi
  • Vyö: puukko, metallirengas kenttäpullon kiinnittämiseksi

Muuta

  • Haglöfs Watatait karttalaukku (kainalossa, remmi kulkee kaulan ympäri)
  • Vesipullo (riippuu renkaasta rinkan oikeassa olkaremmissä, kätevästi käsillä)
  • Vaellussauvat (oikeassa ja vasemmassa kädessä)

Rinkka

Rinkka oli Jack Wolfskin Trailhead III.

Huppu – sekalaista tavaraa kahdessa osastossa

Isompi osasto

  • Rinkan sadesuoja
  • Raamattu
  • Muistikirja
  • Lyijykynä
  • Silkkiteippiä
  • Suolapurkki
  • Leatherman fuse
  • Tulitikut
  • Tyhmä puhelin
  • Kiikarit
  • Sisuaski
  • Vitamiineja (omissa minigrip-pusseissaan): C-vitamiini, Beroccaa, multivitamiiniporetabletteja, Xylitol-D -vitamiineja
  • Muita pillereitä (omissa pusseissaan): Guarana, CLA:ta magnesiumua (parille ensimmäiselle päivälle)

Pienempi alaosasto

  • Kartat, jotka eivät ole käytössä.
  • Käteistä, pankkikortti ja -tunnukset
  • Passi, EHIC -kortti ja ICE -puhelinnumerot
  • Matkaliput
  • Kotiavain

Takatasku

Päivän aikana tarvittava tavara.

  • Tauko-/sadetakki (shelljacket). Sormikkaat oikeassa taskussa.
  • Sandaalinläpyskät (varvastossut) ylityksiä ja leiriä varten
  • Kaupan muovipussi (jossa pyykätä ja jossa seuraavat tavarat):
  • Pyykkipussi (minigrip): pyykki (ne toiset alkkarit ja sukat), saippuaa, varakengännauhat (=pyykkinarut)
  • Mehiläisvahaa & liina (moneen kertaan vettyneitä kenkiä varten)
  • Ruokapussi (pakataan edellisenä iltana tähän järjestykseen, tarvittava on aina päällimäisenä):
    • Eamupala: puuro tai mysli
    • Eväspussi (pähkinöitä ja kuivahedelmiä)
    • Palautusjuomajauhetta (ruoanlaittoruoaksi)
    • Päivällinen
    • Jälkiruoka (suklaapatukka, kiisseliä tms.)
    • Proteiinishake yöksi.
  • Mikrokuitupyyhe. (Teltan kuivaamiseen aamulla ja kuivailuun, jos on dipattu.)
  • Avarsuushuopa (eli käytännössä iso aluumiinifolio) hätälämmikkeeksi.

Pääosasto

Enimmäkseen ruokaa (jätesäkissä, jonka sisällä yksittäispakattuna). Loppumatkasta, kun ruoka oli syöty, myös teltta ja makuualusta piti pakata sisään, jotta rinkka säilyttäisi muotonsa. Ylhäältä alkaen:

  • Sadehousut
  • Yöpussi (muovipussi, jossa seuraavat tavarat):
    • hammasharja & tahna
    • Bambusukat (jotain kuivaa ja lämmintä jalkoihin)
    • Pitkät kalsarit & yläosa (jos tulee kylmä)
    • Otsalamppu
    • Puolet päivittäisistä lääkkeistä (toinen puoli on EA -pakkauksessa).
  • Kaksi isoa kaasupulloa
  • Terästermos (0,5l)
  • Pieni pullo oliiviöljyä
  • Iso jätesäkillinen ruokapusseja. Pohjalla on vielä muutama ylimääräinen annos (esim. proteiinia), jotka on korvamerkitty ”Masin jälkeiselle” osuudelle.
  • Hätävara/kotiinpaluupakkaus:
    • ylimääräinen vaatekerta
    • Korjaustarpeita
    • Varakompassi

Alaosasto

(Yritin pitää yöpussia täällä, mutta se ei mahtunut)

  • Makuupussi, tungettuna omaan muovipussilla vuorattuun pussiinsa.

Sivutasku eli kenttäkeittiö

  • Primus retkikeitin piezo-sytytyksellä
  • Pakki & kansi
  • Patakinnas (pala puuvillakangasta)
  • Sieni & tiskiainetta
  • Tupperware shakeri (4 osaa: säiliö, sekoitinlevy, yläosa & korkki)
  • Lusikkahaarukka
  • Puinen paistinlasta
  • Lusikka-haarukka
  • 2 dl muovimuki

Rinkan ympärille sidottuna

  • Makuualusta (päällä)
  • EA -pakkaus (kenttäkeittiön alla)
  • Teltta (Hilleberg Unna kenttäkeittiötä vastapäätä olevalla sivulla)

Huomioita

Turhaa tavaraa?

  • Kiikari – ei mitään käyttöä
  • Leatherman – Victorinox Swiss army kynsienhoitosetti olisi riittänyt. Pihdit olivat kuitenkin houkutteleva työkalu, joille ei sitten löytynyt tarvetta
  • Pitkät kalsarit. Tai no, kävi ilmi, ettei näille ollut käyttöä, mutta yllämainitusta syystä en pidä niitä turhina.

Kokonaisarvio

Tavaraa oli paljon, mutta varsinaista viilaamisen varaa suhteellisen vähän. Suureen määrään on useita syitä:

  • Yksinvaelluksella kaikki pitää kantaa itse.
  • Yksinvaelluksella on oltava erityisen varovainen. Varustuksesta tinkiminen lisää riskiä.
  • Matka oli ajallisesti pitkä ja haastavissa oloissa, joten jouduin varautumaan hyvin erilaisiin olosuhteisiin, joita oli vaikea ennakoida. Esimerkiksi useamman päivän lumimyrsky oli täysin realistinen skenaario. Myös varusterikkoihin piti varautua. Nimim. Luhan katkettua söin kolme viikkoa paistinlastalla.

Aurinko laskee Reisadalenissa

Aurinko laskee Reisadalenissa
Aurinko laskee Reisadalenissa.

Vaellus ja vesi

Vaeltaessa reitin suunnitteluun vaikuttaa yksi asia ylitse muiden: vesi. Sitä pitää olla tarpeeksi, mutta ei liikaa. Tuntureilla tämä ei yleensä ole ongelma. Seuraavassa muutamia huomioita Ruijan reissuilta.

Tarpeeksi paljon vettä

Kenttäkeittiö
Kenttäkeittiö

Vettä pitää riittää juotavaksi ja ruoanlaittoon. Sitä varten veden on oltava puhdasta. Pidemmillä reissuilla vettä täytyy riittää myös muuhun hygieniaan, kuten pyykkäämiseen.

Kehitin Finnmarkissa rytmin, jossa tein ruokaa, kun löysin sopivan vesipaikan, ja samassa yhteydessä täytin puolen litran termoksen. Illalla, kun tuli aika etsiä leiripaikkaa, täytin litraisen kenttäpullon. Leiripaikan itsensä ei siis tarvinnut olla veden äärellä, riitti että aamulla löytäisi vettä muutaman kilometrin sisään. Toisaalta ruokaa saattoi laittaa paikassa, johon ei saanut telttaa pystyyn.

Ruijassa – ja pohjoisessa Suomessa – yleissääntönä voi pitää, että virtaava vesi yläjuoksulla on juomakelpoista. Kannattaa siis katsoa karttaa: jos ylävirran puolella ei ole asutusta, teitä, peltoja tai ojituksia, vesi on todennäköisesti juomakelpoista. Reitti kannattaa siis valita vesistöjen latva-alueilta, jossa on runsaasti puroja, joiden yläpuolella ei ole kuin tunturinrinne.

Näin yleensä.Voihan olla, että poro on juuri käynyt tarpeillaan vähän ylävirran puolella tai muuta vastaavaa.

Veden hygieniasta on siis pidettävä itsekin huolta.  Pyykit kannattaa pestä pussissa ja kaataa vesi maahan kauas purosta. Lisäaineeton Marseillen saippua on hyvää. Samoin tiskiveden kanssa tulee olla varovainen, ja tarpeensa tietysti tehdä kauas vedestä.

Tarpeeksi vähän vettä

Kahluusaappaat. Huomaa kengännauhat.
Kahluusaappaat. Huomaa kengännauhat.

Vähänkään pidemmällä matkalla syntyy jossain vaiheessa tarve ylittää vesi. Yksinkertaisimmillaan puron yli voi harpata, tai löytää kivikon, jota pitkin pääsee yli. Ylleisemmin kuitenkin pätee, että ellei yli voi kahlata, eikä kukaan ole vaivautunut rakentamaan siltaa, täytyy uida.

Uiminen kylmässä vedessä rosnarinkan kanssa ei ole erityisen houkuttelevaa. Tämä asettaa tiettyjä vaatimuksia reitin suunnittelulle. Algoritmi menee suunnilleen näin:

  1. Tunnista keskeiset joet. Jos sitä ei voi kiertää, on mentävä yli.
  2. Etsi potentiaaliset ylityskohdat. Joen koko vaikuttaa tähän. Joistakin ei kerta kaikkiaan voi kahlata yli. Sillat ovat suhteellisen harvinaisia, mutta niitäkin on. Jossain voi olla vene, tai jopa lautturi. Kahlaaminen on yleensä helpompaa ylempänä.
  3. Suunnittele reitti siten, että se kulkee ylityskohtien kautta. Sillat määräsivät esimerkiksi Finnmarkin reitin keskeiset reittipisteet Utsjoen kaupalle, Lakselvaan, Masiin ja Nedrefosshyttanille.

Keskitie

Käytännössä nämä kaksi vaatimusta määrittelevät korkeusalueen, jolla on mielekästä vaeltaa. Jos tullaan liian alas, jokien ylitykset tulevat hankaliksi. Liian ylhäällä taas puroissakaan ei ole vettä.

Laadin myös laajemman artikkelisarjan vesistöjen ylityksistä vaelluksella.

Ahman jäljillä

Eksyksissä. Keskellä ei mitään. Sumussa. Molemmin puolin aidat. Ja jossain tuolla edelläni, ei varmaan kovin kaukana, on ahma. Pitäisiköhän kääntyä takaisin.
Eksyksissä. Keskellä ei mitään. Sumussa. Molemmin puolin aidat. Jossain tuolla edelläni, ei kovin kaukana, on ahma. Pitäisiköhän kääntyä takaisin?

HDR -räpellys

Tätä kuvaa oli mahdoton ottaa. Asiaa ei auttanut, ettei minulla ollut vielä hajuakaan siitä, mitä tarkoittaa HDR...
Tätä kuvaa oli mahdoton ottaa. Asiaa ei auttanut, ettei minulla ollut vielä hajuakaan siitä, mitä tarkoittaa HDR…

Hiker for God

(…eli grande finale)

Saana
Saana

Kumma juttu, miten muutama ääneen lausuttu – tai paperille kirjoitettu – sana voi merkitä niin paljon. Ne tekevät asioista ikään kuin todellisia, asettavat meidät vastuuseen niistä. Se, mitä me sanomme itsestämme, määrittää mitä ajattelemme itsestämme. Ja se, mitä me ajattelemme itsestämme vaikuttaa suoraan siihen, mitä me valitsemme tehdä, ja siis edelleen siihen, mitä teemme.

Nuo kolme sanaa, jotka kirjoitin Haltiatuvan tupakirjaan oman nimeni perään: ”Hiker for God” sysäsivät liikkeelle tapahtumaketjun, jonka seurauksena valitsin oman tieni vuorten yli. Jos sitä nyt voi tieksi sanoa.

Oli siis

18. päivä ja paikka oli Suomi

Ainakin teknisesti. Ensimmäinen reittipisteeni rajan jälkeen oli rajavartioston tupa. Tällä seudulla tosin ei enää ole rajavartioita, eikä esimerkiksi poliisia, eli Helsingistä on katsoen tämän äärimmäisen ulokkeen kuuluminen maahan on melko lailla unohdettu. Jäämeri ja Tromssa ovat lähempänä.

Minuuttia myöhemmin toisella puolella...
Minuuttia myöhemmin toisella puolella…

Kahlaamo oli kohtalaisen helppo. Seuraava tavoite oli Kobmajoen tupa.  Valitsin huvikseni reitikseni seurata Somasjärven rantaa ja ylittää etelään kurottavan lahdelman kaulan kohdalta.  Voisin ohimennessäni moikata taas vastarannan seitakiveä, sopivasti uudenkuun aikaan. Yllätyksekseni vesi oli suorastaan lämmintä. Lahden pohjukassa oli tulella kalastajia, jotka yöpyivät Kobmajoen kämpässä. Kävi siellä ultrakevyt lentokonekin. Oli ihan kiva vaihtaa muutama sanakin ihmisten kanssa, mutta en halunnut tunkea kämppään yöksi, joten kokkailtuani siellä jatkoin kilometrin verran kohti Ridnisohkkaa. Eräs asia tosin vaivasi minua.

Kun taakse oli päivän mittaan jäänyt 22 kilometriä, tuli ehtoo ja pystyttelin telttani pimenevässä yössä. Huomattavasti aiemmin kuin ensimmäisinä iltoina, päivät selvästi lyhenivät. Paikan pohja oli hyvä, vaikkakin se oli täysin avoin ja maata tuulinaruille vähänlaisesti. Tuli aamu

19. päivä – Maisemareitillä

ja järkytykseni varmistui. Jääkausi päättyi Suomessa 1800 -luvun lopulla täällä, Ridnisohkkan itärinteellä. Sittemmin täällä on ollut Suomen suurin – ja ainoa – lumikenttä, läpi vuoden luminen paikka. Viime syksynä ihailin Ridnin valkeita rinteitä. En tänään.

Asiaa ei auta, että vielä muutama päivä sitten olin näkevinäni Ridnin valkeat rinteet kaukaisuudessa.

Tämä oli ylivoimaisesti retken tähän mennessä ahdistavin kokemus.

Selfie Ridillä
Selfie Ridillä

Muuta triviaa tältä seudulta: Ridnisohkka,  1 317 m, on Suomen korkein tunturi. Suomen korkein paikka (1324 m) tosin on viereisellä Halti -tunturilla, jonka kapea sola erottaa Ridnistä. Halti itse on enimmäkseen Norjan puolella, ja sen varsinainen huippu, Raisduottarhaldi, on hyvän matkaa Norjan puolella. Lähellä Suomen rajaa on kuitenkin pienempi sivuhuippu, jonka korkeutta (1 328 m) on joskus virheellisesti pidetty Suomen korkeimpana pisteenä. Suomen toiseksi korkein huippu on Haltin vielä eteläisempi sivuhuippu Kiedditsohkka (1285 m), sitä seuraava on Kovddoskaisi (1 227 m), oma massiivinen tunturinsa Etu-haltin eteläpuolella.

Suomen korkein kohta on rinteessä valtakunnan rajalla. Aikanaan paikalle rakennettiin kummeli rajamerkiksi. Kyseisestä kummelista on sittemmin tullut melkoinen pyhiinvaelluskohde, mikä on sinänsä ironista, että se on väärässä paikassa. Suomen korkein piste on itse asiassa jonkin matkaa rajamerkistä Haltin huipun suuntaan.

Ridnijärvi -sohkkalta.
Ridnijärvi -sohkkalta.
Selfie Haltin huipulla
Selfie Haltin huipulla

Näillä tiedoilla – ja edellisen vuoden kokemuksella – varustautuneena lähdin kiipeämään Ridnijärvelle ja edelleen -sohkalle. Pidin varusteet varusteet mukana, sillä vaihtoehtona oli ottaa riski, että sää muuttuu äkisti huonoksi, enkä enää löydä niitä. Ridnille kannattaa nousta lännestä, ja sen korkein huippu on niin ikään lännen puolella. Parhaat näköalat ovat kuitenkin itään ja etelään.

Laskeuduin sitten Suomen korkeimmalle kohdalle.
Laskeuduin sitten Suomen korkeimmalle kohdalle.

Haltin rajamerkille on viitoitettu polku, mutta en ollut sen varrella. Nousin siis kompassisuunnalla ja gradienttimenetelmällä huipulle, ja aloin tähystellä alaspäin. Rajamerkki oli reilun sadan metrin päässä. Matkalta löysin joukon pieniä kivikasoja, ilmeisesti maanmittarien jäljiltä. Päättelin siis laskeutuneeni Suomen korkeinpaan kohtaan. Jatkoin edelleen alaspäin rajamerkille, mistä olikin mukavaa löytää viitat alaspäin.

Haltiatupa. Vuosiluku on 1961, joten Kersti Juva oli oikeassa.
Haltiatupa. Vuosiluku on 1961, joten Kersti Juva oli oikeassa.

Tuli ehtoo. Edellisenä päivänä huipulla oli ollut 15 henkeä, tänään minä olin ainoa.Tuvallakaan ei ollut ketään. Päätin siis majoittua vanhaan pieneen ”haltia” -tupaan. 18 kilometriä rakassa ja rinteissä painoivat jalkoja, ja lämpimän huoneen seireenilaulu kävi ylivoimaiseksi. Oli minulla oikeakin tekosyy, eli varusteita – etenkin karttaa – piti huoltaa. Lisäksi lähimpään säälliseen leiripaikkaan, joka ei ollut silkkaa rakkaa, oli ainakin kilometri. En enää jaksanut.

Yöpyminen ei tosin välttämättä ollut hyvä ajatus, sillä sain yövieraan. Mutta ei kummitusjuttuja tähän. Kaiken kaikkiaan, rankka päivä, rankka yö. Tuli aamu.

20. päivä – Hiker for God

Aamun valossa keräilin kamppeeni ja teippailin Kilpisjärven retkeilykartan kokoon. Sen mukaanotto oli ollut enemmän tai vähemmän päähänpisto, ja se oli vielä pahemmin lopussa kuin minä. Nyt tarvitsin sitä reitin valintaan. Periaatteessa vaihtoehtoja oli kaksi: The easy way and my way. Eli tähän aikaan vuodesta vilkkaasti liikennöity Kilpisjärvi-Halti -valtatie, joka vei tuvalta tuvalle. Toinen vaihtoehto oli kulkea lännempää suurtuntureiden yli. Pohdin tarkkaan riskejä loukkaantumisista lumimyrskyihin, ja punnitsin niitä omaa kokemustani, kuntoani ja varustustani vasten. Uskoin selviäväni Kilpisjärvelle tavalla tai toisella, kävi miten kävi.

Kirjoitin tupakirjaan nimeni perään ”Hiker for God”. Eikä minulla ollut enää vaihtoehtoja. Jos aioin merkitä kulkuni tuolla tittelillä, minun täytyisi vaeltaa sen mukaisesti. Eikä helpon reitin kulkeminen toisi Hänelle suurinta kunniaa. Lähdin siis kiertämään Etu-Haltia.

Vesiputous Marfejohkassa. Suosikkini.
Vesiputous Marfejohkassa. Suosikkini.

Pitsusjärven pohjoispuolitse Marfejohkalle kulkee varsin luonnollinen reitti. Suunnitelmani oli ylittää Kovddoskaisi länsipuolelta, ja mahdollisesti käydä sivumennen huiputtamassa se. Myös järven ylle kohoava Pitsusnjunni poltteli, mutta kartan perusteella se tuskin olisi saavutettavissa. Yöksi aioin pyrkiä Urtas-joen laaksoon, josta huonolla säällä löytyisi pari tönöä ja hätätapauksessa voisi valua tienvarteen vaikka Didnojohkan vartta pitkin. Olin tietoinen myös muutamasta Norjan puolella olevasta mökistä.

Etu-Haltin eteläpuolella törmäsin suomalaisporukkaan, joka oli matkalla Didnolta Haltille. He olivat ilmeisen yllättyneitä, että niinkin syrjäisellä seudulla oli muita – minusta taas tuntui kuin olisin jo kotikulmilla ja sivistyksen parissa. Marfejohkassa oli upea vesiputous. Nousin kamppeineni Kovddosgaisille ja kävin sen pahdallakin. Ja kun kerran siellä olin, päätin katsoa, pääsisikö itärinnettä alas.

Kovddokaisin huippu
Kovddokaisin huippu

Vesi alkoi olla vähissä, ja paluu Marfejohkalle olisi merkinnyt kiertotietä reittiin. Toisaalta sää oli erinomainen ja edessä vain muutaman sadan metrin päässä oli vettä, sekä tietysti Pitsusnjunni. Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Alas vaan.

Kovddoskaisin pahdalta
Kovddoskaisin pahdalta

TIEDOKSI PERÄSSÄKULKIJOILLE:

  1. Tulin alas suoraan itään viitisenkymmentä metriä (alempana olevan) lammen eteläpuolelta. REITTI EI OLE KULKUKELPOINEN. Se on erittäin vaarallinen. Jos sää olisi ollut yhtään huonompi (vähänkään märkä, lainkaan tuulta) alastulo olisi pitänyt jättää itsemurhakandidaateille. Hyvissäkään oloissa siitä on myös vaikea päästä varusteineen ylös, joten tuota kohtaa on pidettävä parhaimmillaankin yksisuuntaisena. Valitettavasti minulla ei ole kuvaa, joka näyttäisi miten vaarallista siitä oli tulla alas. Kyseisen kuvan ottaminen olisi yksinkertaisesti ollut liian vaarallista.
  2. Kotona paremman (ehjän) kartan äärellä sain selville, että saattaa olla olemassa vaihtoehtoinen reitti: muutama sata metriä lammen pohjoispuolelta suuntaan etelälounas. Takeita en tietenkään voi antaa, kertokaahan kokemuksistanne.

Kolmannen kerran reissun aikana päästin rinkan näkyvistäni. Ensimmäinen kerta oli ollut Vuorjella, toinen kerta eräänä aamuna leirissä lähtiessäni hakemaan vettä. Tällä kertaa lähdin Pitsusnjunnille, ja ilman reppua olo oli niin kevyt, että oli minulla vaikeuksia pysytellä jalkojeni kävelyvauhdissa.

Pitsusnjunni
Pitsusnjunni. Seudun parhaita näköalapaikkoja, ja upea paikka tanssia ylistystä Jumalalle.

Tuli ehtoo. Takana 22 kilometriä, ja oli aika siirtyä omatekoisista muonista kaupan retkiravinteisiin. Tiedä häntä, johtuiko tavallista raskaammasta päivästä vai mistä, mutta ensimmäistä kertaa koko reissulla jäin nälkäiseksi. Sama jatkui seuraavina päivinä, ei kiva. Leiriydyin Urtas -joen laaksoon, vajaan kilometrin Urtashotellista alavirtaan. Yöllä tuuli sen verran, että käydessäni heittämässä vettä tarkastin tuulinarut ja totesin, että oli mukava tietää nukkuvansa hyvässä teltassa. Tuli aamu.

21. päivä – my way is a high way

Sateenkaari Urtasjoen yllä
Sateenkaari Urtasjoen yllä
Pilvien varjot
Pilvien varjot

Kuulasta. Ylitin joen ongelmitta Riimmajärven eteläpuolelta ja koukkasin Lassavarrin luoteispuolitse kohti Goddejohkaa. Alkumatka oli suorastaan miellyttävää menoa, mitä nyt toinen kylkeni paistatteli auringossa ja toinen sai vaakasuoraan jääkylmää vettä. Seurasin jokea miltei tonniseen satulaan Kahperusvaarojen ja Altovaaran väliin. Laskettelemaan Duoljehuhputjohkan laaksia, ja kiipesin samannimiselle tonniselle huipulle ja rajamerkille. Edessäni oli viimeinen reittivalinta: Saarijärven itä- vai länsipuolitse, eli Suomen vai Norjan kautta?

Poroja usvassa
Poroja usvassa

Länsipuoli: Reitti, Saarijärven tupa, ihmisiä, hyvä kartta, pidempi matka. Länsipuoli: Suoraan kohti Saanaa, epätarkempi kartta, mahdollisesti ylitys tai pari. Olin väsynyt ja kaipasin jo ihmisseuraa. Tuvalle siis.

Saarijärvi
Saarijärvi

Kilpisjärvi-Halti reitti on pahasti kulunut. Sitä ei suotta sanota valtatieksi, mutta tällä osuudella sen epätasaisuus ja kivikkoisuus tekivät siitä huomattavan raskaan kulkea. Kompastelin kuitenkin tuvalle asti kiltisti uraa pitkin, en halunnut enää pahentaa asiaa. Ensimmäisen telttailijan kohdalla pysähdyin ja sanoin: Sopiiko, jos juttelemme vähän aikaa. Olen ollut yksin reissussa kolme viikkoa…

Etsin kivikosta itselleni telttapaikan. Edellisenä yönä tuuli oli kaatanut täällä telttoja ja ajanut ihmisiä hakemaan suojaa sisältä. En ihmettele. Tuli ehtoo. Takana oli 20 kilometriä ja 300 metriä nousua rakassa. Aloin olla tosissani väsynyt. Tuli aamu.

22. päivä – Aida (Marcia triomphale)

Suomi! (Viimeistä kertaa)
Suomi! (Viimeistä kertaa)

Aivan tuolta matka ei tosin tuntunut. Toisaalta kroppani tiesi, että oltiin melkein perillä ja toisaalta taas en ollut varsinaisesti säästellyt itseäni viimeisinä päivinä. Olin käytännössä perillä, ja tiesin pääseväni Kilpisjärvelle vaikka kontaten. Puuttui vain  piste i:n päältä.

Poromiehen portti
Poromiehen portti

Poikkesin Kalottireitiltä Masetjärven pohjoispuolelle ja jatkoin Iso-Jehkasin eteläpuolitse Saanajärven päivätuvalle. Siellä istui muuan saksalainen Christian, joka oli viettänyt pari viikkoa Kalottireitillä. Meillä riitti juttua. Jätimme kamppeet tuvalle ja lähdimme huiputtamaan Saanaa.

Se oli minulle tärkeä hetki.

Saanan laelta
Saanan laelta

Syyskuu, 2008: seisoin kaverin kanssa Ounastunturin laella tähystellen luoteeseen. Olimme kolmen yön retkellä, tuvissa yöpyen. Saanan profiili erottui selvästi 150 kilometrin päässä. Tiesin, että käsivarren maasto oli Suomen haastavinta, ja ajattelin haikeana, etten koskaan uskaltaisi lähteä sinne. Saana edusti minulle Käsivarren porttia.

Syyskuu 2013. Seison Saanan laella tähystäen kaakkoon kohti Ounastunturia. Kävelin tänne Utsjoelta. Yksin.

Valokuvaaja ja hänen kuvansa
Valokuvaaja ja hänen kuvansa

Tuli ehtoo. Takana oli kymmenisen kilometriä rinkka selässä ja toinen mokoma päiväretkellä. Yöllä näkyi pohjantulien heikko kajo. Tuli aamu.

23. päivä – kotimatka

Saanajärvi
Saanajärvi

Olin aikonut kävellä Saanajärven rantaa Kilpisjärven kylälle, mutta Christian oli matkalla retkeilykeskukselle vuoren yli. Matka oli jokseenkin yhtä pitkä, joten valitsin seuran. Niin väsynyt kuitenkin jo olin, etten ollut pysyä hänen kävelyvauhdissaan. Keskusta lähestyessä vastaan tuli jo päiväretkeläisiäkin. Christian lähti liftaamaan Tromssaan, minä suihkuun ja neuvottelemaan bussikuskin kanssa.

Aaveajaja. Metsässä menee.
Aaveajaja. Metsään menee. Ja epätodellinen tunne, kun liikkuu, vaikka ei itse tee mitään sen eteen.

Lippuni nimittäin oli voimassa vasta kylältä. Kerroin kuskille, että olin aloittanut matkani Utsjoelta, ja lopussa oli tullut parin kilometrin suunnistusvirhe. Selitykseni meni läpi, ja pääsin takaisin Rovalle, syömään Raxin buffetiin (tuoreita vihanneksia!) ja yöjunaan.

Ja – arvasitte oikein – muistin Lakselvasta hankkimani paluumatkaeväät, kun tulin suihkusta ja vaihdoin päälleni paluumatkavaatteet.

Loppukaneetti

Kävin ottamassa miehestä mittaa. Mitta loppui. Nyt voisi vetää päälle sen teräsmiespaidan.

Tätä ei sitten tarvittukaan matkan varrella.
Tätä ei sitten tarvittukaan.
Reitti käsivarressa
Reitti käsivarressa

 

Rajoilla

(…jatkoa viime numerosta)

Ahman jäljillä
Ahman jäljillä

Olin keskellä ei mitään. Olin eksynyt sumuun omaa syytäni, en kerran vaan kahdesti, mutta löytänyt lopulta takaisin reitille. Olin rättiväsynyt, märkä ja kylmissäni. Olin yksinäinen ja turhautunut.

Olin niin tyhjä, että olisin halunnut itkeä. Mutta kyyneliä ei tullut.

Tiesin, ettei minulla ollut todellista hätää, kuntoni, taitoni ja varusteeni olivat hyvinkin riittävät. En vain enää jaksanut. Olin jo kauan sitten saavuttanut hengen voiton aineesta. Nyt olin uudella rajalla, saadako hengen voitto hengestä? Tiesin jo lähtiessäni, että koko matka oli yhtä suurta teeskentelyä. Vasta Masissa mieleeni oli juolahtanut, että toisinkin voisi olla. Sitä tässä oltiin selvittämässä. Tästä pääsi kahteen suuntaan, polun toinen pää vei tielle ja Kautokeinoon. Toisessa suunnassa olisi ainakin viisi päivää tietöntä erämaata ja kroonista hypotermiaa.

Ikään kuin minulla olisi todellista valinnanvaraa. Minua tosissaan itketti. Tämä ei ollut enää moneen päivään ollut hauskaa. Leikit oli nyt leikitty. Olin lopussa. Nousin ja lähdin ainoaan mahdolliseen suuntaan. Vasempaan.

16. päivä – Joron jäljillä

IMGP2033_v1
Aamu ”valkeni” kostahkona.

Kuten uumoilinkin, aamu harmeni sumuisena. Valkenemiseksi sitä ei parhaalla tahdollaankaan voinut sanoa. Olin rehellisesti pilvessä. Näkyvyyttä oli noin 20 metriä. Minulla oli sentään kohtalaisen hyvä käsitys lähtöpisteestäni, neliökilometrin tarkkuudella melko varmakin. Suunnistaminen polulle vähän parempaan näkyvyyteen oli helppoa. Siihen se helppo sitten päättyikin.

Seurailin tyhmänä polkua luoteeseen poroaidalle ja portista läpi. Siellä olikin toinen samansuuntainen aita, jota ei ollut kartassa. Aloin siis etsiskellä toista porttia. Polku katosi kivikkoon, ympäristö sumuun. Bongasin polun mutapaikoista ajoittain jonkin kolmivarpaisen elikon tuoreita, melko suuria jälkiä. Veikkaisin ahmaa, joka oli menossa samaan suuntaan.

Umpimärässä sumussa oli raskasta kulkea, ja kuluneet pari viikkoa tunturissa tuntuivat jo jossakin. Eksymisestä varoittava hälytyskello ei enää jättänyt rauhaan. Kolmisen varttia liian myöhään. Olin varmasti kulkenut portin ohi. Jatkoin silti matkaa, kunnes onnistuin paikantamaan itseni parin pienen lammen luona. Soimasin itseäni. Olin ollut väsynyt, olin ollut liian itsevarma. Syitä, ei tekosyitä. Olisi pitänyt kääntyä takaisin jo aiemmin ja laskea askelia edellisestä tarkasta pisteestä.

Olin pari kilometriä liian kaukana pohjoisessa. Paikka oli otollinen myös jysäyttää epähuomiossa aurinkolaseistani oikea linssi irti. Vahingon tietysti huomasin vasta myöhemmin, ja käytin puolisen tuntia etsiskelyyn. Turhaan. Minun oli siis esitettävä itselleni kolme kysymystä:

  1. Voiko sen korjata? – Ei.
  2. Voiko sen korvata? – Ei.
  3. Selviääkö ilman? – Hyvä kysymys. Kadonneessa linssissä oli paljon korjausta, mutta toisaalta olen vasensilmäinen. Teippasin siis itselleni silmälapun, ja hyväksyin vaihtoehtoni: tarkka näkö tai stereonäkö. Kivikossa ja puroissa stereonäkö oli usein tärkeämpi, joten sopi toivoa, ettei aurinko paistaisi liian kirkkaasti. Varusterikko ei kuitenkaan ollut varsinainen mikään syy luovuttaa, vaikka hankaloittikin asioita.

Kohdalle osui paikallinen mönkijällään. Hän kyseli kuulumisia ja tarjosi kyytiä. Kieltäydyin rutiininomaisesti kerroin hänelle reittisuunnitelmistani, joita hän piti realistisina. Hän ystävällisesti auttoi minut poroaidan länsipuolelle. Lähdin kompassisuunnalla etelään etsimään polkua, jonka ohi olin kulkenut. Pieleen meni.

Harmi ja väsymys painoivat vielä mieltäni, enkä jaksanut keskittyä. Lähdin kulkemaan liikaa itään, ja päädyin vain takaisin samalle poroaidalle. Minulta meni aikani tajuta, että olin kiertänyt ympyrää. Aitaa seuraamallakaan en  löytänyt etsimääni porttia, saatikka polkua. Luulisin, että osuin polkuun kivikossa ja niin pienessä kulmassa, etten edes hahmottanut sitä.Varsinaista hätää minulla ei kuitenkaan ollut. Olin terve ja minulla oli varusteita hyvinkin vielä  viikoksi. Tiesin olevani Eieknalvarrin itäkaakon puoleisella rinteellä.

Takaisin ei kannattanut kääntyä, sillä selvästikään polku ei näkynyt tässä kivikossa. Sen sijaan, jos kiertäisin vaaran korkeuskäyrää pitkin, linkoaisin itseni alueelle, jossa etsimäni polku ylittäisi Njargajohkan.  Kosteaa maastossa polku luultavasti erottuisi paremmin. Vaaran muodon ansiosta korkeuskäyrä veisi minut polulle suorassa kulmassa, eli minun olisi pakko osua siihen polun löytämiseen otollisessa maastossa. Ei kun matkaan.

Vähemmän yllättävästi, määrätietoinen ponnisteluni toi minut tasan tarkkaan sinne, minne halusinkin. Sumuseinämien välillä polkua näkyi satakunta metriä, mutta se riitti. Silloin minullekin riitti. Olisin halunnut itkeä.

Jatko oli helpompaa, joskin sumun takia edelleen raskasta. Uran kulkiessa Vuobasarassan ja Duorsin välistä otin erään puron kohdalta suunnan, ja marssin askelmitalla Duorsin eteläpuolitse kolmisen kilometriä Luvdiidjohkan lähteille, ja seurailin pilvien alapuolelle Imojohkan lähteille ja Imovarrin yli Kalottireitille. Lämpimän valon syleillessä edessäni Jiertan jylhää profiilia tajusin yhtäkkiä, että olin juuri ohittanut erään kriittisen pisteen. Tästä eteenpäin lyhin matka keskeyttää retki omin voimin olisi kävellä suoraan Kilpisjärvelle. Se oli sykähdyttävä ajatus.

Auringonlasku Reisadalenissa

Jossain niillä main oli muistaakseni myös Luovdigammen (Arturgammen), mutta tiedustelutietoni eivät olleet riittävän hyvät, jotta olisin alkanut etsiskellä sitä. Saatoin mennä siitä ohi vain muutaman metrin päästä. Jokirannassa olisi sitten ollut Imogammen.

Kulku hidastui, kun laskeuduin puurajan alapuolelle. Matkaa tosin jatkui rättiväsyneenä Imofossenille, ja siitä vielä Imoroavvia melojien suosimalle nuotiopaikkalle. Imoroavvi oli muuten ensimmäinen paikka vuosiin, jossa korkeanpaikankammo muistutti minua olemassaolostaan. Ilta hämärsi jo, enkä jaksanut ottaa enää askeltakaan.

IMGP2096_v1
Ainoa ilta, jolloin en kiinnittänyt tuulinaruja. En jaksanut.

Muuten, vinkki Kalottireittiä kulkeville: Imofossen kannattaa käydä katsomassa. Tulitte mistä suunnasta tahansa, suosittelen, että jätätte tavaranne nuotiopaikalle Imoroaivin pohjoispäähän. Se on aivan rannassa, jyrkänteen juurella, vähän Imojohkasta ylävirtaan. Tehkää siitä päiväretki koskelle. Matkaa on noin kilometri suuntaansa. On myös mahdollista kulkea kamppeiden kanssa, mutta maasto on hankalaa (mm. monet tikapuut, jyrkkiä korkeuseroja), ja toisessa päässä polku ei ole aivan selvä. Numeroina vaihtoehtoiset reitit Imofossenille Kalottireittiä kuljettaessa: 1km repun kanssa polulla + 2 ilman hankalassa maastossa, tai 2 km repun kanssa hankalassa maastossa. Make your math.

Tuli ehtoo. Takana oli 31 kilometriä. Tuli aamu.

17. päivä – Rivendell

Tältä hobiteista täytyi tuntua, kun he saapuivat haltioiden luo. Kesä on palannut! Onhan täälläkin tietysti täysi ruska, mutta en ollut edes tajunnut, miten koleaksi ilma tuolla ylhäällä oli käynyt.

Taas kerran, arvatkaa, miksi minä oikeasti olen täällä? Jonkun tuvan takia, vai?

Paikkana Nedrefosshytta oli pettymys. Se muistutti pikemminkin hotellia, ja oli luonnollisesti lukittu. Puucee oli heikossa kunnossa. Sen puutteet kuitenkin vähintäänkin korvasi rantasauna. Avaimen saisi kuulemma Kilpisjärven tullista…

Sauna!
Sauna!

Nedrefosshytta oli tärkeä kahdesta muustakin syystä. Ensinnäkin, siellä on silta. Toiseksi, sieltä oli kaksi mahdollisuutta jatkaa: joko nousta suoraan ylös tunturiylängölle ja suunnata vanhalle tutulle Taapmajärven tuvalle, tai jatkaa Kalottireittiä pohjoiseen, nousta ylös Mollisfossenin eteläpuolelta ja suunnata Ridnisohkkalle. Kaiken kaikkiaan, vaikka eilen olikin ollut raskas päivä, aloin tottua kulkemiseen. Suorin tie ei siis houkutellut, joten päätin seurata Kalottireittiä vielä muutaman kilometrin.

IMGP2107_v1
Reisadalenissa oli haastavampaa maastoa kuin Finnmarkissa konsaan.

Tapasin jopa ihmisiä, kolme retkeilijää. Nuoren pariskunnan ja yksinäisen miehen, jotka kaikki kulkivat Kautokeinoa kohti. (Ikään kuin olisin edes voinut tavata ketään Kautokeinosta päin tulevaa…) Kun kerroin heille kulkemisistani, he totesivat, että siihen Reisadalen oli ”kävelyretki puistossa”. No, se on kansallispuisto. Ja haastavinta maastoa siihen mennessä.

IMGP2149_v1
Vuomatakka

Jonkin matkaa pohjoisempaa löysin toisen ”kammin”. Paitsi turvekattoaan,  Vuomatakka vastasi suunnilleen suomalaista käsitystä autiotuvasta. Saunaa lukuunottamatta paikka oli joka suhteessa edellistä hotellia mukavampi. Teki mieleni asettua taloksi, mutta päivä oli vielä nuori ja olin asettanut tavoitteekseni olla Kobmajoella seuraavana iltana.

Mollisfossen - edes etäältä.
Mollisfossen – edes vilaukselta.

Nousu Reisadalenista oli toinen kerta koko reissulla, jolloin muistutin itselleni, ettei kukaan ollut väittänyt retken olevan helppo – vain tehtävissä. 400 metrin nousu ei ollut erityisen raskas, vaan lähinnä pitkä – se kesti 2 tuntia. Lähtö oli vajaan kilometrin Mollisfossenin eteläpuolelta, melko ilmeisestä paikasta. Ajoittain väylä oli niin kapea, että oli muotoutunut selkeä polku, ajoittain taas polkua ei ollut. Matkalla tuli jo mieleen, että ylhäällä voi olla tarpeen tankata vähän sisua. Riitti tankata vähän päivällistä.

Kenttäkeittiö
Kenttäkeittiö

Alhaalta katsoen Holgajohkan putous on muuten näyttävä, mutta niskan puolelta, vain muutaman metrin putouksen yläpuolelta, rauhallisena virtaavan joen yli pääsi vaivatta kiveltä kivelle. Huomasin ilmiön ensimmäistä kertaa vaatepuun luona, mutta se jaksaa yhä vain ihmetyttää minua.

IMGP2169_v1
Oli kiva, kun näki taas vähän matkaa ympärilleen.

Tuli ehtoo. Takana oli vain 13 kilometriä, mutta olin silti aikasen puhki. Leiriydyin hämärässä, mutta hälyttävämpää oli, että vähän aiemmin otin riskin kaatua Holgajohkaan harpatessani kiveltä toiselle, koska en jaksanut kiertää muutamaa sataa metriä. Paha juttu.

Tuli aamu.

18. päivä – Kotimaani ompi Suomi

Takaisin normaalissa päiväjärjestyksessä. Ilma vilakka, maa ruskassa. Tuulista. Aukeaa.

IMGP2189_v1

Stuora Euonjaoaivin huipulta sain tekstariyhteyden, ja ilmoitin olevani pohjoisella reitillä. Edellisen kerran olinkin saanut yhteyden Finnmarkin puolella, 40 kilometriä ja kolmea päivää aiemmin. Sumussa ja syvässä laaksossa ei yhteydestä ollut ollut toivoakaan.

IMGP2180_v1
Hobiteista puheen ollen…

Erämaan poikki kulkeminen Norjan puolella oli varsin suoraviivaista. Suomen rajalla menin suunnista sekaisin. Raja kulkee vedenjakajaa pitkin, eli on ympäröivää maastoa korkeammalla. Lisäksi Suomen ja Norjan kartoissa oli eri karttapohjoinen ja erilaiset käyrävälit. Kun siis nousin kahden nyppylän välistä, tulkitsin karttaa väärin, ja jostain käsittämättömästä syystä lähdin kulkemaan itään Laddojärvien pohjoispuolitse (etelään itäpuolitse, suomalaisissa kartoissa). Pian tulinkin siihen tulokseen, että maastossa oli jotain vikaa, koska se ei vastannut karttaa. Mitäs siinä muuta kuin pysähtymään, syömään, juomaan ja tuumimaan.

Maastossa Suomen puolelle siirtyminen ei ollut muutos eikä mikään. Mutta sisällä, jotenkin minusta tuntui että olin ylittänyt rajan, olin tullut kotiin.

IMGP2192_v1
Kotona ollaan!

(eeppisen saagan päätösosa ensi numerossa)

Summittainen reitti
Summittainen reitti

Kestääkö kantti?

(…jatkoa viime numerosta…)

DuarsejohkaTarkastin vielä kerran kaikki varusteeni. Repun lantiovyö oli auki. Kävin mielessäni läpi mahdolliset ongelmatilanteet kevyestä horjahduksesta siihen, että vettynyt rinkka alkaisi vetää minua virtaan, sekä liikesarjat niistä selviämiseen. Astuessani parikymmentä metriä leveän jääkylmän kosken kuohuihin sanoin vielä itselleni: Mitä ikinä tapahtuukin, tärkeintä on, ettet kuole.

Sitten, kuin jälkiajatuksena, lisäsin: ja jos et sitä osaa, olet väärässä paikassa. Olin kuin olinkin oikeassa paikassa, tai ainakin melkein. Mutta eihän ennen Masia pitänyt olla ylityksiä? Ensin siis tuli aamu.

12. päivä – Masi.

Varsinainen syy sille, miksi olen täällä.
Varsinainen syy sille, miksi olen täällä.

Kylässä on huoltoasema-pikkukauppa-posti-yms, kirkko ja taisipa sieltä löytyä koulukin. Jossain lähistöllä oli kuulemma leirintäalue. Heitin roskat roskiin tällä viimeisen tilaisuuden kaupalla. Vähät olivat valikoimat, mutta se ei haitannut kun minulta ei puuttunut mitään. Paitsi yksi kartta.

Olin alun alkaen näet ajatellut suunnata suoraan Kilpisjärvelle, mutta matka oli alkanut taittua niin rattoisasti, että harkitsin jo vakavasti maisemareittiä. Valitettavasti minulla oli mukana vain suttunen printti puuttuvasta peninkulmasta. Eipä silti, että kartta olisi sillä välillä ollut välttämätön, vain näppärä. Jos sattui kulkemaan eri puolelta tunturia kuin oli suunnitellut, se merkitsi vain pientä kiertotietä. Tältäk kaupalta  kuitenkin löytyi karttalehti, joka poisti ongelman päiväjärjestyksestä.

Kylän jälkeen nostin katseeni vuoria kohti ja pistin töppöstä toisen eteen. Suoraan sanoen, aloin huomata orastavia merkkejä leipääntymisestä matkaan, ja halusin mahdollisimman monta kilometriä itseni ja tien väliin, ennen kuin tekisi tosissaan mieli nousta maitoautoon.

Puolen tunnin sisään kaksi autoa pysähtyikin kohdalleni. Molempien kohdalla keskustelu kulki herttaisen samoja latuja. Kuljettaja kysyi olenko eksynyt. Vastaukseksi osoitin sijaintimme kartalta muutaman metrin tarkkuudella. Seuraava kysymys tietysti kuului, minne olen menossa. Minulle kerrottiin, että Kilpisjärvi on aivan eri suunnassa (niin kuin olikin, jos sattui kiertämään autolla tietä pitkin) ja sain tarjouksen kyydistä. Kerrottuani, että aioin kävellä sinne vuorten yli, kohtasin epäilevän katseen. Tässä vaiheessa katsoin viisaaksi mainita, että olin jo kävellyt tänne Utsjoelta.

Se pani miettimään. En pidä itseäni erityisen kokeneena vaeltajana, mutta kieltämättä tuollainen ohimennen annettu taustoitus saattoi kuulostaa jonkun vielä kokemattomamman korvissa jossain määrin erämaa-uskottavalta. Ainakin se tuntui vakuuttavan heidät siitä, että minä saatan tietää, mitä olen tekemässä. Entä pitäisikö sen vakuuttaa minut? On ehkä parempi, ettei. Kuten suunnistamisesta sanotaan, on parempi luulla olevansa eksyksissä kuin olla täysin varma siitä, että on jossain, missä ei tosiasiassa ole.

Pakollinen selfie. Tämä pieni laavuntapainen oli kohdassa, jossa polku Carajärvelle erosi tiestä.
Pakollinen selfie. Tämä pieni laavuntapainen oli kohdassa, jossa polku Carajärvelle erosi tiestä.

Kymmenisen kilometriä Masin jälkeen pääsin viimein pois tieltä – moottorikelkkauralle. Sitä oli hyvä ja nopea seurata. Tuli ehtoo ja 23 kilometriä mittariin. Tuli aamu.

13. päivä – Doaresjohka

Näitä mönkijäpolkuja kutsutaan syystä kurauriksi. Tämä nimenomainen kohta aiheutti eettisen ongelman: lähteäkö kahlaamaan, vaiko kuluttaa suoluontoa?
Näitä mönkijäpolkuja kutsutaan syystä kurauriksi. Tämä nimenomainen kohta aiheutti eettisen ongelman: lähteäkö kahlaamaan, vaiko kuluttaa suoluontoa?

Ehdin jo toivoa, että Kölivuoriston fööni olisi suonut minulle kuivempia kelejä, mutta ei ainakaan vielä. Kuuroja tuppasi, joten kaikki sade ei ollut jäänyt Skandien toiselle puolelle. Yleisesti ottaen sää oli kuitenkin hyvä, ja satunnaisen kuuron ohikulkua saattoi joskus jäädä jopa odottamaan.

Tätä oli hyvä kulkea.
Tätä oli hyvä kulkea.

Roggoaivin ja Cekkesvarrin jälkeen piti vielä päästä Doaresjohkan yli. Olin katsonut paikan, jossa leveässä mutkassa oli saaria. Saaret rikkovat virtausta, mikä yleensä helpottaa ylitystä. Vastarannalla vettä olikin tuskin nilkkoihin. Omalla puolellani uoma oli kuitenkin syvä ja virtaus nopeaa, joten yli ei ollut asiaa. Mea culpa: jos olisin käyttänyt vähän järkeäni kartanluvussa, olisin tajunnut, että mutkassa nopeasti virtaava joki oli syönyt itselleen uoman. Kosket pitää aina etsiä joen suorilta osilta.

Doaresjohka - älä tee näin
Doaresjohka – ei näin.
Kellokas ja tokkaa
Kellokas ja tokkaa

Päivän luontohavainto: poroja. No, on niitä nähty ennenkin, ja tänään tuli lisäksi opittua yhtä ja toista soista. Ja joista… Muutenkin kannattaisi muistaa, että toisin kuin sivistyksen parissa, täällä fysiikan lait ovat voimassa.

Virhe sekoitti vähän pasmoja. Vaan eipä hätiä mitiä: seurailin jokea ylävirtaan ja aivan läheltä löytyikin mitä mainioin kahlaamo, jossa en edes kuollut! Toisella puolen oli sitten hyvä syödä lounasta. Tuli ehtoo, kiipesin ylemmäs Juvrin itärinnettä kunnes tiestä jäi erottamaan yli 10 metriä leveä joki ja hyvät 17 lisäkilometriä.

Pienen joen varrella
Pienen joen varrella
Liekehtivä taivas. Kuva ei aivan tavoita tunnelmaa.
Liekehtivä taivas. Kuva ei aivan tavoita tunnelmaa.

Tuli aamu.

14. päivä – Carajärvi

Toisenlainen poroportti
Toisenlainen poroportti

Oli se kaunis, kun lähelle eksyin. Kannatti tulla. Järven pohjoispäästä lähtee pohjoiseen uusi, tukeva poroaita, jota on vaikea sen enempää alittaa kuin ylittääkään. Sattumalta osuin suoraan portille. Portin jälkeen olisi tosin kannattanut vain seurata aitaa pohjoiseen, koska paras ylityskohta oli siellä, missä aita tuli taas joen luo. Pääsin kuivin jaloin yli.

Sää on muuten ollut loistava, kirkasta ja lämpimähköä.Viime yönä oli jo niin pimeää, että näin tähtiä. Ja heikon revontulen kajastuksen.

Heijastuksia
Heijastuksia

22 kilometrin jälkeen tuli ehtoo. Nyt voisi lähteä kotiin. Takaisin Masiin tosin on kolmisen päivää, ja viitisenkymmentä kilometriä.

Jokseenkin tyypillinen ilta
Jokseenkin tyypillinen ilta

Tuli aamu.

15. päivä – Buljovarri

Kahluusaappaat. Huomaa kengännauhat.
Kahluusaappaat. Huomaa kengännauhat.

Sain eilen tekstarin, joka sai minut soittamaan tänään kotiin. Ei mitään vakavaa, mutta oli kiva kuulla rakkaan ääntä. Koti-ikävä tuntuu jo. Päivään kuului yksi helppo ylitys, mönkijäuran varrella. Sieddasia kiivetessä nirhaisin sormeni poroaidan porttiin, mutta pikku haava oli helppo sitoa. Aika tylsä päivä siis.

Tuli ehtoo ja 18 kilometriä täyteen. Leiriydyin Lulit Lievlamasin etelärinteelle, uskoakseni naftisti Finnmarkin puolelle. Aamulla Tromssan lääniin. Aamusta puheenollen, vaikuttaa uhkaavasti siltä, että näkyvyys tulee olemaan heikonlainen.

Jos tässä olisi tie, lähtisin kotiin. Suunnitelmani mukaan tässä ei kuitenkaan ole tietä. Lähimmän tien pää on 3 kilometriä etelään. Maaston ansiosta sen löytää vaikka hernerokkasumussa. Kautokeinoon ehtisi helposti toisen päivän iltana.

Koti kaukana kotoa - kurkistus sisään
Koti kaukana kotoa – kurkistus sisään

Vai mennäänkö tässä eteenpäin silkalla tottumuksen voimalla?

Tuli siis aamu.

map_Masi_Tromssa
Summittainen reitti