Ennakkotiedotus – Operaatio saunalenkki

Syntymäpäivän kunniaksi annan ennakkovaroituksen seuraavasta vaellusprojektista. Se kulkee työnimellä ”Operaatio saunalenkki.”

Speksit ovat vielä auki, mutta tällä hetkellä vaikuttaa tältä:

  • Aika on elokuussa.
  • Suuntana Suurtunturit / Käsivarren erämaa
  • Teema on hengellinen
  • Hyväntekeväisyystempaus

Spekseihin vaikuttaa vielä moni asia, kuten johdatus, aikataulu, budjetti, kunto, sää jne. Stay tuned.

Hyvää syntymäpäivää, seurakunta!

Näillä sanoilla emeritusarkkipiispa John Vikström tervehti meitä tänään suvivirsimessussa Turun tuomiokirkon edustalla. Haluan nyt omastakin puolestani taustoittaa vähän tätä toivotusta. Aloitetaan vaikka miehestä nimeltä )Abram.

Kansojen paljouden isä

Nimi Abram merkitsee ”suuri isä”. Nimi oli sikäli ironinen, että mies oli lapseton vielä vanhalla iälläänkin. Mutta Jumala (ja nämä ovat kaksi sanaa, joilla on kyky muuttaa kaikki) puhui hänelle sanoen: ”Tämä on minun liittoni sinun kanssasi: Olkoon sinun nimesi tästedes Abraham, sillä minä teen sinusta kansojen paljouden isän. Minä annan sinulle paljon jälkeläisiä, ja sinusta on polveutuva kansakuntia ja kuninkaita. Minä pidän voimassa liiton sinun ja myös sinun jälkeläistesi kanssa, ikuisen liiton sukupolvesta toiseen, ja minä olen oleva sinun Jumalasi ja sinun jälkeläistesi Jumala.” (1. Moos 17:4-5) Nimi Abraham tarkoittaakin sananmukaisesti ”kansojen paljouden isää”.

Pikakelataan vähän eteenpäin. Raamatun mukaan Abraham sai kahdeksan poikaa, mutta näistä vain toiseksi vanhinta kutsuttiin tämän lupauksen lapseksi. Toisin sanoen tämä lupaus tuli koskemaan vain Iisakia. Iisak puolestaan sai kaksi poikaa, Eesaun ja Jaakobin, mutta nuorempi Jaakob – jolle Jumala antoi myöhemmin nimen Israel – huijasi isältään esikoisen siunauksen. Jaakob puolestaan rakasti naista nimeltä Raakel, mutta hänet huijattiin ottamaan vaimokseen myös tämän vanhempi sisar Leea. Leea synnytti Jaakobille 6 poikaa, vanhimpina Ruuben, Leevi ja Juuda, sekä tyttären. Kun Raakel ei saanut lapsia, hän antoi orjattarensa Bilhan Jaakobille, ja Leea antoi orjattarensa Silpan, jotka molemmat synnyttivät 2 poikaa Jaakobille. Lopulta myös Raakel sai pojan, Joosefin, sekä aivan viimeiseksi Benjaminin.

Joosef päätyi Egyptiin ensin orjaksi, sitten hallitusmieheksi, joka kutsui perheensä maahan. Hänen isänsä vaati saada siunata Joosefin pojat Manassen ja Efraimin ja antaa esikoisoikeutensa Joosefin nuoremmalle pojalle, oman esikoisensa Ruubenin sijasta. Kun Joosef esteli ja sanoi Manassen olevan pojista vanhempi, Israel vastasi: ”Tiedän, poikani, tiedän. Myös Manassesta on tuleva kokonainen kansa, ja hänkin on kasvava mahtavaksi, mutta hänen nuorempi veljensä tulee vielä mahtavammaksi ja hänen jälkeläisistään kasvaa kansojen paljous.” (1. Moos. 48:19)

Näin lupaus kansojen paljoudesta oli siunauksien kautta siirtynyt Abramilta Efraimille.

Jumalan kansa ja Jumalan liitto

Myöhemmin muuan Leevin jälkeläinen, nimeltä Mooses eli pakolaisena Egyptistä. Jumala kutsui hänet, ja lähetti hänet noutamaan kansansa, jotta voisi tehdä heidän kanssaan liiton. Tämä on muuten ensimmäinen kerta, kun Jumala kutsuu heitä kansakseen, jo ennen liiton tekoa.

Myöhemmin Israelin jälkeläisistä koostuva kansa ja Jumala tekivät liiton. Sen ehdot olivat nämä: Jumala lupasi olla heidän jumalansa, ja he lupasivat noudattaa Jumalan lakia.

Kelataan reippaasti eteenpäin. Israelin kansa oli kunnostautunut rikkomalla Jumalan lakia minkä kerkesi. Matkan varrella se oli muun muassa hylännyt teokratian ja muodostanut oman kuningaskunnan. Muinaisesta Israelin valtakunnasta oli sittemmin eronnut vanhalle dynastialle kuuliainen rojalistifaktio, jota alettiin kutsua nimellä sen kantavan heimon mukaan nimellä Juuda. Pohjoisvaltion kantavaksi voimaksi tuli Efraimin heimo. Sittemmin pohjoisvaltio valloitettiin, ja sen kansa vietiin pakkosiirtolaisuuteen ja hajotettiin ympäri voittajavaltion maakuntia. Oleellisesti (vaikkakaan ei täsmällisesti) ”Israel”, sellaisena kuin se tuohon aikaan tunnettiin, lakkasi olemasta ja sekoittui pakanakansoihin. Myös Juuda voitettiin, ja suurin osa sen kansasta vietiin pakkosiirtolaisuuteen itään.

Tässä tilanteessa tilanteeseen Jumala alkoi puhua Juudan keskuudessa eläneen profeetta Jeremiaan kautta: ”Silloin minä olen jälleen kaikkien Israelin heimojen Jumala, ja ne ovat minun kansani”, sanoo Herra. (31:1) Ja edelleen: ”Minä olen Israelin isä, ja Efraim on minun esikoiseni. Kuulkaa Herran sana, te kansat, ilmoittakaa kaukaisissa merensaarissa ja sanokaa: Hän, joka Israelin hajoitti, on sen kokoava ja varjeleva sitä niinkuin paimen laumaansa. Sillä Herra on lunastanut Jaakobin ja vapahtanut hänet häntä väkevämmän kädestä.”

Israelia ei todellakaan oltu unohdettu. Varmemmaksi vakuudeksi siitä, että kadonneet israelilaiset eivät ole kadonneet, Hän sanoo: ”Näin sanoo Herra, joka on pannut auringon valaisemaan päivää, kuun ja tähdet lakiensa mukaan valaisemaan yötä, hän, joka liikuttaa meren, niin että sen aallot pauhaavat-Herra Sebaot on hänen nimensä: Jos väistyvät nämä lait minun kasvojeni edestä, silloin myös lakkaavat Israelin jälkeläiset olemasta kansa minun kasvojeni edessä ainiaan.” (31:35-36)

Tästä päästäänkin lupaukseen uudesta liitosta (jakeet 31-33): ”Tulee aika”, sanoo Herra, ”jolloin minä teen uuden liiton Israelin kansan ja Juudan kansan kanssa. Tämä liitto ei ole samanlainen kuin se, jonka tein heidän isiensä kanssa silloin kun tartuin heidän käteensä ja vein heidät pois Egyptin maasta. Sen liiton he rikkoivat, vaikka minä olin ottanut heidät omakseni, sanoo Herra. Tämän liiton minä teen Israelin kansan kanssa tulevina päivinä, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä. Minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani.

Myös Hesekiel kirjoitti:  Ja minä annan heille yhden sydämen, ja uuden hengen minä annan teidän sisimpäänne, ja minä poistan kivisydämen heidän ruumiistansa ja annan heille lihasydämen, niin että he vaeltavat minun käskyjeni mukaan ja noudattavat minun oikeuksiani ja pitävät ne; ja he ovat minun kansani, ja minä olen heidän Jumalansa. (Hes 11:19-20)

He puhuvat selvästi samasta asiasta: Jumala panee lakinsa oman kansansa sydämeen, mikä tapahtuu siten, että antaa sisimpäämme uuden hengen. Lainataan vielä Joelia, joka puhuu Jumalan Hengestä:

”Näitten jälkeen minä olen vuodattava Henkeni kaiken lihan päälle, ja teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, vanhuksenne unia uneksuvat, nuorukaisenne näkyjä näkevät. Ja myös palvelijain ja palvelijattarien päälle minä niinä päivinä vuodatan Henkeni.” (Joel 2:28 – 29)

Tästä päästäänkin päivän aiheeseen.

Lain antamisen juhla – Helluntai

Kristityn mielestä Jumalan laki voi kuulostaa raskaalta taakalta, jota on mahdoton noudattaa, mutta juutalaisille hetki, jolloin Jumala antoi heille lakinsa, merkitsee päivää, jolloin Jumala teki liiton heidän kanssaan. Joku kristitty voi sanoa, että Jumala teki liiton kristittyjen kanssa ristillä, mutta Raamatun valossa tämä on hieman epätarkkaa. Yllä oleva kohta Jumalan liitosta viittaa nimenomaan tapahtumaan, jolloin Jumala pani lakinsa ihmisten sydämiin ja vuodatti heihin Henkensä. Tämä tapahtui helluntaina, päivänä, jota juutalaiset viettivät lain antamisen muistojuhlana.

Uusi liitto siis alkoi, ja sitä myöten universaali kristillinen kirkko syntyi, helluntaina.

Tähän liittyy toinenkin, syvempi juonne. Jumala teki uuden liittonsa Juudan ja Israelin (Efraimin) kanssa. Joten, jos joku sanoo olevansa sisällä uudessa liitossa, eli jos joku sanoo, että Hänessä elää ja vaikuttaa Pyhä Henki, hän samalla sanoo, että hän kuuluu joko Juudan tai Israelin sukukuntaan. Monet kristityt eivät selvästikään kuulu Juudan heimoon, joten heidän täytyy kuulua Efraimiin. Miten se on mahdollista?

Asiaan liittyy kaksi puolta. Ensimmäinen on Jumalan Abramille antama lupaus, joka välittyi Efraimille: hänestä tulisi monien kansojen isä. Tämä toteutui konkreettisesti, kun Efraim sekoittui kansoihin. Toisekseen tähän kuuluu Kristus, ”uusi Israel”, johon ihmiset liitetään kasteessa, jossa on Jumalan sovitus ja anteeksianto kadonneita Israelilaisia kohtaan. Kun joku kastetaan Kristukseen, hänet liitetään Israeliin, ja Israelin kansan historiasta tulee hänenkin historiansa.

Hyvää syntymäpäivää 🙂

Miksi lähden Islantiin?

Lyhyesti sanoen: En tiedä vielä. Ehdotuksia?

Ounastunturi 2008
Ounastunturi 2008

Pohdin tässä asiaa kahden edellisen retken kautta.

Käsivarsi 2012

Taapmajärven tupa
Tapmajärven tupa

Kun lähdin Käsivarteen 2012, taustalla oli se, että minulla oli siihen elämäntilanteen puolesta mahdollisuus. Oli muutama asia, jotka epäilyttivät minua:

  • Käsivarsi oli vaikeampaa maastoa, kuin missä olin koskaan ollut.
  • En ollut varma taidoistani enkä varusteistani.
  • Halusin lähteä yksin, vaikka tiesin sen huonoksi ajatukseksi.

Reittiä arpoessa ymmärsin, että halusin ottaa tavoitteeksi kartan toisella reunalla olevan Tapmajärven tuvan. Ymmärsin myös, että jos aioin mennä sinne, minun olisi mentävä yksin. Asiaa tarkoin harkittuani uskoin selviäväni siitä.

Lopulta suostuin omaan ajatukseeni, tosin hivenen vastahakoisesti. Ymmärsin riskit, ja miksi se oli huono ajatus. Mutta ymmärsin myös, että realistisesti arvioiden se haaste vastasi minun taitojani ja kiinnostustani. Vähempi ei tuottaisi minulle tyydytystä. Itse asiassa uskon, että vähempään pyrkiminen olisi ollut vaarallisempaa. Näin minun oli oltava jatkuvasti tarkkana.

Yleisesti ottaen retki onnistui. Pääsin Taapmajärvelle, ja pääsinpä vielä takaisinkin. Sen lisäksi tapahtui paljon muutakin ja tein yhtä ja toista – muun muassa kävin Maailmanhuipulla. Siitä retkestä kehkeytyi hengellinen Isä-ja-poika -juttu. Ja paljon muutakin.

Finnmark 2013

360 asteen näköala Vuorjelta.
360 asteen näköala Vuorjelta.

Tällä kertaa ratkaiseva kimmoke oli, kun juhannuksen jälkeen valitin, että syksystä oli tulossa tylsä. Rakkaani kysyi, miksen lähtisi Lappiin vaeltamaan, kuten edellisenäkin vuonna. Aikataulua piti vähän raivata, mutta valmistelu pääsi käyntiin. Lopullinen lähtöpäätös minulla syntyi kuitenkin vasta elokuun alussa, jolloin ostin matkaliput, uuden teltan ja makuupussin.

Sillä kertaa kohde valikoitui helposti ja nopeasti. Reitin piti olla pisteestä A pisteeseen B, jolloin motivaatio päästä perille olisi suurempi. Edellisen kerran 9 yöstä matkan voisi kaksinkertaistaa. Olin jo käynyt muutaman kilometrin Norjan puolella, eikä maasto ollut siellä sen kummempaa, joten reitin ei olisi pakko pysyä Suomen puolella. Ja puurajan yläpuolella piti olla.

Vaihtoehtoja ei pahemmin ollut.

Ymmärsin myös, että suunta oli selvä. Päästä käteen.

Mutta siltikään en tiennyt, mitä oikeastaan olin tekemässä, miksi lähdin juuri sinne. Reitti oli taas kerran valikoitunut sillä perusteella, että se vastasi minun kykyjäni ja ulkoisten olosuhteiden sanelemaa aikataulua. Yleisinä tavoitteenani oli ylittää raja, jonka jälkeen vaeltaminen olisi tavallista arkea, ja opetella tapa ottaa valokuvia ottamalla joka päivä vähintään 10 otosta. Erityisiin tavoitteisiin kuului huiputtaa Vuorji, koska sennimisellä nyppylällä nyt ei vain voi jättää käymättä, kun se osuu matkan varteen.

Saavutin tavoitteeni, ja pääsin Kilpisjärvelle määräpäivänä. Helppoa se ei ollut, mutta eipä kukaan sitä helpoksi ollut väittänytkään – pikemminkin mahdottomaksi.

Reissulla opin, että olen tarkoitusmotivoitunut ihminen. Päämäärä on yksi asia, se kertoo minne ollaan menossa. Se auttaa orientoitumaan ja antaa voimia, kun uuvuttaa. Mutta se ei vastaa kysymykseen, miksi ylipäätään on paikalla. Kun osaa vastata tähän kysymykseen, selviää mistä hyvänsä.

Tarkoitus ei ole sama kuin hengissäpysyminen. Tai perillepääsy. Niistä voi toki olla hyötyä, mutta itsetarkoituksellisina ne ovat heikkoja. Tarkoituksessa on kyse jostain oikeasti tärkeästä. Kun reissu käy raskaaksi, täytyy sille loppuunajetulle kaverille, joka palelee siinä taakkansa alla, kertoa, miksi hän on täällä – tavalla, jonka hän hyväksyy. Se auttaa kummasti myös hengissäpysymistä.

Finnmarkissa Kilpisjärvi oli minulle pelkkä päämäärä. Tarkoituksia – jälkikäteen katsoen – oli kolme: Vuorjen vihkiminen Herralle, vaeltamisen arkistaminen ja hyväksyä Hiker for God -identiteetti, joka oli alkanut muotoutua edellisenä vuonna.

Lähtiessä olin jollain tapaa tietoinen näistä kaikista, mutta en paaluttanut niitä mielessäni. Tiesin, että tulisin ylittämään tuon rajan, koska matka olisi niin pitkä. Tiesin, että Jumala oli puhunut minulle tuosta identiteetistä. Mutta kuvaavaa on, että vaikka olin ottanut mukaani öljypullon, en vielä Vuorjelle noustessanikaan ajatellut nousevani sinne vihkiäkseni sen Herralle. Vasta alastullessa hyväksyin, että se oli koko ajan ollut tarkoituskin.

Islanti 2015

Miksi siis olen lähdössä Islantiin? En tiedä. Tiedän vain, että katsoin karttaa, ja Skandinavia vaikutti liian pieneltä. Se oli jo koluttu. Seuraavat vaihtoehdot olivat Islanti ja Skotlanti. Mutta tämä vastaa kysymykseen vain pintatasolla – aivan kuten ”Minulla oli tylsää” vastaa kysymykseen, miksi lähdin Finnmarkiin.

Mitä Islannissa sitten tapahtuu? En tiedä. En sanoisi, että pelkään, mutta koen syvää epävarmuutta. En selviytymisestäni erämaassa, vaan itsestäni Jumalan edessä. Minua pelottaa kohdata Isä. Tunnen hänet JA tiedän millainen Hän on, silti pelkään.

Toinen asia, jolla luulen olevan merkitystä tällä retkellä, on valokuvaus. Olen opetellut sitä paljon Finnmarkin jälkeen, ja tällä kertaa aion ottaa mukaan digijärkkärin ja jalustan.

Kolmas mahdollinen tarkoitus liittyy rukoukseen. Yksinvaellukseni ovat samalla olleet myös rukousmatkoja. Tämä vaatii myös valmistelua, sillä minun on perehdyttävä aiheeseen ennen matkaa.

Kuten todettua, en oikein tiedä miksi lähden. Koen oloni hieman epävarmaksi tässä asiassa. Ehdotuksia?