Laugavegur

Suosittelen lämpimästi Laugaveguria kaikille, jotka haluavat kokea parhaat palat Islannin villistä luonnosta 🙂

Elokuussa 2015 telttailin kolmisen viikkoa Islannin ylämailla. Retki jakautui melko selkeästi kahteen osaan: Yksinvaellukseen karumpien alueiden halki pohjoisesta Godafossilta Vatnajökullin länsipuolelle Jökulheimariin, sekä turistireittiin Landmanlaugarista Skogariin. Tämä artikkeli kattaa välin Landmanlaugar – Thorsmörk.

Landmanlaugar

Erinäisten vaiheiden jälkeen sain kyydin Landmanlaugariin lauantaina 15.8. hyvissä ajoin ennen auringonlaskua. En ollut mitenkään erityisen hyvällä tuulella. Retken tämän osuuden piti keskittyä enemmän turisteiluun ja valokuvaukseen, mutta päivä oli ollut pitkä, ja olin aloittanut sen uittamalla kamerani perusteellisesti jäätikköjoessa. Tai no, olin uinut siellä itsekin, mutta kamerasta tuskin olisi enää suurtakaan iloa. Päivän muutkin tapahtumat olivat jättäneet minut kuin puulla päähän lyödyksi. Vertaus tosin ontui, sillä en ollut vielä nähnyt Islannissa puita.

Landmanlaugar on todellinen turistikohde. Sinne pääsee kätevästi Reykjavikista bussilla, tosin välillä pitää vaihtaa nelivetoversioon. Pari sataa metriä ennen varsinaista päämäärää on vielä pari vesiestettä.

Suurin osa teltoista oli pakkautunut noin hehtaarin telttakyläksi, kun toinen puoli alueesta oli melko tyhjä. Liekö ollut klaustrofobia vai tottumuksen voima, mutta laskin synkkänä reppuni melko tarkkaan tyhjän alueen geometristä keskipistettä ja kohotin Hotel Hillebergin harjan omituisen tyynessä säässä. Mielenosoituksellisesti kieltäydyin pingottamasta tuulinaruja, liekö viitsin laittaa edes kulmakiiloja.

Joku muukin oli huomannut tällä puolella olevan enemmän tilaa, ja kohtisillään lähistölle ilmaantui pari muuta pientä telttaa. No, kuka minä olen ajamaan ketään tiehensä? Toisella heistä tuntui olevan vaikeuksia telttansa kanssa, ja koskapa minulla ei ollut parempaakaan tekemistä – ja koska oli mukava saada ajatuksia irti omista murheistani – tarjosin apuani.

Uudet naapurini olivat kanadalaisia, nimeltään Erin ja Nicole. Erin oli vuokrannut telttansa Reykjavikista, eikä hänellä ollut kokemusta sen pystyttämisestä. Pienellä kärsivällisyydellä ja yhdessä ihmettelemällä saimme tilapäissuojan lopulta jonkinlaiseen käyttökuntoon. Ja minäkin pääsin lopulta syömään päivälliseni – vain reilut 29 tuntia myöhässä.

Sunnuntaina olin edelleen myrtynyt, sää oli märkä, joskaan ei varsinaisesti sateinen, ja alkuperäisen aikatauluni mukaan minun piti olla täällä vasta keskiviikkona, joten lyöttäydyin kanadalaisten seuraksi päiväretkelle. Landmanlaugar onkin erinomainen tukikohta upeille päiväretkille, samoin kuin useamman päivän retkille esimerkiksi Langisjorin suuntaan. Iltasella pulahdin vielä paikalliseen kuumaan lähteeseen.

Laugavegur

Laugavegur on reilut 50 kilometriä pitkä reitti Landmanlaugarista Thorsmörkiin, joka on tapana kulkea pohjoisesta etelään. Vastakkaiseen suuntaan voi myös kulkea, mutta Alftavatnin jälkeen tulee melkoinen nousu. Toisaalta näkymät Landmanlaugaria lähestyttäessä ovat henkeäsalpaavat. Oma suuntani oli kuitenkin etelään.

Matka jakautuu luontevasti neljään pätkään, ja joka välissä voi leiriytyä tai yöpyä tuvassa – jos sellaisessa sattuu olemaan tilaa. Ensimmäisen päivän osuus päättyy 12 kilometrin jälkeen Hrafntinnuskerin majalle. Jos matka tuntuu lyhyeltä – 500 metrin kiipeämisen jälkeen – voi jatkaa Alftavatnin järvelle. Vastaavasti 500 metrin jyrkkään laskuun on saa varata aikaa tunnin pari.

Itselläni ei ollut varsinaista kiirettä, mutta seuraavaksi päiväksi oli ennustettu huonompaa säätä, eikä huono sää tonnissa erityisesti houkutellut. Ja vaikken olisi omasta puolestani suuremmin välittänytkään, valoa riitti vielä hyvin, ja arvelin Nicolen pärjäävän kuitenkin paremmin vähän väsyneenä hyvässä säässä kuin huonon sään kourissa. Väsymys alkoi kuitenkin painaa häntä, ja lopulta pääsimme Alftavatnin leirintäalueelle vain puolisen tuntia ennen auringonlaskua. Onneksi Erin oli ehtinyt edeltä vastaan.

Tiistaina sää oli tavanomainen vaellussää: tuulta noin 15 m/s, kevyttä sadetta. Toisin sanoen varustekysymys. Ylempänä oli kuulemma lumimyrsky ja sankkaa sumua. Pari ylitystä. Nicole oli edellisen päivän koettelmuksista jo varsin ryytynyt, mutta hän suorastaan loisti jokien ylityksissä. Siinä säässä jalkojen kuivaus ei valitettavasti ollut mahdollista aivan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ja ennen pitkää hänelle kehittyikin rakko, joka vielä puhkesikin ennen seuraavaa leirintäaluetta. Viimeiset kilometrit minä ja Erin kannoimme vuorotellen hänen rinkkaansa, ja Nicole taipui suosiolla kulkemaan viimeisen etapin bussilla.

Arvioisin, että hänen valmistautumisensa oli puutteellista. Hän ei ollut totuttanut itseään kantamaan rinkkaa pitkiä matkoja raskaassa maastossa, ja jo ensimmäisenä – raskaana – päivänä väsymys ajoi hänet pisteeseen, jossa jopa hänen uskonsa omiin kykyihin – kuten rinteen nousemiseen – joutui koetukselle. Tuo reitti on niin hyvin hoidettu, ettei kukaan kuole siellä näin turistikautena. (Vuorilla kuljimme kyllä monumentin ohi, joka oli pystytetty miehelle, joka kuoli kylmyyteen pari kevättä sitten – puolen kilometrin päässä tuvasta. Tosin siinä säässä ja hänen tilassaan se olisi yhtä hyvin voinut olla kuussa.) Olisi kuitenkin ollut elämäni typerin päätös jättää hänet sinne oman onnensa nojaan. Sellaista ei vain tehdä. Ja vaikken siinä maastossa olisikaan voinut kantaa sen enempää häntä kuin hänen kamppeitaankaan, tiesin voivani puhua hänet sieltä pois, kuten sitten päädyinkin tekemään. Tein myös parhaani, että hänen uskonsa itseensä retkeilijänä vähintäänkin säilyisi. Hän aikookin yrittää kulkea reitin uudestaan, ehkä jo ensi vuonna. Jos ensi kesän säät eivät ole yhtä poikkeuksellisia, hänellä on hyvät mahdollisuudet. Eikä Nicole niin huonosti pärjännyt. Eräästä saksalaisseurueesta perille pääsi neljä, kun toistakymmentä lähti liikkeelle. Eivätkä he edes kantaneet omia varusteitaan.

Viimeisenä päivänä sää oli jossain määrin parempi – tai ainakin kuivempi. Kuljimme yhtä matkaa Erinin kanssa, mikä olikin paljon helpompaa, sillä kuljimme myös samaa tahtia. Tulimme myös erinomaisesti juttuun keskenämme. Tuon viikon aikana Erinistä kuoriutui ihminen, joka huomasi rakastavansa niin luontoa kuin retkeilyäkin.

Thorsmörk

Laugavegur -reitin eteläpää on taas loistavaa retkeilyseutua. Ellei nimeomaan halua taivaltaa muutaman päivän matkaa, voin lämpimästi suositella vaihtoehdoksi päiväretkien tekemistä reitin päätepisteistä, joihin molempiin on hyvät bussiyhteydet ja joista löytyy turistitasoiset leirintäalueet kioskeineen kaikkineen.

Omasta puolestamme – Erin ja minä, myöhemmin bussi toi Nicolenkin paikalle – parkkeerasimme keskiviikkoiltana Langidalurin leirintäalueelle. Voin muuten lämpimästi suositella paikkaa: paikka on suojainen, nurmi on ensiluokkaista telttapohjaa ja maisemat – vihreä metsä ja valkoinen jäätikkö – ovat henkeäsalpaavat. Laugavegur (ja viimeiset pari viikkoa muutenkin) painoi jaloissa, joten teimme torstaina vain pienen päiväretken jokilaaksossa.

Perjantaina lähdimme seikkailemaan hieman puolivillaisesti varustautuneina, mutta tavoitimme silti Tugnakvislarjökullin reunan. Matkan varrella tuli toistakymmentä ylitystä, ynnä kiipeäminen yhdelle vuorelle (siinä rinteessä ei parannut horjahtaa taaksepäin), mutta en ollut erityisemmin huolissani kumppanistani. Jo se – sekä kokemuksen jakaminen – oli positiivinen kokemus.

Mistä tunnet sä ystävän?

Lauantaiaamuna Erinin oli aika lähteä kotiin. Hetki oli haikea, sillä viikon aikana olimme ehtineet jopa ystävystyä. Yhteinen matkamme oli alkanut puhtaasta sattumasta, leiritymisestä samaan paikkaan ja ongelmista teltan kanssa, mutta matkan varrella olimme ehtineet antaa toisillemme paljon: minä jakaa kokemustani niin vaeltamisesta kuin elämästäni, hän sitoa paleltuneet sormeni ja opettaa minulle, että ehkä ihmisille kannattaa sittenkin avautua. Tosin viimemainittu opetus taisi olla molemmille.

Summa summarum, minua ei harmita että kamerani ui. Siinä tapauksessa olisin varmaan ollut paljon keskittyneempi ottamaan kuvia ja ihailemaan maisemia. Nyt minulla ei ollut parempaakaan tekemistä, ja satunnainen seura oli parempaa kuin yksin murjottaminen. Viikkoa aiemmin minulla oli ollut pitkä päivä. Se päättyi vielä viimeiseen yllätykseen.

Tämä laulu on sinulle, Erin:

Jos sä epäröit oisko tuo,
joka tervehtien tulee luo
tosi ystävä laisinkaan.
Mistäs sen tietää saan?

Tehkää vuorille vaellus.
Tämä yhteinen ponnistus,
jonka ystäväs’ kanssa jaat.
Johan tietää saat.

Jos hän pelkää ja vaikertaa,
koska väsyy ja horjahtaa.
Jos hän huutaa kun sua ei näy,
vieras kanssasi käy.

Älä sorru sä pilkkaamaan,
vaikka on hän mies tasamaan.
Hän ei sovi sun seuraasi,
eikä lauluusi.

Jos hän vierelläs kalpenee,
mutta sisulla etenee.
Jos hän kätensä ojentaa,
kun sun on vaikeaa.

Jos hän rinnallas’ taistelee.
Yhdes’ huipulta katselee.
Silloin tiedän sun löytävän
tosi ystävän.

(Ystävän laulu elokuvasta Vuori. Vladimir Vysotski, suom. Arto Rintamäki)

(to be continued…)