Rajoilla

(…jatkoa viime numerosta)

Ahman jäljillä
Ahman jäljillä

Olin keskellä ei mitään. Olin eksynyt sumuun omaa syytäni, en kerran vaan kahdesti, mutta löytänyt lopulta takaisin reitille. Olin rättiväsynyt, märkä ja kylmissäni. Olin yksinäinen ja turhautunut.

Olin niin tyhjä, että olisin halunnut itkeä. Mutta kyyneliä ei tullut.

Tiesin, ettei minulla ollut todellista hätää, kuntoni, taitoni ja varusteeni olivat hyvinkin riittävät. En vain enää jaksanut. Olin jo kauan sitten saavuttanut hengen voiton aineesta. Nyt olin uudella rajalla, saadako hengen voitto hengestä? Tiesin jo lähtiessäni, että koko matka oli yhtä suurta teeskentelyä. Vasta Masissa mieleeni oli juolahtanut, että toisinkin voisi olla. Sitä tässä oltiin selvittämässä. Tästä pääsi kahteen suuntaan, polun toinen pää vei tielle ja Kautokeinoon. Toisessa suunnassa olisi ainakin viisi päivää tietöntä erämaata ja kroonista hypotermiaa.

Ikään kuin minulla olisi todellista valinnanvaraa. Minua tosissaan itketti. Tämä ei ollut enää moneen päivään ollut hauskaa. Leikit oli nyt leikitty. Olin lopussa. Nousin ja lähdin ainoaan mahdolliseen suuntaan. Vasempaan.

16. päivä – Joron jäljillä

IMGP2033_v1
Aamu ”valkeni” kostahkona.

Kuten uumoilinkin, aamu harmeni sumuisena. Valkenemiseksi sitä ei parhaalla tahdollaankaan voinut sanoa. Olin rehellisesti pilvessä. Näkyvyyttä oli noin 20 metriä. Minulla oli sentään kohtalaisen hyvä käsitys lähtöpisteestäni, neliökilometrin tarkkuudella melko varmakin. Suunnistaminen polulle vähän parempaan näkyvyyteen oli helppoa. Siihen se helppo sitten päättyikin.

Seurailin tyhmänä polkua luoteeseen poroaidalle ja portista läpi. Siellä olikin toinen samansuuntainen aita, jota ei ollut kartassa. Aloin siis etsiskellä toista porttia. Polku katosi kivikkoon, ympäristö sumuun. Bongasin polun mutapaikoista ajoittain jonkin kolmivarpaisen elikon tuoreita, melko suuria jälkiä. Veikkaisin ahmaa, joka oli menossa samaan suuntaan.

Umpimärässä sumussa oli raskasta kulkea, ja kuluneet pari viikkoa tunturissa tuntuivat jo jossakin. Eksymisestä varoittava hälytyskello ei enää jättänyt rauhaan. Kolmisen varttia liian myöhään. Olin varmasti kulkenut portin ohi. Jatkoin silti matkaa, kunnes onnistuin paikantamaan itseni parin pienen lammen luona. Soimasin itseäni. Olin ollut väsynyt, olin ollut liian itsevarma. Syitä, ei tekosyitä. Olisi pitänyt kääntyä takaisin jo aiemmin ja laskea askelia edellisestä tarkasta pisteestä.

Olin pari kilometriä liian kaukana pohjoisessa. Paikka oli otollinen myös jysäyttää epähuomiossa aurinkolaseistani oikea linssi irti. Vahingon tietysti huomasin vasta myöhemmin, ja käytin puolisen tuntia etsiskelyyn. Turhaan. Minun oli siis esitettävä itselleni kolme kysymystä:

  1. Voiko sen korjata? – Ei.
  2. Voiko sen korvata? – Ei.
  3. Selviääkö ilman? – Hyvä kysymys. Kadonneessa linssissä oli paljon korjausta, mutta toisaalta olen vasensilmäinen. Teippasin siis itselleni silmälapun, ja hyväksyin vaihtoehtoni: tarkka näkö tai stereonäkö. Kivikossa ja puroissa stereonäkö oli usein tärkeämpi, joten sopi toivoa, ettei aurinko paistaisi liian kirkkaasti. Varusterikko ei kuitenkaan ollut varsinainen mikään syy luovuttaa, vaikka hankaloittikin asioita.

Kohdalle osui paikallinen mönkijällään. Hän kyseli kuulumisia ja tarjosi kyytiä. Kieltäydyin rutiininomaisesti kerroin hänelle reittisuunnitelmistani, joita hän piti realistisina. Hän ystävällisesti auttoi minut poroaidan länsipuolelle. Lähdin kompassisuunnalla etelään etsimään polkua, jonka ohi olin kulkenut. Pieleen meni.

Harmi ja väsymys painoivat vielä mieltäni, enkä jaksanut keskittyä. Lähdin kulkemaan liikaa itään, ja päädyin vain takaisin samalle poroaidalle. Minulta meni aikani tajuta, että olin kiertänyt ympyrää. Aitaa seuraamallakaan en  löytänyt etsimääni porttia, saatikka polkua. Luulisin, että osuin polkuun kivikossa ja niin pienessä kulmassa, etten edes hahmottanut sitä.Varsinaista hätää minulla ei kuitenkaan ollut. Olin terve ja minulla oli varusteita hyvinkin vielä  viikoksi. Tiesin olevani Eieknalvarrin itäkaakon puoleisella rinteellä.

Takaisin ei kannattanut kääntyä, sillä selvästikään polku ei näkynyt tässä kivikossa. Sen sijaan, jos kiertäisin vaaran korkeuskäyrää pitkin, linkoaisin itseni alueelle, jossa etsimäni polku ylittäisi Njargajohkan.  Kosteaa maastossa polku luultavasti erottuisi paremmin. Vaaran muodon ansiosta korkeuskäyrä veisi minut polulle suorassa kulmassa, eli minun olisi pakko osua siihen polun löytämiseen otollisessa maastossa. Ei kun matkaan.

Vähemmän yllättävästi, määrätietoinen ponnisteluni toi minut tasan tarkkaan sinne, minne halusinkin. Sumuseinämien välillä polkua näkyi satakunta metriä, mutta se riitti. Silloin minullekin riitti. Olisin halunnut itkeä.

Jatko oli helpompaa, joskin sumun takia edelleen raskasta. Uran kulkiessa Vuobasarassan ja Duorsin välistä otin erään puron kohdalta suunnan, ja marssin askelmitalla Duorsin eteläpuolitse kolmisen kilometriä Luvdiidjohkan lähteille, ja seurailin pilvien alapuolelle Imojohkan lähteille ja Imovarrin yli Kalottireitille. Lämpimän valon syleillessä edessäni Jiertan jylhää profiilia tajusin yhtäkkiä, että olin juuri ohittanut erään kriittisen pisteen. Tästä eteenpäin lyhin matka keskeyttää retki omin voimin olisi kävellä suoraan Kilpisjärvelle. Se oli sykähdyttävä ajatus.

Auringonlasku Reisadalenissa

Jossain niillä main oli muistaakseni myös Luovdigammen (Arturgammen), mutta tiedustelutietoni eivät olleet riittävän hyvät, jotta olisin alkanut etsiskellä sitä. Saatoin mennä siitä ohi vain muutaman metrin päästä. Jokirannassa olisi sitten ollut Imogammen.

Kulku hidastui, kun laskeuduin puurajan alapuolelle. Matkaa tosin jatkui rättiväsyneenä Imofossenille, ja siitä vielä Imoroavvia melojien suosimalle nuotiopaikkalle. Imoroavvi oli muuten ensimmäinen paikka vuosiin, jossa korkeanpaikankammo muistutti minua olemassaolostaan. Ilta hämärsi jo, enkä jaksanut ottaa enää askeltakaan.

IMGP2096_v1
Ainoa ilta, jolloin en kiinnittänyt tuulinaruja. En jaksanut.

Muuten, vinkki Kalottireittiä kulkeville: Imofossen kannattaa käydä katsomassa. Tulitte mistä suunnasta tahansa, suosittelen, että jätätte tavaranne nuotiopaikalle Imoroaivin pohjoispäähän. Se on aivan rannassa, jyrkänteen juurella, vähän Imojohkasta ylävirtaan. Tehkää siitä päiväretki koskelle. Matkaa on noin kilometri suuntaansa. On myös mahdollista kulkea kamppeiden kanssa, mutta maasto on hankalaa (mm. monet tikapuut, jyrkkiä korkeuseroja), ja toisessa päässä polku ei ole aivan selvä. Numeroina vaihtoehtoiset reitit Imofossenille Kalottireittiä kuljettaessa: 1km repun kanssa polulla + 2 ilman hankalassa maastossa, tai 2 km repun kanssa hankalassa maastossa. Make your math.

Tuli ehtoo. Takana oli 31 kilometriä. Tuli aamu.

17. päivä – Rivendell

Tältä hobiteista täytyi tuntua, kun he saapuivat haltioiden luo. Kesä on palannut! Onhan täälläkin tietysti täysi ruska, mutta en ollut edes tajunnut, miten koleaksi ilma tuolla ylhäällä oli käynyt.

Taas kerran, arvatkaa, miksi minä oikeasti olen täällä? Jonkun tuvan takia, vai?

Paikkana Nedrefosshytta oli pettymys. Se muistutti pikemminkin hotellia, ja oli luonnollisesti lukittu. Puucee oli heikossa kunnossa. Sen puutteet kuitenkin vähintäänkin korvasi rantasauna. Avaimen saisi kuulemma Kilpisjärven tullista…

Sauna!
Sauna!

Nedrefosshytta oli tärkeä kahdesta muustakin syystä. Ensinnäkin, siellä on silta. Toiseksi, sieltä oli kaksi mahdollisuutta jatkaa: joko nousta suoraan ylös tunturiylängölle ja suunnata vanhalle tutulle Taapmajärven tuvalle, tai jatkaa Kalottireittiä pohjoiseen, nousta ylös Mollisfossenin eteläpuolelta ja suunnata Ridnisohkkalle. Kaiken kaikkiaan, vaikka eilen olikin ollut raskas päivä, aloin tottua kulkemiseen. Suorin tie ei siis houkutellut, joten päätin seurata Kalottireittiä vielä muutaman kilometrin.

IMGP2107_v1
Reisadalenissa oli haastavampaa maastoa kuin Finnmarkissa konsaan.

Tapasin jopa ihmisiä, kolme retkeilijää. Nuoren pariskunnan ja yksinäisen miehen, jotka kaikki kulkivat Kautokeinoa kohti. (Ikään kuin olisin edes voinut tavata ketään Kautokeinosta päin tulevaa…) Kun kerroin heille kulkemisistani, he totesivat, että siihen Reisadalen oli ”kävelyretki puistossa”. No, se on kansallispuisto. Ja haastavinta maastoa siihen mennessä.

IMGP2149_v1
Vuomatakka

Jonkin matkaa pohjoisempaa löysin toisen ”kammin”. Paitsi turvekattoaan,  Vuomatakka vastasi suunnilleen suomalaista käsitystä autiotuvasta. Saunaa lukuunottamatta paikka oli joka suhteessa edellistä hotellia mukavampi. Teki mieleni asettua taloksi, mutta päivä oli vielä nuori ja olin asettanut tavoitteekseni olla Kobmajoella seuraavana iltana.

Mollisfossen - edes etäältä.
Mollisfossen – edes vilaukselta.

Nousu Reisadalenista oli toinen kerta koko reissulla, jolloin muistutin itselleni, ettei kukaan ollut väittänyt retken olevan helppo – vain tehtävissä. 400 metrin nousu ei ollut erityisen raskas, vaan lähinnä pitkä – se kesti 2 tuntia. Lähtö oli vajaan kilometrin Mollisfossenin eteläpuolelta, melko ilmeisestä paikasta. Ajoittain väylä oli niin kapea, että oli muotoutunut selkeä polku, ajoittain taas polkua ei ollut. Matkalla tuli jo mieleen, että ylhäällä voi olla tarpeen tankata vähän sisua. Riitti tankata vähän päivällistä.

Kenttäkeittiö
Kenttäkeittiö

Alhaalta katsoen Holgajohkan putous on muuten näyttävä, mutta niskan puolelta, vain muutaman metrin putouksen yläpuolelta, rauhallisena virtaavan joen yli pääsi vaivatta kiveltä kivelle. Huomasin ilmiön ensimmäistä kertaa vaatepuun luona, mutta se jaksaa yhä vain ihmetyttää minua.

IMGP2169_v1
Oli kiva, kun näki taas vähän matkaa ympärilleen.

Tuli ehtoo. Takana oli vain 13 kilometriä, mutta olin silti aikasen puhki. Leiriydyin hämärässä, mutta hälyttävämpää oli, että vähän aiemmin otin riskin kaatua Holgajohkaan harpatessani kiveltä toiselle, koska en jaksanut kiertää muutamaa sataa metriä. Paha juttu.

Tuli aamu.

18. päivä – Kotimaani ompi Suomi

Takaisin normaalissa päiväjärjestyksessä. Ilma vilakka, maa ruskassa. Tuulista. Aukeaa.

IMGP2189_v1

Stuora Euonjaoaivin huipulta sain tekstariyhteyden, ja ilmoitin olevani pohjoisella reitillä. Edellisen kerran olinkin saanut yhteyden Finnmarkin puolella, 40 kilometriä ja kolmea päivää aiemmin. Sumussa ja syvässä laaksossa ei yhteydestä ollut ollut toivoakaan.

IMGP2180_v1
Hobiteista puheen ollen…

Erämaan poikki kulkeminen Norjan puolella oli varsin suoraviivaista. Suomen rajalla menin suunnista sekaisin. Raja kulkee vedenjakajaa pitkin, eli on ympäröivää maastoa korkeammalla. Lisäksi Suomen ja Norjan kartoissa oli eri karttapohjoinen ja erilaiset käyrävälit. Kun siis nousin kahden nyppylän välistä, tulkitsin karttaa väärin, ja jostain käsittämättömästä syystä lähdin kulkemaan itään Laddojärvien pohjoispuolitse (etelään itäpuolitse, suomalaisissa kartoissa). Pian tulinkin siihen tulokseen, että maastossa oli jotain vikaa, koska se ei vastannut karttaa. Mitäs siinä muuta kuin pysähtymään, syömään, juomaan ja tuumimaan.

Maastossa Suomen puolelle siirtyminen ei ollut muutos eikä mikään. Mutta sisällä, jotenkin minusta tuntui että olin ylittänyt rajan, olin tullut kotiin.

IMGP2192_v1
Kotona ollaan!

(eeppisen saagan päätösosa ensi numerossa)

Summittainen reitti
Summittainen reitti

Osallistu keskusteluun