Islanti 2015 – Godafossilta Jökulheimariin

Ehdin eilen kotiin, ja ajattelin tuoreeltaan kertoa, millainen reissu tulikaan tehtyä. Joku on saattanutkin jo kuulla pikku seikkailustani (jäin syysmyrskyn kouriin, jouduin hengenvaaraan, soitin hätänumeroon ja pelastuspalvelu lähti etsimään minua – tosin ei tässä loogisessa saati kronologisessa järjestyksessä), joten kerron senkin tarinan vähän tarkemmin.

Karkeasti retki jakautui kahteen osaan: ensin kuljin yksinäni halki Islannin karuimpien seutujen poikkeuksellisen kylmässä ja sateisessa säässä, minkä jälkeen edessä oli rennompi turistiosuus, jota yleisesti kutsutaan Laugaveguriksi. Erinäisten sattumusten vuoksi liftasin näiden välissä.

Suunnitelmani eivät aivan toteutuneet, ja hyvä niin. Jos retkeä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla se olisi: uskomaton. Tässä artikkelissa ehdin vain raapaista retken ensimmäistä osaa, joten lisää tulee.

Godafossilta Jökulheimariin

Varsinainen vaellukseni alkoi Godafoss -nimisestä paikasta Islannin pohjoisosassa. Kyseinen vesiputous on omintakeinen, ja sillä on historiallista merkitystä. Vuonna 1000 kristinusko oli levinnyt Islantiin, ja Norja painosti Islantia uuteen uskoon siinä määrin, että sisällissota uhkasi. Lainlukija (eli lain asiantuntija, joka johti käräjiä) Thorgeir Thorkelsson välitti kuitenkin sopimuksen, jonka mukaan Islanti kääntyisi kristinuskoon, mutta vanhojen jumalien palvonta ja pari pakanallista tapaa jäivät yksityisesti sallituiksi. Kirkon juurruttua maahan näistäkin poikkeuksista luovuttiin. Thorgeir itse oli kuitenkin pakanajumalien pappi, ja heitti omat jumalakuvansa tähän vesiputoukseen.

Seurailin jokea ylöspäin Aldeyarfossin ohi. Ohitin reippaasti kyltin, jossa varoitettiin vaellusolosuhteiden olevan ”äärimmmäisen vaaralliset”. Syy oli kylmä kesä, jonka takia lumien sulaminen oli myöhässä ja vesistöt tulvivat. Tietojeni mukaan pahin oli kuitenkin jo ohi.

Sandajoen eteläpuolella tapasin maastoautokerhon tuvalla muutaman geologin. Heidän suunnitelmansa oli ollut kiivetä Trölladyngja -vuorelle keräämään näytteitä, mutta sinne johtava tie oli lumen takia suljettu. Keskusteltuani aikani heidän kanssaan maastosta ja reiteistä, kirjasin suunnitelmani ja puumerkkini tupakirjaan jättääkseni jonkinlaisen jäljen etsijöille. Matka jatkui karttaa seuraillen etelään ja ylös jokilaaksosta, varsinaiselle ylängölle.

Sää oli koleahko. Trölladyngja oli pohjoispuoleltaan lumen peitossa, eikä kyseinen kivikasa ole muutenkaan erityisen helppokulkuinen, joten ohitin sen tippaleipätietä F910 seuraillen, tosin poikkesin ilokseni muutamalle laavakentälle. Kyseinen tie on muuten vain ura, jonka varrella on 50 metrin välein keppejä osoittamassa, mistä pääsee ajamaan maatoautolla läpi.

Olin tullut hyvää vauhtia (mitäpä sitä huonossa säässä hidastelemaan, kun melkein joka päivä satoi) ja saavuin Vonarskardin pohjoispuolelle. Nyidalurin suunnalla oli tien varressa puolisen tusinaa kahlaamoa, ja geologit olivat varoittaneet niiden olevan jalankulkijalle vaikeita. Muistelin jonkun aikaisemman kokeneen kulkijankin valitelleen samaa, ja koska suljetulla tiellä ei ole liikennettä, siellä ei voinut myöskään liftata. Katsoin siis turvallisemmaksi pyrkiä Nyidalurin tukiasemalle Vonarskardin – ”toivon solan” – kautta.

Solan alkupää oli karu, sää oli alkukeväinen. Pysyttelin enimmäkseen korkealla, eli maa oli kovempaa, mutta toisaalta piti marssia lumi- ja sohjokenttien läpi. Minun varustuksellani  se ei tietenkään ollut mikään ongelma, toipa vain mieleen lapsuuteni 🙂 Valafellin jälkeen, varsinaisessa solassa, tie loppui ja matkasta tuli kiinnostavampaa. Kelissä ei tapahtunut suuria muutoksia. Pyrin kohti Nyidaluria Eggjan geotermisen alueen (=kuumien lähteiden) ohi, mutta Eggjan lounaispuolisessa solassa sää kävi huolestuttavaksi: sain puolen tunnin välein vartin verran päin näköä vettä jossain olomuodossaan, tyypillisesti kylmässä. Olin tuhannessa metrissä, joten sää ei naurattanut, etenkin kun edessä olisi ollut aika pitkään kulkemista siinä. Jätin lapun, jossa ilmoitin jatkavani kohti Jökulheimaria ja laskeuduin Snapadalurin laaksoon.

Perässätulijat huomio: Älkää tulko perässä. Suoraan Eggjasta etelään on kukkula, jonka länsipuolella on laakeahko laakso. Laakson jälkeen on kuitenkin hyvin jyrkkä lasku itse Snapadaluriin. Kiertäkää kukkula pohjoispuolelta. Teitä on varoitettu.

Aamulla olinkin sitten aivan puhki, ja käytin aamupäivän varustehuoltoon, eli ompelin rinkan tarranauhaa. Myöhemmin seurasi retken ensimmäinen mainitsemisen arvoinen ylitys, Kaldakvisl, ja matka Köldukvislarbotnarin ylitse.

Sain tekstiviestitse varoituksen, että seuraavana päivänä oli odotettavissa kunnon myrsky (puhuttiin jopa ensimmäisestä syysmyrskystä), jonka suurin myräkkä olisi hieman etelämpänä Vattnajökulin länsiosassa. Etsin sopivahkon kohdan erään joen mutkasta laavamuodostelmien seasta ja rakensin sinne jonkinlaisen myrskyleirin. Tuuli alkoi ennustettuun aikaan, vartin tarkkuudella, kuin napista painaen tyynen aamun jälkeen. Valmistauduin pahimpaan, mutta nukuin teltassa päivän.

Mainittakoon, että teltta kärsi vahingon – ei myrskyn, vaan minun huolimattomuuteni takia. Terävä kivi nirhasi liepeen rikki, ja telttakangas repesi muutaman sentin matkalta. Kenttäkorjasin sen teipillä.

Myrsky pyyhkäisi ohitseni, ja tyyntyi illaksi. Onnistuin saamaan pari tekstiviestiäkin, mutta en lähettämään. Odottelin mahdollista seuraavaa aaltoa, mutta yöllä tulikin vain tavanomainen jäätikkötuuli, joka tosin ei jäänyt paljoa myrskyä vähäisemmäksi. Aamulla sen sijaan sattui vahinko, joka aiheutti minulle paljon huolia.

Olin unohtanut puhelimen taskuuni, ja se oli kytkenyt itsensä päälle omia aikojaan. Ja syöttänyt vääriä PIN -koodeja. Huomasin asian siinä vaiheessa, jossa se alkoi kysyä PUK -koodia, jota en ollut ottanut mukaan…

Asia ei sinänsä olisi ollut kovin vakava, ellen olisi lähtiessä sopinut, että ystäväni hälyttää pelastuspartion, jos ei kuule minusta kolmeen päivään. Edellisestä yhteydenotosta oli jo puolitoista, ja olin melkosen varma, etten seuraavien puolentoista päivän aikana tapaisi ketään.

Jatkoin matkaa, tuulessa ja tuiverruksessa (keskimäärin yli 15 m/s, ajoittain varmasti yli 20) kunnes löysin paikan josta pystyin soittamaan hätäpuhelun. Kerroin, että minulla oli ongelma puhelimen kanssa, missä olen ja pyysin välittämään viestin, että olen kunnossa, ettei tulisi tarpeetonta etsintäoperaatiota. Seuraavana aamuyönä ylitin pelätyn Svedja -joen, melkosen helposti ja nousin Harakiri… anteeksi Hamarskriki -kukkuloille. Harhailin siellä kartan kanssa, kävin Sylgjujökullin reunalla (en lähtenyt itse jäätikölle), laskeuduin Sylgja joen varteen ja soitin toisen kerran hätäpuhelun. He olivat pyytäneet soittamaan uudestaan, ihan vain jotta voisin kertoa olevani kunnossa, ja käytin tilaisuutta hyväkseni pyytääkseni heitä välittämään vaimolleni viestin, että olen kunnossa, Sylgja -joella, puhelimessani oli ongelma ja että yrittäisin ottaa yhteyttä sunnuntaina (kaksi yötä myöhemmin) Jökulheimarista, jonne päivystävän geologin piti olla tulossa iltapäiväksi. Lupasivat soittaa.

Se oli tuulinen paikka. Olin aivan kuitti, mutta löysin kuitenkin jokseenkin suojaisen telttapaikan. Tuulessa on hyvä työskennellä matalana, mutta tällä kertaa pikemminkin ryömin – tosin en tuulen takia, vaan väsymystäni. Tapani mukaan ankkuroin telttani tuulinarut niin isoilla kivillä kuin jaksoin kantaa, sekä lisäksi saappaan kokoiset kivet kaikkien kulmissa olevien tappien päälle. Iltapäivällä alkoi sataa, ja koska olin niin väsynyt, etten jaksanut alkaa keittää vettä sisällä Unna -teltassa, yksinkertaisesti nukahdin viideltä.

Herätys oli taas kahden maissa, ja teltan pakkaaminen oli temppu sinänsä. Irrotettuani tuulinarut, kivien ollessa vielä kulmakiilojen päällä, tuuli nappasi telttaani sen verran reippaasti että se viskasi kaikki neljä kiveä (ja kiilat niiden alta). Luonnollisesti olin sitonut kivien alta tuulen puolelta vapauttamani tuulinarut kiinni rinkkaani, joten ei teltta kauas mennyt, mutta teltan pakkaaminen oli silti pieni temppu.

Yöllä oli satanut, joten vesi ei ollut matalimmillaan. Valmistauduin kuitenkin niin hyvin kuin taisin, astelin veteen ja lähdin pyrkimään yli. Suunnilleen puolivälissä menetin otteeni pohjasta, virtaus ja tuuli veivät mennessään. Onneksi opit kirjoittamastani artikkelisarjasta olivat vielä kirkkaina mielessä, joten pysyin rauhallisena ja ensi töikseni suuntasin jalkani alavirtaan. Siinä hötäkässä virta vei toisen kävelysauvani, mutta minulla oli oikeakin syy olla hitusen huolestunut – alavirran puolelta lähestyi kovaa vauhtia suurenpuoleisia kiviä, ja tiesin, että jos osuisin niihin, voisin joutua todellisiin vaikeuksiin.

Sanotaan vaikka näin: minulla ei ole periaatteessa mitään voimasanojen käyttöä vastaan, mutta mielestäni ihmiset käyttävät niitä aivan turhan helposti.

Lopulta kaikki sujui kuitenkin hyvin, joskaan ei aivan tyylipuhtaasti. Päästyäni oikeaan asentoon aloin uida kohti vastarantaa, metrin päässä rannasta sain pitävän otteen pohjasta, kiskoin itseni joesta ja aloitin välittömät toimenpiteet hypotermian ehkäisemiseksi. Kävelykeppiäni en enää löytänyt. Olin kuitenkin vastarannalla vahingoittumattomana ja kaikkine kriittisine varusteineni. Tyylipisteistä viis. (Sittemmin mietin pitkään, mikä oikeastaan meni vikaan.)

Edessä oli kuitenkin parinkymmenen kilometrin marssi Jökulheimariin, jossa en odottanut olevan ketään vielä vuorokauteen. Eikä siellä ollutkaan. Pystytin siis telttani ja kaivoin edellisenä päivänä valmistelemani ruoan esiin.

Olin kylmissäni, palelluttanut sormenpääni, mieli oli maassa ja kamerani oli uinut. Jonkinlainen pohjanoteeraus oli se, kun kävin lämmittelemässä ulkovessassa.

Päivä oli ollut pitkä, mutta se ei ollut vielä lopussa. Suurimmat yllätykset olivat vielä edessä.

Osallistu keskusteluun