Saunalenkin viimeinen harjoitus

Viikon päästä olisi tarkoitus olla Kahperusvaaroilla, tai oikeastaan jo niiden toisella puolen. Kesä on ollut kiireinen enkä ole ehtinyt kohottaa kuntoa systemaattisesti. Lähinnä olen koettanut pysytellä fyysisesti aktiivisena, ja toisaalta hillitä vähän syömistä – totutteluna karumpiin oloihin, ja siinä toivossa, että ylimääräistä painoa olisi kannettavana tunturiin vähän vähemmän. Siinä suhteessa meneekin aika hyvin: kesäkuun alussa vaaka näytti 101 kg, nyt enää runsaat 97. Siis ennen treeniä.

Epäsystemaattinen harjoittelu oli johtanut siihen, että viikonloppuna totesin olevani ylikunnossa ja painon putoavan liian nopeasti siihen nähden, miten paljon liikun, joten oli pakko relata pari päivää. (Suomeksi: riehuin liikaa enkä syönyt tarpeeksi, joten lihakset ensinnäkään eivät ehtineet palautua, ja toiseksi alkoivat hajota, joten aloin heiketä.) Tänään olin viimein siinä kunnossa, että saatoin tehdä kunnon treenin, jonka olin alkujaan suunnitellut maanantaille. Huomenna ja ehkä perjantaina pitää ottaa rennosti, mikä on sikäli mahdollista, etten aio enää treenata ennen lähtöä.

Lähtiessäni minulla ei ollut kummoista suunnitelmaa. ”Ehkä joku parikymmentä kilometriä reppu selässä, ei mitään ihmeempää. Kunhan totuttelin.” Joopa joo.

Ensimmäinen kysymys tietysti on, paljonko rinkkaan pannaan painoa. Mieluummin selvästi enemmän kuin oikeassa koetoksessa, mikä on vielä arvoitus. Jonnekin 20 päälle se varmaan menee. No, heitin sinne sitten kolme mosaiikkilaatikkoa, työkalukassin ja viiden kilon sementtisäkin. Viimemainittu oli kevein, painoi samaa luokkaa kuin työkalukassi. Nousi vielä selkään ihan mukavasti, mutta ei tehnyt mieli enää laskea paikkaan, josta se olisi pitänyt noukkia – toisin kuin Ruijan reissulla, jolloin minun piti ryömiä rinkan alle saadakseni sen selkääni, vaikka 40 kilon rinkasta oli jo syöty pari kiloa. Sen verran kuitenkin painoi, että tulin uteliaaksi ja päätin palattuani punnita.

Lähdin sitten jonnekinpäin. Pian huomasin, että suunnassa, johon olin menossa, oli kivaa ylämäkeä. Kartan mukaan nousua oli muistaakseni 25 metriä, joten jos siinä tekisi pari kierrosta polkua pitkin, saisi hyvää mäkitreeniä. Muutamana päivänä on kuitenkin odotettavissa satojen metrien nousuja. 8 kierrosta olisi 200 metriä, 10 jo 250.

Yhtä juttua en kuitenkaan ottanut huomioon. Polku, jota nousin, ei tullut suoraan lenkkipolulle, jota laskeuduin, vaan korkeammille kallioille. Muutaman kierroksen jälkeen laskinkin korkeuseron: 35 metriä. 10*35 m on 350 metriä… Mitäs pitäisi tehdä puolen kilometrin nousua ajatellen? 14? Juu…

14 ylämäkeä on kohtalaisen rankka harjoitus. Mukana minulla oli 1,7 litraa vettä ja kaksi Snickers -patukkaa. (Viimemainitut olin nyysinyt retken eväspussista, koska niissä oli suhteessa huonoin energia & proteiinipitoisuus, ja näin sain tekosyyn korvata ne toisella.) Harjoituksen luonne kävi selväksi: sitkeysharjoitus, a.k.a. masokisti tien päällä.

Sitkeysharjoitukset ovat oikeastaan suosikkejani, ja nähdäkseni tärkeimmästä päästä vaeltamisessa. Niillä ei pyritä kohottamaan kuntoa – ne olisivat lyhyempiä ja piiskaisivat ylämäet nopeammin ja niitä varten pitäisi olla mukana paljon enemmän vettä ja evästä – eivätkä ne ole varsinaisia kestävyysharjoituksia – riittäisi paljon pienempi taakka, ja tarvittaisiin enemmän evästä ja vettä. Totta kai ne rasittavat molempia näitäkin. Mutta todellinen paine on henkinen. Kun suoritus kerran on fyysisesti mahdollinen, ainoa kysymys on, pystyykö saamaan itsensä tekemään se. Tehtävästä tekee haastavan toisaalta se, että se on raskas, toisaalta se, että vettä ja ruokaa täytyy säännöstellä ja ajoittaa se oikein. Lisäksi tulevat normaalit kysymykset siitä, miten saa itsensä lähtemään vielä muutamalle kierrokselle, eli silkka mind-over-matter -koetus. (Retkellä tuo raja tulee usein vastaan. Seuraava koetus onkin mind-over-mind -raja.)

Speksejä Google Fit -appin mukaan:

Aika 6:11 (Lähtö noin 15:45, melko kevyesti syödyn päivän päätteeksi.

Matka: 21,5 km (nousua reilu 500 m)

Keskinopeus: 3,75 km/h (Vähän alle nyrkkisääntönä käyttämäni keskinopeuden 4 km/h. Toisaalta tässä on huomioitava rinkan paino, ja että suurin osa matkasta – etenkin lähes kaikki nousut – oli metsäpolulla. Jatkan 4km/h pitämistä normivauhtina tunturissa.)

Askelia: 29,575 (ei, en millään pystynyt ottamaan enää niitä puuttuvia 425 askelta. Siihen ei sitkeys riittänyt 😉 )

Lisäksi rinkan paino kotona (kun Snickersit oli syöty ja vesi juotu): 41,5 kg.

Kotona fiilis oli ”ihan ok”, tosin vähän väsynyt tietysti. Muutaman palautusjuomapläjäyksen jälkeen ja hetken levättyään jaksoi jo nousta tekemään arkiaskareita. Mainittakoon, että tänä kesänä on ollut useampikin päivä, jolloin olen ollut aikaisemmin illalla selvästi väsyneempi.

Johtopäätös

En välttämättä juoksisi vielä kymppiä tuntiin, mutta en olekaan lähdössä ensi viikolla juoksukisaan. Olen lähdössä saunalenkille Pohjois-Skandinaviaan.  Siellä voin odottaa joutuvani kantamaan raskasta rinkkaa kymmeniä kilometrejä päivässä, ja  heti ensimmäisinä päivinä kohtaan satojen metrien nousuja. Lisäksi sää voi olla mitä hyvänsä.

Tämän harjoituksen perusteella arvioisin, että olen valmis kohtaamaan matkan rasitukset. Hyvä treeni.

Syksymmälle otan sitten tavoitteeksi oikeasti juosta sen kympin tuntiin. Ja pudottaa painon alle 87 kilon. Aloitan laihdutuskuurin heti, kun palaan Lapista 😉 (Älä tee tänään sitä, minkä voit jättää huomiselle.)

Ennakkotiedotus – Operaatio saunalenkki

Syntymäpäivän kunniaksi annan ennakkovaroituksen seuraavasta vaellusprojektista. Se kulkee työnimellä ”Operaatio saunalenkki.”

Speksit ovat vielä auki, mutta tällä hetkellä vaikuttaa tältä:

  • Aika on elokuussa.
  • Suuntana Suurtunturit / Käsivarren erämaa
  • Teema on hengellinen
  • Hyväntekeväisyystempaus

Spekseihin vaikuttaa vielä moni asia, kuten johdatus, aikataulu, budjetti, kunto, sää jne. Stay tuned.

Fimmvörðuháls – viimeiset askeleet

Taas yksin. Viimeinkin. Tai… Erin oli lähtenyt lauantai-aamuna, ja oli vaikea uskoa, että olimme tavanneet vasta viikkoa aiemmin. Vielä vaikeampaa oli uskoa, pitkästä uudenkuun päivästäni oli jo viikko.

Kiertelin päivän Thorsmörkin alueella, muun muassa katsastin Husadalurin leirintäalueen ja rehasin kamojani reilut 200 metriä ylös Valahnúkurin näköalapaikalle, pohtien kysymystä, miksi astuin jokeen tuona kokemusrikkaana aamuna. Iltaa kohden hakeuduin vielä viimeiseen maastoleiriini hyvän matkan päähän ylämaille.

Sunnuntaina alkoi nousuni Fimmvorduhalsin, eli viiden reittimerkin (kummelin), solaan. Olin varannut paikan Utivistin tuvasta yöksi, joten minulla ei ollut minkäänlaista kiirettä. Ehdin varsinaisen polun päähän vasta yhdeltätoista, ja nousu kesti kiirettä pitämättä viitisen tuntia.

Ylemäpänä oli vähän sumua, eli pilviä, sattumalta samassa korkeudessa kuin kasvillisuus lakkasi. Erääseen kapeikkoon oli viritetty turvavaijeri. Nousua kertyi noin 800 metriä, mutta matkaa kuvaisin lähinnä pittoreskiksi. Etelään kulkiessa kannattaa vilkuilla taakseen…

Aivan solan huipulla on kaksi uutta nyppylää, nimeltänsä Modi ja Magni, jotka syntyivät vuoden 2010 Eyjafjollajökullin Euroopan lentoliikennettä sekoittaneen purkauksen yhteydessä. Juuri niihin aikoihin sumu oli sakeimmillaan, ja Modin jälkeen lähdin kiertämään Magnia länsipuolelta (huono vaeltaja syyttää karttaa), kun olisi pitänyt kiertää itäpuolelta. Raudasta punainen maa pyöritteli kompassia miten sattuu, mutta pienellä kärsivällisyydellä sain suunnat kohdilleen, minkä jälkeen sumukin hälveni muutamaksi hetkeksi.

Miehitetty tupa on puolisen kilometriä länteen polusta. Kaivoa harjanteella ei ole, vaan vesi sulatettiin lumesta. Ilta oli hiljainen, meitä oli vähän, mutta porukka oli Eurooppalaista – pari ranskalaista naista, kaksi pariskuntaa – sveitsiläinen ja itävaltalais-englantilainen – yksi hullu suomalainen sekä tupaisäntänä paikallinen trubaduuri, joka lauloi meille tuutulauluja. Pihaan leirityi vielä kanadalainen pariskunta, sekä auringonlaskun aikaan kymmenen hengen retkikunta, joiden leiritymisrutiinit vaikuttivat hieman kyseenalaisilta. (Millainen retkeilijä pystyttää telttansa avoimeen maastoon oviaukko tuuleen päin, kun odotettavissa on tuulta 15 m/s?)

Aamulla seurasin retkikunnan vääntäytymistä teltoistaan ulos – käsiä ja aikaa oli sen verran, ettei näkynyt laskuvarjoja – ja lähdin lopulta itsekin raahautumaan alaspäin. Tsekkasin ohimennen toisen tuvan, joka on karumpi, mutta yhtä lailla miehitetty, ja aloitin pitkän laskeutumiseni. Väsymys alkoi painaa, vaikkakin tunsin, että se oli pikemminkin henkistä kuin fyysistä laatua. Voimieni puolesta olisin voinut kävellä vaikka takaisin Landmanlaugariin, mutta muonavarani olivat vähissä, ja ajatuskin tuntui vastenmieliseltä. Uskon kuitenkin, että pienen täydennyksen ja sopivan motivaation yhdisteltä olisi tepsinyt.

Muutama sata metriä kävelysillan eteläpuolella oli ensimmäinen kunnon vesiputous. Laahautuessani jokilaaksoa etelään, niitä tuli koko joukko lisää. Muistaakseni Gluggafoss(?) oli upein.

Saavuin Skogariin kohtalaisen myöhään iltapäivällä. Sen verran myöhään, että bussi oli jo mennyt, joten edessä oli vielä yksi yö Hotel Hillebergissä. Epähuomiossa satuin parkkeeraamaan Fjällun telttaan majoittuneiden maannaisteni naapuriin. Paikallisesta ”kaupasta” sain vähän täydennystä (appelsiinimehua, juustoa…) ruokavarastooni viimeiseksi illaksi ja aamuksi…

Lopuksi

Kolme viikkoa Islannin ylämailla. Opin eron kokemuksen ja kohtalon välillä: jos siitä selviää hengissä, se on kokemus.

Se oli uskomaton kokemus.

Laugavegur

Suosittelen lämpimästi Laugaveguria kaikille, jotka haluavat kokea parhaat palat Islannin villistä luonnosta 🙂

Elokuussa 2015 telttailin kolmisen viikkoa Islannin ylämailla. Retki jakautui melko selkeästi kahteen osaan: Yksinvaellukseen karumpien alueiden halki pohjoisesta Godafossilta Vatnajökullin länsipuolelle Jökulheimariin, sekä turistireittiin Landmanlaugarista Skogariin. Tämä artikkeli kattaa välin Landmanlaugar – Thorsmörk.

Landmanlaugar

Erinäisten vaiheiden jälkeen sain kyydin Landmanlaugariin lauantaina 15.8. hyvissä ajoin ennen auringonlaskua. En ollut mitenkään erityisen hyvällä tuulella. Retken tämän osuuden piti keskittyä enemmän turisteiluun ja valokuvaukseen, mutta päivä oli ollut pitkä, ja olin aloittanut sen uittamalla kamerani perusteellisesti jäätikköjoessa. Tai no, olin uinut siellä itsekin, mutta kamerasta tuskin olisi enää suurtakaan iloa. Päivän muutkin tapahtumat olivat jättäneet minut kuin puulla päähän lyödyksi. Vertaus tosin ontui, sillä en ollut vielä nähnyt Islannissa puita.

Landmanlaugar on todellinen turistikohde. Sinne pääsee kätevästi Reykjavikista bussilla, tosin välillä pitää vaihtaa nelivetoversioon. Pari sataa metriä ennen varsinaista päämäärää on vielä pari vesiestettä.

Suurin osa teltoista oli pakkautunut noin hehtaarin telttakyläksi, kun toinen puoli alueesta oli melko tyhjä. Liekö ollut klaustrofobia vai tottumuksen voima, mutta laskin synkkänä reppuni melko tarkkaan tyhjän alueen geometristä keskipistettä ja kohotin Hotel Hillebergin harjan omituisen tyynessä säässä. Mielenosoituksellisesti kieltäydyin pingottamasta tuulinaruja, liekö viitsin laittaa edes kulmakiiloja.

Joku muukin oli huomannut tällä puolella olevan enemmän tilaa, ja kohtisillään lähistölle ilmaantui pari muuta pientä telttaa. No, kuka minä olen ajamaan ketään tiehensä? Toisella heistä tuntui olevan vaikeuksia telttansa kanssa, ja koskapa minulla ei ollut parempaakaan tekemistä – ja koska oli mukava saada ajatuksia irti omista murheistani – tarjosin apuani.

Uudet naapurini olivat kanadalaisia, nimeltään Erin ja Nicole. Erin oli vuokrannut telttansa Reykjavikista, eikä hänellä ollut kokemusta sen pystyttämisestä. Pienellä kärsivällisyydellä ja yhdessä ihmettelemällä saimme tilapäissuojan lopulta jonkinlaiseen käyttökuntoon. Ja minäkin pääsin lopulta syömään päivälliseni – vain reilut 29 tuntia myöhässä.

Sunnuntaina olin edelleen myrtynyt, sää oli märkä, joskaan ei varsinaisesti sateinen, ja alkuperäisen aikatauluni mukaan minun piti olla täällä vasta keskiviikkona, joten lyöttäydyin kanadalaisten seuraksi päiväretkelle. Landmanlaugar onkin erinomainen tukikohta upeille päiväretkille, samoin kuin useamman päivän retkille esimerkiksi Langisjorin suuntaan. Iltasella pulahdin vielä paikalliseen kuumaan lähteeseen.

Laugavegur

Laugavegur on reilut 50 kilometriä pitkä reitti Landmanlaugarista Thorsmörkiin, joka on tapana kulkea pohjoisesta etelään. Vastakkaiseen suuntaan voi myös kulkea, mutta Alftavatnin jälkeen tulee melkoinen nousu. Toisaalta näkymät Landmanlaugaria lähestyttäessä ovat henkeäsalpaavat. Oma suuntani oli kuitenkin etelään.

Matka jakautuu luontevasti neljään pätkään, ja joka välissä voi leiriytyä tai yöpyä tuvassa – jos sellaisessa sattuu olemaan tilaa. Ensimmäisen päivän osuus päättyy 12 kilometrin jälkeen Hrafntinnuskerin majalle. Jos matka tuntuu lyhyeltä – 500 metrin kiipeämisen jälkeen – voi jatkaa Alftavatnin järvelle. Vastaavasti 500 metrin jyrkkään laskuun on saa varata aikaa tunnin pari.

Itselläni ei ollut varsinaista kiirettä, mutta seuraavaksi päiväksi oli ennustettu huonompaa säätä, eikä huono sää tonnissa erityisesti houkutellut. Ja vaikken olisi omasta puolestani suuremmin välittänytkään, valoa riitti vielä hyvin, ja arvelin Nicolen pärjäävän kuitenkin paremmin vähän väsyneenä hyvässä säässä kuin huonon sään kourissa. Väsymys alkoi kuitenkin painaa häntä, ja lopulta pääsimme Alftavatnin leirintäalueelle vain puolisen tuntia ennen auringonlaskua. Onneksi Erin oli ehtinyt edeltä vastaan.

Tiistaina sää oli tavanomainen vaellussää: tuulta noin 15 m/s, kevyttä sadetta. Toisin sanoen varustekysymys. Ylempänä oli kuulemma lumimyrsky ja sankkaa sumua. Pari ylitystä. Nicole oli edellisen päivän koettelmuksista jo varsin ryytynyt, mutta hän suorastaan loisti jokien ylityksissä. Siinä säässä jalkojen kuivaus ei valitettavasti ollut mahdollista aivan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ja ennen pitkää hänelle kehittyikin rakko, joka vielä puhkesikin ennen seuraavaa leirintäaluetta. Viimeiset kilometrit minä ja Erin kannoimme vuorotellen hänen rinkkaansa, ja Nicole taipui suosiolla kulkemaan viimeisen etapin bussilla.

Arvioisin, että hänen valmistautumisensa oli puutteellista. Hän ei ollut totuttanut itseään kantamaan rinkkaa pitkiä matkoja raskaassa maastossa, ja jo ensimmäisenä – raskaana – päivänä väsymys ajoi hänet pisteeseen, jossa jopa hänen uskonsa omiin kykyihin – kuten rinteen nousemiseen – joutui koetukselle. Tuo reitti on niin hyvin hoidettu, ettei kukaan kuole siellä näin turistikautena. (Vuorilla kuljimme kyllä monumentin ohi, joka oli pystytetty miehelle, joka kuoli kylmyyteen pari kevättä sitten – puolen kilometrin päässä tuvasta. Tosin siinä säässä ja hänen tilassaan se olisi yhtä hyvin voinut olla kuussa.) Olisi kuitenkin ollut elämäni typerin päätös jättää hänet sinne oman onnensa nojaan. Sellaista ei vain tehdä. Ja vaikken siinä maastossa olisikaan voinut kantaa sen enempää häntä kuin hänen kamppeitaankaan, tiesin voivani puhua hänet sieltä pois, kuten sitten päädyinkin tekemään. Tein myös parhaani, että hänen uskonsa itseensä retkeilijänä vähintäänkin säilyisi. Hän aikookin yrittää kulkea reitin uudestaan, ehkä jo ensi vuonna. Jos ensi kesän säät eivät ole yhtä poikkeuksellisia, hänellä on hyvät mahdollisuudet. Eikä Nicole niin huonosti pärjännyt. Eräästä saksalaisseurueesta perille pääsi neljä, kun toistakymmentä lähti liikkeelle. Eivätkä he edes kantaneet omia varusteitaan.

Viimeisenä päivänä sää oli jossain määrin parempi – tai ainakin kuivempi. Kuljimme yhtä matkaa Erinin kanssa, mikä olikin paljon helpompaa, sillä kuljimme myös samaa tahtia. Tulimme myös erinomaisesti juttuun keskenämme. Tuon viikon aikana Erinistä kuoriutui ihminen, joka huomasi rakastavansa niin luontoa kuin retkeilyäkin.

Thorsmörk

Laugavegur -reitin eteläpää on taas loistavaa retkeilyseutua. Ellei nimeomaan halua taivaltaa muutaman päivän matkaa, voin lämpimästi suositella vaihtoehdoksi päiväretkien tekemistä reitin päätepisteistä, joihin molempiin on hyvät bussiyhteydet ja joista löytyy turistitasoiset leirintäalueet kioskeineen kaikkineen.

Omasta puolestamme – Erin ja minä, myöhemmin bussi toi Nicolenkin paikalle – parkkeerasimme keskiviikkoiltana Langidalurin leirintäalueelle. Voin muuten lämpimästi suositella paikkaa: paikka on suojainen, nurmi on ensiluokkaista telttapohjaa ja maisemat – vihreä metsä ja valkoinen jäätikkö – ovat henkeäsalpaavat. Laugavegur (ja viimeiset pari viikkoa muutenkin) painoi jaloissa, joten teimme torstaina vain pienen päiväretken jokilaaksossa.

Perjantaina lähdimme seikkailemaan hieman puolivillaisesti varustautuneina, mutta tavoitimme silti Tugnakvislarjökullin reunan. Matkan varrella tuli toistakymmentä ylitystä, ynnä kiipeäminen yhdelle vuorelle (siinä rinteessä ei parannut horjahtaa taaksepäin), mutta en ollut erityisemmin huolissani kumppanistani. Jo se – sekä kokemuksen jakaminen – oli positiivinen kokemus.

Mistä tunnet sä ystävän?

Lauantaiaamuna Erinin oli aika lähteä kotiin. Hetki oli haikea, sillä viikon aikana olimme ehtineet jopa ystävystyä. Yhteinen matkamme oli alkanut puhtaasta sattumasta, leiritymisestä samaan paikkaan ja ongelmista teltan kanssa, mutta matkan varrella olimme ehtineet antaa toisillemme paljon: minä jakaa kokemustani niin vaeltamisesta kuin elämästäni, hän sitoa paleltuneet sormeni ja opettaa minulle, että ehkä ihmisille kannattaa sittenkin avautua. Tosin viimemainittu opetus taisi olla molemmille.

Summa summarum, minua ei harmita että kamerani ui. Siinä tapauksessa olisin varmaan ollut paljon keskittyneempi ottamaan kuvia ja ihailemaan maisemia. Nyt minulla ei ollut parempaakaan tekemistä, ja satunnainen seura oli parempaa kuin yksin murjottaminen. Viikkoa aiemmin minulla oli ollut pitkä päivä. Se päättyi vielä viimeiseen yllätykseen.

Tämä laulu on sinulle, Erin:

Jos sä epäröit oisko tuo,
joka tervehtien tulee luo
tosi ystävä laisinkaan.
Mistäs sen tietää saan?

Tehkää vuorille vaellus.
Tämä yhteinen ponnistus,
jonka ystäväs’ kanssa jaat.
Johan tietää saat.

Jos hän pelkää ja vaikertaa,
koska väsyy ja horjahtaa.
Jos hän huutaa kun sua ei näy,
vieras kanssasi käy.

Älä sorru sä pilkkaamaan,
vaikka on hän mies tasamaan.
Hän ei sovi sun seuraasi,
eikä lauluusi.

Jos hän vierelläs kalpenee,
mutta sisulla etenee.
Jos hän kätensä ojentaa,
kun sun on vaikeaa.

Jos hän rinnallas’ taistelee.
Yhdes’ huipulta katselee.
Silloin tiedän sun löytävän
tosi ystävän.

(Ystävän laulu elokuvasta Vuori. Vladimir Vysotski, suom. Arto Rintamäki)

(to be continued…)

Tällaista ei tapahdu

Kirjoitin aiemmin yksinvaelluksestani Godafossilta Jökulheimariin ja eeppisestä epäonnistumisestani johon se päättyi, joten nuo tarinat kannattaa lukea ensin. Edellisessä osassa keskityin kertomaan edesottamuksistani, eli sisäisestä maailmastani, tällä kertaa aion ensin jatkaa päivän tapahtumien kuvaamista, ja vasta sitten kertoa niiden merkityksestä. Eikä päivää vielä sittenkään saada pulkkaan.

Mitä tapahtui?

Olen siis juuri pystyttänyt telttani Jökulheimarin vuoristoasemalle yleisesti kurjana, kylmissäni, väsyneenä, kamerani kelvottomaksi uittaneena, nälkäisenä, yksinäisenä, masentuneena, epäonnistuneena – ja syyllisyyden painamana. Aloin purkaa kamppeitani telttaan ja suunnittelin viimeinkin keittäväni ruoan, joka oli ollut padassa odottamassa yli 20 tuntia. Minulla ei ole oikeastaan mitään tekemistä seuraaviin 24 tuntiin.

Sillä hetkellä, yhtäkkiä, äkkiarvaamatta, kukkulan takaa kuuluu auton moottorin ääntä. Lähden tutkimaan asiaa. Kaksi pelastuspalvelun maastoautoa on pysähtynyt parkkipaikalle. Esittelen itseni, ja he kertovat lähteneensä etsimään minua edellisenä päivänä. Tosin he ehtivät olla liikkeellä vain tunnin verran, ennen kuin hätäkeskukseen jättämäni viesti tavoitti heidät. Tänään päivänä he ovat muuten vain partioimassa tiellä, jolla eivät olleet ajaneet pariin vuoteen.

Tuhlaamatta sen enempää aikaa pyydän saada käyttää puhelinta. Ystäväni  on helpottunut kuullessaan viimeinkin minusta. Kerron hänelle pikku seikkailustani ja pyydän häntä välittämään terveiseni vaimolleni. (Ja nimenomaan näin päin: olen varma, ettei rakkaani ole likimainkaan niin huolissaan. Ja – sivumennen sanoen – myös oikeassa.)

Pelastuspalvelun miehet olivat päättäneet lähteä ajamaan Bardargataa Sylgja- ja  Svedja-joille, ja etsimään uutta kahlaamoa Svedja -joen yli. Ramppi edelliselle – joka on edelleen merkitty karttoihin – oli romahtanut. Kerron heille, mistä olin itse mennyt yli veden nousematta juuri polvea korkeammalle. He kutsuvat minut mukaansa lämmittelemään, ja kyllä minulle kyyti kelpasi. Kerron heille, että jo kävellessäni olin alkanut ihailla niiden autojen ja kuljettajien kykyjä, jotka ajoivat siellä. Olin nimittäin nähnyt tien.

He siis ystävällisesti auttavat minut valtavaan jäätikköjeeppiin nimeltä Grettir I (nimetty Islannin historian suurimman voimamiehen mukaan) ja tarjoavat tuoreen(!) omenan. Nappaan mukaani rinkan hupun, siinä toivossa, että saisin kameraa kuivattua. Perässä ajaa pienempi maasturi, jonka nimi on käsittääkseni ”lumivalko” tai ”lumikki”.

Ensimmäinen tenkkapoo tulee solassa, jonka viisimetriä korkea ja paksu lumivalli tukkii. Tämä porukka ei kuitenkaan ole sitä sorttia, joka kääntyy takaisin, ja este ylitetään vartissa – ilman dynamiittia. Vähän myöhemmin kesärenkaissa oleva Grettir uppoaa lumeen, mutta Lumikin vinssin avulla siitäkin päästään alle puolessa tunnissa. Toki pelastuspalvelun voimamiehellä olisi ollut muitakin temppuja takataskussaan. Lopulta päästään Sylgjalle, jonka vesi vuolaimpana iltapäivän tuntina on yhtä korkealla kuin sateisena aamuyön hetkenä. Eli ei todellakaan olisi pitänyt lähteä yli silloin. Tuulikin on tyyntynyt.

Saavumme Surturin kohdalle, ja kaivan torveni esiin. Minua suorastaan rohkaistaan puhaltamaan siihen, ei kuulemma häiritse ketään. Sen jälkeen, yhtäkkiä, äkkiarvaamatta, partio saa radiokutsun. Kolmen tunnin matkan päässä on auto juuttunut kiinni. Vapaapäivä on ohi, ja on käännyttävä takaisin. Svedjalle ei tänään päästy. Sylgjan jälkeen kutsu perutaan, mutta nyt ollaan jo paluumatkalla. Tällä kertaa lumikentät ylitetään varovaisemmin – minun jalanjälkiäni seuraillen – ja lumivallin jälkeen pysähdytään peittämään jäljet, ettei kukaan lähtisi yrittämään siitä yli ja joutuisi kutsumaan pelastuspalvelua hätiin.

Jökulheimarissa kysyn, voisivatko he antaa minulle kyydin Tugna -joen toiselle puolelle, mutta soitettuaan paikalliselle puistonvartijalle arvelevat sen olevan liian vaarallista. Kyseinen puistonvartija tosin sattuu juuri silloin olemaan matkalla Landmanlaugariin, ja pelastuspalvelu tarjoutuu antamaan minulle kyydin hänen jeepilleen. Minulla olisi 3 päivää aikaa kävellä sinne, mutta joen tällä puolella matka on lähinnä tylsää autiomaata (jollaista olen jo nähnyt riittämiin) ja olen masentunut, joten kyyti kelpaa. Minulla ei ole erityisiä intohimoja seudun suhteen.

Pakkaan siis telttani, jota eräs asioihin perehtynyt erehtyy luulemaan maailman parhaaksi. Kyydin toisen osan saan varsin pienessä maasturissa, mutta sattumalta sitä ajaa nainen, joka oli kuullut minusta paljon: Hän tuli Nyidalurin vuoristoasemalta, hänen poikakaverinsa oli löytänyt jättämäni viestin, ja ollessani kateissa juuri hän oli puhunut paljon ystäväni kanssa. Islanti on pieni. Saavun siis Landmanlaugarin leirintäalueelle iltasella, sopivaan aikaan pystyttääkseni teltan ja syömään (viimeinkin) päivälliseni, joka oli marinoitunut yli 24 tuntia.

Päivä oli ollut pitkä, eikä se ollut edes lopussa. Sokeri odotteli vielä pohjalla.

Mitä se tarkoitti?

Sinänsä iltapäivän tapahtumissa ei ollut mitään ihmeellistä. Kaikki eteni luonnollisia polkujaan, jokseenkin minusta riippumatta. Olen miettinyt, oliko hälytyksellä lähteä etsimään minua mahdollisesti jotain – ehkä vain alitajuista – vaikutusta siihen, että he päättivät lähteä tuolle seudulle partioimaan. Siinäkin tapauksessa se tapahtui minusta huolimatta – olin nimenomaan pyrkinyt siihen, että heidän ei tarvitsisi edes tietää minun olevan siellä liikkeellä.

Kuitenkin, jos asiaa tarkastellaan eeppisen epäonnistumiseni näkökulmasta, faktisesti tapahtui seuraavaa: Olin luovuttanut ja todennut, että jos Jumala tahtoo torveen puhallettavan Surturin luona tuona päivänä, Hänen täytyisi keksiä jotain muuta. Sillä hetkellä, yhtäkkiä, äkkiarvaamatta, minun toiminnastani tai edesottamuksistani riippumatta tai huolimatta, paikalle ilmaantuu Islannin ainoa porukka, joka ylipäätään pystyy ajamaan sitä tietä, auttaa minut kädestä pitäen paikan päälle, ja toteutettuani tehtäväni tuo minut välittömästi takaisin.

Tuossa ei ole mitään tulkinnanvaraa – juuri noin tapahtui, siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Sitten seuraa tulkintaa. Se oli pahinta päivässä. Se oli pahinta päivässä, koska se oli anteeksianto. Eikä tuo anteeksianto ollut tyyppiä ”Okei, mokasit, ei se mitään, elämä jatkuu.” Se oli tyyppiä: ”Okei, mokasit. Mennäänpäs nyt takaisin ja hoidetaan homma. Ja sitten saat jotain tosi kivaa.”

Tuo tuollainen sattuu. Olin – ja olen edelleen – hämmentynyt. Meni monta päivää, ennen kuin sain ajatukseni edes jonkinlaiseen järjestykseen sen suhteen, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Ensinnäkin oli prosessi, jonka perusteella tavoitteeni oli muodostunut. Sitten tuli oma epäonnistumiseni uskoa niihin. Kolmanneksi ulkoiset tapahtumat osoittivat minun epäilyni vääräksi. Neljänneksi on se tosiasia, että nimenomaan minun vakaa uskoni omaan epäilyyni oli asettanut minut vakavaan hengenvaaraan. Ja kaiken tämän jälkeen sain anteeksi. Mieleni teki vain itkeä. Ja tekee yhä.

Olin kuin puulla päähän lyöty. Ja pitkä päivä yhä vain jatkui.