Kulkijan taivas

(…jatkoa viime numerosta: sankarimme on taapertanut kukkuloiden yli Utsjoelta Lakselvaan, ja istunut kahvilaan pohtimaan, onko tässä mitään mieltä.)

Vuorjen huipulta
Vuorjen huipulta

Kotona se oli vaikuttanut melkein järkevältä ajatukselta.

Tuijotin epäuskoisena kädessäni olevan ateriankorvikepatukan tuoteselosetta, jossa hienosti esiteltiin, miten se sisälsi suuria määriä erilaisia tarpeellisia ravintoaineita. Toisin sanoen se toi terveellisen lisän pitkänmatkanvaeltajan ruokavalioon, joka saattoi muuten käydä yksipuoliseksi.

Sitten vilkaisin taas ympärilleni. Olin ”perusleirissä” kivirajan yläpuolella, 800 metrin korkeudessa. Edessäni oli 200 metriä nousua – ilman rinkkaa, tosin – mutta kenttäpulloni oli uhkaavasti vajennut ja eväänä minulla oli tuo patukka. Jonka suurten ravintoainepitoisuuksien joukossa ei ollut kalorimäärä.

Katselin ympärilleni seivästääkseni syyllistävällä katseellani sen neropatin, joka oli pakannut tuon kovan onnen patukan mukaan. Turhaan, kun ei ollut peiliä käsillä. Yksinvaelluksilla tällaiset vastuukysymykset ovat onneksi aika helppoja. Itsensä kanssa on vain elettävä.

Mutta palataanpa maan pinnalle, tai siis meren pinnan tasoon.

6. päivä – Lakselva

Yksi vilkaisu rinkkaani ratkaisi asian. Minulla oli ruokaa vielä yli kahdeksi viikoksi. Jos kerran olin vaivautunut kantamaan sen tänne, ja vielä noiden nypyköiden yli, niin en kai minä alkaisi niitä kumijalalla kotiin kuljettamaan? Huokaus.

IMGP1683_v1
Taidan oikaista

Kahvilan kanssa samassa rakennuksessa oli supermarket. En oikeastaan keksinyt, mitä olisin voinut tarvita sieltä, mutta kävin kuitenkin kiertelemässä. Ei lusikka-haarukkaa. Ostin kuitenkin hätävarapakkaukseen mysliä ja suklaata, olihan rinkka jo mukavasti keventynyt. (Tässä yhteydessä lienee hyvä mainita, että suurimman osan hätävarapakkauksesta muodosti vaihtovaatekerta, jota suunnittelin käyttäväni kotimatkalla. Nämä eväätkin siis suunnittelin ensisijaisesti kotimatkalle, eihän ollut sanottu, että ehtisin enää myöhemmin kauppaan.) Ajattelin myös, että saisin vähän lisää marginaalia, jos jotain vakavaa sattuisi. (Arvatkaapa muuten kauanko meni, ennen kuin tämä ”marginaali” alkoi askarrella mielessä seuraavan kerran?)

Palloiltuani kylällä aikani, eli tarkastettuani myös pari huoltoasemaa lusikka-haarukoiden varalta, suuntasin kohti etelää, ja erityisesti kohti varsinaista syytä täällä norkoilulleni: Holmenin siltaa. Lakselva on nimittäin yksi niistä Finnmarkin joista, joita ei ylitetäkään kahlaamalla. Kahlaamisesta puheen ollen, tällä reissulla olinkin saanut pitää saappaani kiitettävästi jalassa.

Toinen syy Holmenin sillalle erottui selkeästi maastosta. Noin 500 metriä korkea ja 20 kilometriä pitkä pohjois-etelä suuntainen jyrkkäseinäinen muuri – tuttavallisemmin pahta – jonka harjalle minun piti taakkoineni päästä. Toinen vaihtoehto olisi ollut kulkea 12 kilometriä pohjoiseen, Stabbursdalenin kansallispuiston sisäänkäynnille, mutta miksi mennä pohjoiseen, jos pyrkii etelään? Meardevarrin pohjoispuolella on polku. Polun alapäässä kohtasin partiolaisia Oulusta.

Norjassa kasvaa vaatepuita
Norjassa kasvaa vaatepuita

Ylhäältä oli upeat näkymät: sateenkaari, jonka pää oli Lakselvassa, rotkoon syöksyvä vesiputous (joka sai minut hetkellisessä mielenhäiriössä harkitsemaan luontovalokuvaajaksi ryhtymistä) ja vaatepuu.

 

 

 

IMGP1732_v1 IMGP1733_v1

No hikers were injured while taking these photos.
No hikers were injured while taking these photos.
Backpack was not worn while taking these photographs.
No backpack was worn while taking these photographs.

Tuli ehtoo, ja askelia oli kertynyt 21 kilometrin edestä.IMGP1760_v1

7. päivä – tuulten laakso

IMGP1711_v1
Huipulla muuten tuulee.

Olen tainnut kasvaa Vaasassa, sen verran kotoisalta tämänpäiväinen sää tuntui. Ajoittain molempia kävelykeppejä sai hyvällä omallatunnolla pitää samalla puolella. Ja ison osan ajasta sentään olin vuorten suhteellisessa tuulensuojassa.

Kyseinen alue ei muuten ole Stabbursdalenin kansallispuistoa, vaan sen ohessa olevaa maisemansuojelualuetta.

IMGP1763_v1
Turvallinen ylityskohta

Tälle päivälle sattui myös retken ensimmäinen oikea ylitys. Ilmakuvien perusteella olin päätellyt, että kannattaisi ensin suunnata rehellisesti suoraan lähteen, eikä edes yrittää varastaa etelään, sillä alempana Vuoddojohkan uoma olisi kapeampi. Kapeampi vähintään samalla vesimäärällä merkitsee syvempää, kovempaa virtausta tai molempia. Huono juttu. Ylempää löytyi kahlaamo, jossa toki sai pitää kielen keskellä suutaan, eikä vain veden takia. Tuuli oli ylävirran puolelta. Jo ennen keskivirtaa opin aavistamaan, milloin puuska aikoi nousta…

Todettakoon, että Norjan kartoilla on 20 metrin käyräväli. Tällä ei oikeastaan ole väliä, kun siihen tottuu, mutta se tuottaa toisen pikku ongelman. Divgagaisasta kaakkoon oli alue, joka oli kartassa tasainen… Huokaus.

IMGP1777_v1
Girrabohkalaakson suulla

Girrabohkalaakso oli kaunis nousta ja kun tuli ehtoo takana oli jo 19 kilometriä. Pistin leirin pystyyn Bieggavagnjunnin itäpuoliseen satulaan. Se oli yllättävän suojainen paikka. Illalla tuuli tosin muuttui ensin puuskittaiseksi ja lopulta tyyntyi kokonaan.

Sain telttaan hauskan tekstarin. Velipoika tiedusteli, joko rakot ovat tehneet matkasta yhtä tuskaa ja alkaako ruokapussin pohja häämöttää. Kuinka sattuikaan, olin juuri todennut että jalat ovat varmaan jo selvinneet pahimmasta rakkojen osalta ja ruokapussikin oli enää ääriänsä myöten täynnä. Tuli aamu, kaunis päivä.

8. päivä – Vuorji

IMGP1802_v1
Uusi aamu, uudet kujeet.
Lohikäärme vuorenseinässä
Pohjoisessa vaani lohikäärme

Eihän tuonnimiselle nypykälle voi olla kapuamatta, kun sellainen kerran sattuu matkan varrelle. Reitti oli selvä: Mäkeä alas, jokivartta ylös, helppo kahlaus ja vuorenseinää kiertäen sen länsipuolelle, josta oli helpoin lähestyä. Perusleiri 800 metriin ja kevyellä kantamuksella huipulle.

”Perusleiri” ei ollut kummoinen. Kirkkaankeltainen makuualusta pingotettuna sen verran levälleen, että sen saattoi erottaa parin sadan metrin päästä. Kauempaa lähestyessä piti käyttää suurempia, kilometrien päässä olevia maamerkkejä.

Base camp
Basecamp vierestä
Base camp - don't get lost.
Basecamp 200 metrin päästä. Kyllä se erottuu. Vinkki: älä hukkaa kamppeitasi erämaassa.

Onneksi sää oli täydellinen: poutaista, selkeää ja tyyntä. Harvinaista herkkua, siis. Huipulla aikaa ei kuitenkaan ollut hukattavaksi asti:  ilta lähestyi ja sää on oikukas. Sitä paitsi, minulta oli vesi lopussa.

Tuli ehtoo. Saappaiden alla oli taas 20 hienoa kilometriä. Alkavan maaruskan vihreys kosketti sydäntäni. Vaeltajanpata täytti sisuskaluni. Mikäpä siinä oli ollessa. Tuli aamu.

TARTUNTAVAARA! Lapinkuumetta ilmassa. Tai maassa. Tai...
TARTUNTAVAARA! Lapinkuumetta ilmassa. Tai maassa. Tai…

9. päivä –  Bojobeaskihytta

Vaeltajan poroportti
Vaeltajan poroportti Gamaoaivin laella

Ja taas sadetta. Ihan kunnolla. Koska tarkka kartan seuraaminen ei ollut tarpeen, kuljeskelin vain suunnilleen oikeaan suuntaan, ja yllättäen törmäsin poroaitaan Gamaoaivin laella juuri siinä, missä olin suunnitellutkin. Vuomegielaksella tavoitin kura-uran ja seurailin sitä Bojobeaskihyttanille. Paikka kiinnosti minua, koska se on ilmeisesti Finnmarkin ainoa (varaus)tupa ja sopivasti keskellä ei mitään Lakselvan ja Masin puolivälissä. Tupia on muuten kaksi, toinen muutama sata metriä itä-länsi suuntaisesta polusta pohjoiseen, toinen saman verran etelään.

Bobejaskihytta tausalla Vuorji
Bojobeaskihytta. Taustalla vuori. Avoin tupa on taaempi rakennus.

Yllätyksekseni bongasin pohjoisen tuvan pihapiiristä myös yksityisen säätiön ylläpitämän avoimen tuvan, jossa kävin kuivattelemassa ja kokkailemassa. Eikä huussinkaan seireenikutsua voinut ohittaa.

Sadekin oli lakannut. Mietin, jäisinkö tuvalle, mutta valoa riitti ja voimiakin oli. Ja muutama kilometri enemmän tänään on aina muutama kilometri vähemmän huomiselta. Enkä sääolosuhteiden takia ollut saanut lähetettyä päivän tekstiviestiäkään.

Avoimemmalla koettelin taas onneani taajuusspektrin haltioiden kanssa, ja puhelimeeni satelikin viestejä. Kuittaus siitä, että edellinen ilmoitukseni oli tullut perille (mikä on aina kiva juttu, sillä muuten olisin stressanut siitä, että minua olisi lähdetty etsimään vain, koska en saanut sään tai maaston takia yhteyttä verkkoon) ja veljeltäni varoitus, että minua lähestyi aamusta leveä ukkosrintama.

En tiennyt, miten hyvin hän oli perillä sen hetkisestä sijainnistani, mutta sen verran minäkin ymmärsin, että avotunturin laki ei ole paras paikka ukkosella. Niinpä katsoin parhaaksi taittaa matkaa niin paljon kuin suinkin, jotta ehkä ehtisin seuraavaan laaksoon ennen kuin pahin tapahtuisi.

Vuorji
Vuorji. Tänään huipulle ei olisi ollut asiaa.

Hämärässä olin kulkea ohi risteyksestäni. Onneksi se oli merkitty. Ja onneksi minä älysin alkaa ihmetellä, miksi keskellä ei mitään seisoo tikku, jossa on nuolia kahteen suuntaan, vaikka polkuja näkyi vain yksi. Jatkoin matkaa, kunnes en enää voinut. Tuli ehtoo ja keskiyö. Takana oli 19 kilometriä. Tuli aamuyö.

10. päivä – tunturihotelli

Vuoristohotelli
Vuoristohotelli.

Vetelin koiranunia viisi tuntia. Sitten keräilin kamppeeni jo melkoisella rutiinilla, ja olin tunnissa liikkeellä. Aika hyvä parannus alkumatkan pariin tuntiin, sanoisin. Marssin seitsemisen kilometriä Joatkajärven tunturihotellille, josta arvelin löytäväni edes jonkinlaista suojaa, jos pahin sattuisi tapahtumaan. Tosin siitä ei ollut merkkejä. Nuokuin tunnin verran odottelemassa Godota. Lopulta tyydyin vain varastamaan tilaisuuden tyhjentää roskapussini.

Loppupäivä oli melkoisen tylsää, mutta helppoa ja nopeaa vaellusta poluilla. Matka hotellillekin oli ollut ”merkittyä polkua”, tosin paikallinen käsitys sanoista ”merkitty” ja ”polku” oli hieman vaatimaton. Tai sitten he ottavat ohjeen ”leave no trace” hyvin vakavasti.

25 kilometrin jälkeen tuli ehtoo, heitin rinkan selästäni kun en enää jaksanut talsia. Aikainen herätyskin vaikutti asiaan. Tuli aamu.

11. päivä – taivas maan yllä

Sininen taivas, vihreä maa. Tämä paikka on paratiisi. Ainakin kun ei sada. Eli tänäänkin osan päivästä. Luulen, että tänään ylitseni pyyhkäisi kokonainen polaaririntama. Aluksi oli kirkasta, sitten satoi, tuuli, satoi ja tuuli, kirkastui, satoi ja tuuli taas ja lopulta leiriydyin ihanteellisessa säässä.

Päivän luontohavainto: kylmää. Selvästi kylmempää kuin vaikkapa Rastigaisan tienoilla. Tänään tuli myös hetki, jolloin oli pakko vetää sadevermeet, myös housut, päälle. Jääkylmää vettä tuli vaakasuoraan siinä määrin, että kropan hypotermiahälytys meni päälle. Eivät todellakaan ole turhaa painolastia.

Tuli ehtoo ja parkkeerasin ylängölle kymmenisen kilometriä ennen Masia. Takana oli 19 kilometriä ja enemmänkin olisi jaksanut, mutta edessä oli sama ongelma kuin Lakselvan luona, eli inehmoasutusta.

Tänä iltana olen ajallisesti puolimatkassa suunnitelmassani. Takana on 11 ja puoli päivää, edessä saman verran. Suoraan sanoen, alan saada tästä tarpeekseni. No, huomenna on taas hyvä tilaisuus nousta maitojunaan.

Hikes's shadow
Vaeltajan varjo

(to be continued?)

map_Lakselva_Masi
Summittainen reitti

Osallistu keskusteluun