YLITYS III – Ennen lähtöä

Jatkamme artikkelisarjaa vesistöjen ylityksistä vaelluksella. Ylittäessä turvallisempi on parempi ja kuivempi on parempi. Paras tapa saavuttaa nämä päämäärät on tehdä kotiläksyt.

  • Tutki karttoja ja ilmakuvia. Se ei korvaa varsinaista maastotiedustelua, mutta hyvin luettu kartta auttaa suunnittelemaan reitin, joka johtaa suoraan hyviin ylityspaikkoihin.
  • Fysiikan lait ovat voimassa.
  • Jos jossain on silta tai merkitty kahlaamo, suunnittele reitti sen mukaisesti.
  • Selvitä jokien valuma-alueet sekä kahlaamisen kannalta houkuttelevat ja uhkaavat maastonmuodot. Tutki korkeuskäyriä joen lähellä. Lähellä toisiaan olevat käyrät tarkoittavat jyrkkää rinnettä, kauempana olevat loivaa. Viimemainittu on yleensä parempi.
  • Huomioi sää ja vuodenaika.
  • Selvitä tekijät, jotka vaikuttavat veden virtaukseen alueella, ja mikä on tilanne lähtöhetkellä.
  • Pyri tutustumaan aikaisempien kulkijoiden kokemuksiin.

Suunnittele vaihtoehtoiset reitit. Suunniteltu ylitys voi osoittautua huonoksi ajatukseksi. Jos olet meno-paluu -retkellä, tarvitset vaihtoehdon molemmille rannoille, koska palatessa kahlaamo saattaa tulvia. Vaihtoehtoista polkua ei välttämättä ole, joten topografisella kartalla suunnistaminen on välttämätön ylitystaito.

Valmistaudu odottamaan, jopa päiviä. Vaihtoehtoisesti voit vaikka hukkua. Kotona ollaan varmasti tyytyväisempiä, jos palaat myöhässä, kuin jos hukutat itsesi hoppuillemalla korkealla olevaan jokeen. Huolehdi, että myös kotona/tien varressa tiedetään, että viipymisesi on merkki varovaisuudesta eikä kutsu naaraamaan.

Mitä muuta voi tehdä valmisteluvaiheessa? Jotain varusteita?

Sitten maastoon. Mitä tehdä, kun lähestyy jokea? On aika tiedustella!

HDR -oppia aloittelijoille

Vaihteeksi valokuvauksesta. HDR on hieno kirjainyhdistelmä, joka liitetään upeisiin, silmiäsärkevän värikkäisiin auringonlaskukuviin tai muihin äärimmäisen värikylläisiin otoksiin. HDR tulee sanoista High Dynamic Range ja kyseessä on taiteenlaji, jonka perusteet jokaisen valokuvaajan olisi hyvä ymmärtää, vaikkei HDR -kuvia erityisesti haluaisikaan ottaa.

Tätä kuvaa oli mahdoton ottaa. Asiaa ei auttanut, ettei minulla ollut vielä hajuakaan siitä, mitä tarkoittaa HDR...
Tätä kuvaa oli mahdoton ottaa. Asiaa ei auttanut, ettei minulla ollut vielä hajuakaan siitä, mitä tarkoittaa HDR…

Valoämpärit

Digikameraa voi ajatella tällä tavalla. Siinä on suljin, johon voi vaikuttaa kahdella tavalla: toisaalta sen voi avata tietyksi ajaksi ja toisaalta voidaan päättää, kuinka avonaiseksi se avataan. Taaempana on kenno, joka on oleellisesti valtava ämpäriruudukko. Jokaisen ämpärin päällä on lisäksi suodatin, joka päästää vain tietynväristä – punaista, vihreää tai sinistä – valoa sisään. Suodattimessa on lisäksi se ominaisuus, että kun se päästää valoa läpi, se voi samalla itse lisätä valoa suhteessa sisään otettuun valoon – eli jos sisään pääsee yksi valoyksikkö, se voi lisätä ämpäriin esimerkiksi kaksi  tai kahdeksan yksikköä. (Tämä vahvistus on yhtä suuri kaikille ämpäreille, ja sitä kutsutaan herkkyydeksi tai ISO -arvoksi).

On siis kolme muuttujaa, jotka vaikuttavat siihen, miten paljon valoa ämpäreihin pääsee: valotusaika, aukon koko ja herkkyys. Valon määrän mittayksikkö on ”aukko” (englanniksi f-stop) ja kahden ”aukon” välinen ero on kaksinkertainen valomäärä – toisin sanoen joko valotusaika kaksinkertaistetaan, aukon koko kaksinkertaistetaan tai herkkyys (vahvistus) kaksinkertaistetaan.

Hyvää valokuvaa varten on tärkeää, että kuvassa säilyvät sävyt. Jos johonkin ämpäriin tulee niin paljon valoa, että se vuotaa yli, se näyttää puhtaan valkoiselta – ja luultavasti sen ympärillä on kokonainen alue on sävytöntä puhdasta valkoista. Sama ilmiö tapahtuu, jos ämpäreiden pohjalle ei pääse lainkaan valoa, sillä erotuksella että väri on musta. Puhutaan yli- ja alivalotuksesta. Asia on helppo korjata kuvaushetkellä: jos kuva on ylivalottunut, pitää valotusarvoa vähentää lyhentämällä suljinaikaa, pienentämällä aukon kokoa tai vähentämällä herkkyyttä.

Valotusarvot ovat oikeastaan absoluuttinen kuvattavan valon määrän mittari. Kirkkaana kesäpäivänä valoa on paljon, ja kennolle pitää päästää vain vähän valoa, tai tuloksena on silkkaa valkoista. Marraskuisena iltana valaisemattomassa sisätilassa taas saa tehdä kaikkensa, jotta ämpäreihin tulisi riittävästi valoa.

Entä jos samassa kuvassa on sekä kirkkaita että tummia alueita, eli yhdellä alueella paljon valoa ja toisella vähän? Kuvaa otettaessa kaikkiin kennoihin päästetään sama määrä valoa, joten jos valotetaan kirkkaiden alueiden mukaan, tummilta alueilta ei pääse kennoon lainkaan valoa, ja jos taas tummien alueiden mukaan, kirkkaiden alueiden ämpärit tulvivat yli.

Ilmeinen ratkaisu on lisätä ämpäriin syvyyttä. Yhden aukon ero kuitenkin on kaksinkertainen valomäärä, joten ämpärin kapasiteetin kasvattaminen yhden aukon verran tarkoittaa sen syvyyden kaksinkertaistamista. Ämpärin kapasiteetin kasvattaminen neljällä aukolla tarkoittaisi siis ämpärin syvyyden 16-kertaistamista. Johan siinä alkaa tulla kameran takaseinä vastaan!

Vakavammin puhuen, kameran dynaaminen alue on erotus niiden maksimi- ja minimivalotusarvojen välillä, jolla se pystyy esittämään kaikki sävyt. Ämpärianalogiaa käyttäen kameran dynaaminen alue on siis ämpärin syvyys. Ämpärin syvyyttä mitataan sen kylkeen piirretyllä asteikolla. Kukin merkki on aina 2 kertaa niin kaukana pohjasta kuin edellinen. Jos ämpärissä on 12 merkkiä (mukaanlukien pohja), siinä on 11 väliä. Sanotaan, että kameran dynaaminen alue on 11 aukkoa.

Ystäväsi histogrammi

Histogrammi on paitsi kumma sana ja epämääräinen käyrä, myös HDR -kuvaajan paras ystävä. Ensinnäkin se kertoo, onko ylipäätään tarpeen ottaa HDR -kuvaa, ja toiseksi miten kuvaa pitäisi lähestyä. Mutta aloitetaan kysymällä, mikä histogrammi itse on?

Historgrammi mittaa ämpäreiden vedensyvyyttä. Se laaditaan asettamalla vaakaviivalle piste kutakin ämpärin vedenkorkeutta varten, ja lisäämällä tuohon pisteeseen yksikkö jokaista sellaista ämpäriä kohti, jossa on vastaava määrä valoa sisällä.

Histogrammista on helppo nähdä, ollaanko dynaamisen alueen sisällä: jos histogrammi koskee oikeaan reunaan, jotkut ämpärit ovat täynnä, ja kuva on ylivalottunut. Jos se taas koskee vasempaan reunaan, jotkut ämpärit ovat tyhjiä. Normaalisti kuvan ylivalotus korjataan vähentämällä siihen tulevan valon määrää – yhden aukon vähennys puolittaa kuvaan tulevan valomäärän. Vastaavasti alivalottuneeseen ämpäristöön voidaan päästää lisää valoa.

Ongelma syntyy, jos kuva on yhtä aikaa sekä yli- että alivalottunut, eli siinä on sekä tyhjiä että täysiä ämpäreitä. Tämä tarkoittaa, että kuva-alalla tapahtuvat kirkkausmuutokset eivät mahdu yhden ämpärisyvyyden, eli kameran dynaamisen alueen – sisään.

Histogrammin vaaka-akseliin liittyy tärkeä ominaisuus. Asiallisesti ottaen se kelluu ja kiinnitetään vain kulloiseenkin absoluuttiseen valotukseen (aika, aukko, herkkyys), mutta tapa, jolla se mittaa veden määrän ämpäreissä, on tärkeä. Apuna käytetään erikoista mittatikkusarjaa. Ensimmäisen tikun pituus on yksi yksikkö, seuraavan kaksi, sitten neljä, kahdeksan jne. Mikä tahansa yksikkömääräinen ämpärin pinnan taso voidaan ilmaista yksikäsitteisesti joukolla tikkuja, joista jokaista käytetään tasan kerran. Tyhjää ämpäriä kuvataan ilman mitään tikkuja, täydessä jokaista tikkua käytetään kerran. Tätä järjestelyä voidaan kuvata myös binääriluvuilla, joissa jokainen bitti (1 tai 0) tarkoittaa numeroa 1, 2, 4, 8 jne. Esimerkiksi, jos bittejä on 8, voidaan ilmaista numerot (ämpärin väritasot) 0 – 255, ja jos bittejä on 12, voidaan ilmaista numerot 0 – 4095.

Näillä luvuilla on läheinen yhteys dynaamiseen alueeseen. Digikamera, joka tallentaa kuvadataa 12 bittiä, pystyy käsittelemään 4095 valoarvoa. Dynaamisen alueen kasvattaminen yhdellä aukolla yli kaksinkertaistaa tämän määrän.

HDR -kuvan periaate

Jos kuvan histogrammi törmää molempiin seiniin, kameran luonnollinen dynaaminen alue ei riitä. Tässä tilanteessa voidaan turvautua samanlaiseen trikkikuvaukseen kuin mitä ihmissilmä tekee luonnostaan: ottaa useita kuvia nopeasti peräjälkeen samasta paikasta ja yhdistellään.

Ämpärianalogiaa käyttäen HDR -kuvan kuvainformaatio kootaan näin: otetaan useita kuvia (tyypillisesti 3) eri valotusarvoilla. Jossain kuvassa tummien alueiden ämpärit jäävät tyhjiksi, mutta kirkkaat alueet valottuvat selkeästi. Toisessa taas on ylitsevuotavia ämpäreitä, mutta jokaisessa ämpärissä on jotain. Sitten tehdään taikatemppu: otetaan kuvankehityslaboratoriossa suurempia ämpäreitä. Ämpärit, jotka ovat samoissa koordinaateissa, sovitetaan yhteen.

Oletetaan, että on otettu 3 kuvaa yhden aukon eroin. Toisessa kuvassa on siis kaksi kertaa niin paljon valoa kuin ensimmäisessä, ja kolmannessa neljä kertaa. Oletetaan lisäksi, että kameran dynaaminen alue on 11 aukkoa. Kuvankehityslabrassa tarvitaan siis ämpäri, jonka koko on kaksi aukkoa suurempi, eli nelinkertainen.

  1. Poistetaan kaikista kuvista ämpärit, jotka ovat joko täynnä tai tyhjiä. Sitten täytetään uudet ämpärit ensimmäisen kuvan änpäridatalla.
  2. Otetaan toinen kuva ja kaksinkertaistetaan valomäärä kaikissa ämpäreissä.(Sehän oli saanut kaksi kertaa niin paljon valoa kuin ensimmäinen kuva, eli sen perustasolla oli 2 kertaa niin paljon valoa kuin pohjatasolla.
  3. Havaitaan, että jos kuvassa 1 jollain pisteellä on arvo, kuvassa 2 sillä pisteellä on sama arvo. Lisätään arvot pisteistä, joissa kuvaa ei ole vielä määritelty.
  4. Toistetaan vaiheet 2 & 3 kolmannelle kuvalle, mutta nelinkertaistetaan valomäärä.

Voilà! Meillä on HDR -kuva, jonka dynaaminen alue on 13 aukkoa, ja jonka kuva-informaatio esitetään 14:sta bitillä.

Viimeinen muunnos

Vielä yksi pikku juttu. Kuinka kuva voidaan vielä esittää, jos sen aiempi bittisyvyys oli 12, ja nyt 14?

Samalla tavalla kuin alun perinkin. Tietokoneen ruudulla käytetään järjestelmää, jossa kukin väreistä punainen, vihreä ja sininen saa arvon 0-255. Tästä on helppo nähdä, että kuvainformaatio esitetään 8-bittisessä muodossa. Koska kuvat joka tapauksessa pitää muuntaa, on melko yhdentekevää, olivatko ne alun perin 12- vai 14-bittisiä.

Muuntamisen periaate on tämä. Otetaan 8-osainen mittakeppisarja ja mitataan, mikä keppiyhdistelmä antaa oikean pituuden. (Tähän on olemassa hyvin suoraviivainen algoritmi.)

Tämä kuvasi yleisellä tasolla HDR -kuvan idean. Kuvaus on epämääräinen. epätarkka ja mahdollisesti jopa harhaanjohtava. Tarkempia teknisiä oppaita on netti väärällään, mutta tämän luettuaan aloittelijallakin on paremmat edellytykset ymmärtää niitä.

Nyt mennään eikä meinata

Tänä kesänä syntymäpäivä tuli etuajassa. Rakkaani antoi minulle lahjaksi lentolipun Islantiin. Lähtöpäivä on elokuun alussa.

  • Tehtävä: Vaella yksin Islannin poikki Jäämereltä Atlantille.
  • Aikaa: vajaat kolme viikkoa.
  • Mukaan: Pentax K-50 ja eväät koko matkalle.

Hieman tarkemman suunnitelman mukaan lähden Reykjavikista bussilla 57 aamulla klo 9 kohti Akureyriä. Sinne saavutaan aikataulun mukaan kello 15:29, mutta matkan varrella (13:56) on myös niin ikään vuonon pohjukassa sijaitseva Sauðárkrókur. Viimemainittua puoltaisi, että sieltä kuljettaisiin Sprengisanduriin (Hofsjökulin ja Vattnajökulin välinen sola) Laugafellin kuumien lähteiden kautta. Islannin keskellä sijaitsee Fjordungsalda. Sieltä suunnaksi voisi ottaa esimerkiksi tulivuori Katlan (idempänä) tai Heklan (lännempänä). Heklalta on 50 kilometriä rantaan, Katlalta puolet siitä. Rannassa kulkee Islannin kehätie, eli valtatie 1.

Tulen ja jään maa

Islannissa on ainutlaatuinen yhdistelmä vaaroja. Korkeat vuoret ja laaja ylänkö lähellä pohjoista napapiiriä ovat otollinen paikka viimeisten jäätiköiden vetäytyä lepäämään. Valitettavasti kyseinen ylänkö on syntynyt yhä aktiivisten tektonisten voimien tuiverruksessa. Vertailun vuoksi:  jääkausi on kestänyt maapallolla nyt 2,5 miljoonaa vuotta. Osa Islannin kallioperää on 20 miljoonaa vuotta vanhaa. Jäätiköt ovat siis tulokkaita. Ja ne ovat tulivuorten päällä.

Aktiiviset tulivuoret ovat siis yksi riski, ja niihin liittyvät maanjäristykset toinen. Erilaiset jäätiköihin liittyvät vaarat, kuten jäätikköjokitulvat (GLOF) ja kylmät tuulet, ovat sitten oma lukunsa. Molempia riskejä suurentaa ilmaston lämpeneminen, joka aiheuttaa suurempaa sulamista, mikä lisää GLOF:ien todennäköisyyttä, ja toisaalta tulivuorten päältä sulava jäätikkö toimii hieman samaan tapaan kuin jos kiehuvan kattilan päältä ottaisi kannen pois…

Arkisempi haaste on sitten maasto itse. 40% Islannista on ns. ylämaita, eli käytännössä elinkelvotonta vulkaanista aavikkoa. Huomattava osa tästä on jäätiköiden peittämää. Osa alueesta on niin kuivaa, että hevonen saattoi kuolla janoon sitä ylittäessä. Tämä asettaa tiettyjä haasteita reitin suunnittelulle.

Paitsi liian vähän, vettä voi olla myös liikaa. Sylgja -joen yli voi vielä uskoa yläjuoksulta pääsevänsäkin, mutta Tugna -joki saattaa olla jo ylivoimainen. Pitää tutkia.

Runon ja legendan maa

20 miljoonalla vuodellaan Islanti on mitättömän nuori maaläiskä. Myös sen kulttuurihistoria on lyhyt, sillä se on asutettu historiallisella ajalla. Islannin rikas kulttuurihistoria ulottuu tuhannen vuoden taakse.

Tiettävästi ensimmäinen pysyvästi maassa asuva islantilainen oli norjalaissyntyinen Ingólfur Arnarson, joka muutti Reykjavikiin 874. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin saaren kaikki elinkelpoiset alueet oli asutettu. Vuodesta 930 on pidetty maakäräjiä (allting), joilla hoidettiin hallinnolliset asiat. Itsenäisyyttä kesti vuoteen 1262, jolloin maa taipui Norjan vallan alle.

Vuonna 1000 päätettiin kääntyä kristinuskoon, mutta vanhojen jumalien palvelus yksityisesti jäi sallituksi. Islannin ensimmäisen roomalaiskatolisen piispan, Ísleifr Gizurarson, vihki virkaansa Bremenin piispa Adalbert 1056, kaksi vuotta kirkkoon syvän juovan iskeneen Filioque -kiistan jälkeen. Tanskan myötä maasta tuli aikanaan luterilainen.

Norjan vallan alle taipumiseen vaikutti osaltaan ilmastonmuutos. Islanti oli alun alkenkin ollut vain hädin tuskin elinkelpoinen – maa oli saanut nimensä, kun eräs merimies oli todennut vuonojen jäätyvän talvella – ja keskiajan lämpökauden antaessa tilaa pienelle jääkaudelle maataloudesta tuli likimain mahdotonta ja maa tuli riippuvaiseksi turskanviennistä. Kalmarin unioni ei kohdellut Islantia hyvin, ja vuonna 1602 islantilaisilta kiellettiin kokonaan kaupankäynti muiden kuin tanskalaisten kanssa. Kurjuuden kliimaksi saavutettiin Laki -tulivuoren purkautuessa 1783, samaan aikaan, kun Yhdysvaltojen vapaussota päättyi. Laavasuihkut kohosivat kilometrin korkeuteen, yli 14 kuutiokilometriä basalttia tuli pintaan ja kaasut nousivat 15 kilometrin korkeuteen. Pelkästään Islannissa 20-25% väestöstä, 80% lampaista ja 50 % naudoista ja hevosista kuoli nälänhätään ja vetyfluoridimyrkytyksiin.

Jostain käsittämättömästä syystä kauhutarinat ja musta huumori ovat aina viehättäneet tätä väkeä. Etenkin ylämailla tiettävästi kummittelee. Pitänee varautua siihenkin.

Ai niin, sain lahjaksi myös paluulipun 😉