Fimmvörðuháls – viimeiset askeleet

Taas yksin. Viimeinkin. Tai… Erin oli lähtenyt lauantai-aamuna, ja oli vaikea uskoa, että olimme tavanneet vasta viikkoa aiemmin. Vielä vaikeampaa oli uskoa, pitkästä uudenkuun päivästäni oli jo viikko.

Kiertelin päivän Thorsmörkin alueella, muun muassa katsastin Husadalurin leirintäalueen ja rehasin kamojani reilut 200 metriä ylös Valahnúkurin näköalapaikalle, pohtien kysymystä, miksi astuin jokeen tuona kokemusrikkaana aamuna. Iltaa kohden hakeuduin vielä viimeiseen maastoleiriini hyvän matkan päähän ylämaille.

Sunnuntaina alkoi nousuni Fimmvorduhalsin, eli viiden reittimerkin (kummelin), solaan. Olin varannut paikan Utivistin tuvasta yöksi, joten minulla ei ollut minkäänlaista kiirettä. Ehdin varsinaisen polun päähän vasta yhdeltätoista, ja nousu kesti kiirettä pitämättä viitisen tuntia.

Ylemäpänä oli vähän sumua, eli pilviä, sattumalta samassa korkeudessa kuin kasvillisuus lakkasi. Erääseen kapeikkoon oli viritetty turvavaijeri. Nousua kertyi noin 800 metriä, mutta matkaa kuvaisin lähinnä pittoreskiksi. Etelään kulkiessa kannattaa vilkuilla taakseen…

Aivan solan huipulla on kaksi uutta nyppylää, nimeltänsä Modi ja Magni, jotka syntyivät vuoden 2010 Eyjafjollajökullin Euroopan lentoliikennettä sekoittaneen purkauksen yhteydessä. Juuri niihin aikoihin sumu oli sakeimmillaan, ja Modin jälkeen lähdin kiertämään Magnia länsipuolelta (huono vaeltaja syyttää karttaa), kun olisi pitänyt kiertää itäpuolelta. Raudasta punainen maa pyöritteli kompassia miten sattuu, mutta pienellä kärsivällisyydellä sain suunnat kohdilleen, minkä jälkeen sumukin hälveni muutamaksi hetkeksi.

Miehitetty tupa on puolisen kilometriä länteen polusta. Kaivoa harjanteella ei ole, vaan vesi sulatettiin lumesta. Ilta oli hiljainen, meitä oli vähän, mutta porukka oli Eurooppalaista – pari ranskalaista naista, kaksi pariskuntaa – sveitsiläinen ja itävaltalais-englantilainen – yksi hullu suomalainen sekä tupaisäntänä paikallinen trubaduuri, joka lauloi meille tuutulauluja. Pihaan leirityi vielä kanadalainen pariskunta, sekä auringonlaskun aikaan kymmenen hengen retkikunta, joiden leiritymisrutiinit vaikuttivat hieman kyseenalaisilta. (Millainen retkeilijä pystyttää telttansa avoimeen maastoon oviaukko tuuleen päin, kun odotettavissa on tuulta 15 m/s?)

Aamulla seurasin retkikunnan vääntäytymistä teltoistaan ulos – käsiä ja aikaa oli sen verran, ettei näkynyt laskuvarjoja – ja lähdin lopulta itsekin raahautumaan alaspäin. Tsekkasin ohimennen toisen tuvan, joka on karumpi, mutta yhtä lailla miehitetty, ja aloitin pitkän laskeutumiseni. Väsymys alkoi painaa, vaikkakin tunsin, että se oli pikemminkin henkistä kuin fyysistä laatua. Voimieni puolesta olisin voinut kävellä vaikka takaisin Landmanlaugariin, mutta muonavarani olivat vähissä, ja ajatuskin tuntui vastenmieliseltä. Uskon kuitenkin, että pienen täydennyksen ja sopivan motivaation yhdisteltä olisi tepsinyt.

Muutama sata metriä kävelysillan eteläpuolella oli ensimmäinen kunnon vesiputous. Laahautuessani jokilaaksoa etelään, niitä tuli koko joukko lisää. Muistaakseni Gluggafoss(?) oli upein.

Saavuin Skogariin kohtalaisen myöhään iltapäivällä. Sen verran myöhään, että bussi oli jo mennyt, joten edessä oli vielä yksi yö Hotel Hillebergissä. Epähuomiossa satuin parkkeeraamaan Fjällun telttaan majoittuneiden maannaisteni naapuriin. Paikallisesta ”kaupasta” sain vähän täydennystä (appelsiinimehua, juustoa…) ruokavarastooni viimeiseksi illaksi ja aamuksi…

Lopuksi

Kolme viikkoa Islannin ylämailla. Opin eron kokemuksen ja kohtalon välillä: jos siitä selviää hengissä, se on kokemus.

Se oli uskomaton kokemus.

Osallistu keskusteluun