Tällaista ei tapahdu

Kirjoitin aiemmin yksinvaelluksestani Godafossilta Jökulheimariin ja eeppisestä epäonnistumisestani johon se päättyi, joten nuo tarinat kannattaa lukea ensin. Edellisessä osassa keskityin kertomaan edesottamuksistani, eli sisäisestä maailmastani, tällä kertaa aion ensin jatkaa päivän tapahtumien kuvaamista, ja vasta sitten kertoa niiden merkityksestä. Eikä päivää vielä sittenkään saada pulkkaan.

Mitä tapahtui?

Olen siis juuri pystyttänyt telttani Jökulheimarin vuoristoasemalle yleisesti kurjana, kylmissäni, väsyneenä, kamerani kelvottomaksi uittaneena, nälkäisenä, yksinäisenä, masentuneena, epäonnistuneena – ja syyllisyyden painamana. Aloin purkaa kamppeitani telttaan ja suunnittelin viimeinkin keittäväni ruoan, joka oli ollut padassa odottamassa yli 20 tuntia. Minulla ei ole oikeastaan mitään tekemistä seuraaviin 24 tuntiin.

Sillä hetkellä, yhtäkkiä, äkkiarvaamatta, kukkulan takaa kuuluu auton moottorin ääntä. Lähden tutkimaan asiaa. Kaksi pelastuspalvelun maastoautoa on pysähtynyt parkkipaikalle. Esittelen itseni, ja he kertovat lähteneensä etsimään minua edellisenä päivänä. Tosin he ehtivät olla liikkeellä vain tunnin verran, ennen kuin hätäkeskukseen jättämäni viesti tavoitti heidät. Tänään päivänä he ovat muuten vain partioimassa tiellä, jolla eivät olleet ajaneet pariin vuoteen.

Tuhlaamatta sen enempää aikaa pyydän saada käyttää puhelinta. Ystäväni  on helpottunut kuullessaan viimeinkin minusta. Kerron hänelle pikku seikkailustani ja pyydän häntä välittämään terveiseni vaimolleni. (Ja nimenomaan näin päin: olen varma, ettei rakkaani ole likimainkaan niin huolissaan. Ja – sivumennen sanoen – myös oikeassa.)

Pelastuspalvelun miehet olivat päättäneet lähteä ajamaan Bardargataa Sylgja- ja  Svedja-joille, ja etsimään uutta kahlaamoa Svedja -joen yli. Ramppi edelliselle – joka on edelleen merkitty karttoihin – oli romahtanut. Kerron heille, mistä olin itse mennyt yli veden nousematta juuri polvea korkeammalle. He kutsuvat minut mukaansa lämmittelemään, ja kyllä minulle kyyti kelpasi. Kerron heille, että jo kävellessäni olin alkanut ihailla niiden autojen ja kuljettajien kykyjä, jotka ajoivat siellä. Olin nimittäin nähnyt tien.

He siis ystävällisesti auttavat minut valtavaan jäätikköjeeppiin nimeltä Grettir I (nimetty Islannin historian suurimman voimamiehen mukaan) ja tarjoavat tuoreen(!) omenan. Nappaan mukaani rinkan hupun, siinä toivossa, että saisin kameraa kuivattua. Perässä ajaa pienempi maasturi, jonka nimi on käsittääkseni ”lumivalko” tai ”lumikki”.

Ensimmäinen tenkkapoo tulee solassa, jonka viisimetriä korkea ja paksu lumivalli tukkii. Tämä porukka ei kuitenkaan ole sitä sorttia, joka kääntyy takaisin, ja este ylitetään vartissa – ilman dynamiittia. Vähän myöhemmin kesärenkaissa oleva Grettir uppoaa lumeen, mutta Lumikin vinssin avulla siitäkin päästään alle puolessa tunnissa. Toki pelastuspalvelun voimamiehellä olisi ollut muitakin temppuja takataskussaan. Lopulta päästään Sylgjalle, jonka vesi vuolaimpana iltapäivän tuntina on yhtä korkealla kuin sateisena aamuyön hetkenä. Eli ei todellakaan olisi pitänyt lähteä yli silloin. Tuulikin on tyyntynyt.

Saavumme Surturin kohdalle, ja kaivan torveni esiin. Minua suorastaan rohkaistaan puhaltamaan siihen, ei kuulemma häiritse ketään. Sen jälkeen, yhtäkkiä, äkkiarvaamatta, partio saa radiokutsun. Kolmen tunnin matkan päässä on auto juuttunut kiinni. Vapaapäivä on ohi, ja on käännyttävä takaisin. Svedjalle ei tänään päästy. Sylgjan jälkeen kutsu perutaan, mutta nyt ollaan jo paluumatkalla. Tällä kertaa lumikentät ylitetään varovaisemmin – minun jalanjälkiäni seuraillen – ja lumivallin jälkeen pysähdytään peittämään jäljet, ettei kukaan lähtisi yrittämään siitä yli ja joutuisi kutsumaan pelastuspalvelua hätiin.

Jökulheimarissa kysyn, voisivatko he antaa minulle kyydin Tugna -joen toiselle puolelle, mutta soitettuaan paikalliselle puistonvartijalle arvelevat sen olevan liian vaarallista. Kyseinen puistonvartija tosin sattuu juuri silloin olemaan matkalla Landmanlaugariin, ja pelastuspalvelu tarjoutuu antamaan minulle kyydin hänen jeepilleen. Minulla olisi 3 päivää aikaa kävellä sinne, mutta joen tällä puolella matka on lähinnä tylsää autiomaata (jollaista olen jo nähnyt riittämiin) ja olen masentunut, joten kyyti kelpaa. Minulla ei ole erityisiä intohimoja seudun suhteen.

Pakkaan siis telttani, jota eräs asioihin perehtynyt erehtyy luulemaan maailman parhaaksi. Kyydin toisen osan saan varsin pienessä maasturissa, mutta sattumalta sitä ajaa nainen, joka oli kuullut minusta paljon: Hän tuli Nyidalurin vuoristoasemalta, hänen poikakaverinsa oli löytänyt jättämäni viestin, ja ollessani kateissa juuri hän oli puhunut paljon ystäväni kanssa. Islanti on pieni. Saavun siis Landmanlaugarin leirintäalueelle iltasella, sopivaan aikaan pystyttääkseni teltan ja syömään (viimeinkin) päivälliseni, joka oli marinoitunut yli 24 tuntia.

Päivä oli ollut pitkä, eikä se ollut edes lopussa. Sokeri odotteli vielä pohjalla.

Mitä se tarkoitti?

Sinänsä iltapäivän tapahtumissa ei ollut mitään ihmeellistä. Kaikki eteni luonnollisia polkujaan, jokseenkin minusta riippumatta. Olen miettinyt, oliko hälytyksellä lähteä etsimään minua mahdollisesti jotain – ehkä vain alitajuista – vaikutusta siihen, että he päättivät lähteä tuolle seudulle partioimaan. Siinäkin tapauksessa se tapahtui minusta huolimatta – olin nimenomaan pyrkinyt siihen, että heidän ei tarvitsisi edes tietää minun olevan siellä liikkeellä.

Kuitenkin, jos asiaa tarkastellaan eeppisen epäonnistumiseni näkökulmasta, faktisesti tapahtui seuraavaa: Olin luovuttanut ja todennut, että jos Jumala tahtoo torveen puhallettavan Surturin luona tuona päivänä, Hänen täytyisi keksiä jotain muuta. Sillä hetkellä, yhtäkkiä, äkkiarvaamatta, minun toiminnastani tai edesottamuksistani riippumatta tai huolimatta, paikalle ilmaantuu Islannin ainoa porukka, joka ylipäätään pystyy ajamaan sitä tietä, auttaa minut kädestä pitäen paikan päälle, ja toteutettuani tehtäväni tuo minut välittömästi takaisin.

Tuossa ei ole mitään tulkinnanvaraa – juuri noin tapahtui, siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Sitten seuraa tulkintaa. Se oli pahinta päivässä. Se oli pahinta päivässä, koska se oli anteeksianto. Eikä tuo anteeksianto ollut tyyppiä ”Okei, mokasit, ei se mitään, elämä jatkuu.” Se oli tyyppiä: ”Okei, mokasit. Mennäänpäs nyt takaisin ja hoidetaan homma. Ja sitten saat jotain tosi kivaa.”

Tuo tuollainen sattuu. Olin – ja olen edelleen – hämmentynyt. Meni monta päivää, ennen kuin sain ajatukseni edes jonkinlaiseen järjestykseen sen suhteen, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Ensinnäkin oli prosessi, jonka perusteella tavoitteeni oli muodostunut. Sitten tuli oma epäonnistumiseni uskoa niihin. Kolmanneksi ulkoiset tapahtumat osoittivat minun epäilyni vääräksi. Neljänneksi on se tosiasia, että nimenomaan minun vakaa uskoni omaan epäilyyni oli asettanut minut vakavaan hengenvaaraan. Ja kaiken tämän jälkeen sain anteeksi. Mieleni teki vain itkeä. Ja tekee yhä.

Olin kuin puulla päähän lyöty. Ja pitkä päivä yhä vain jatkui.

Eeppinen epäonnistuminen

Lauantai 15.8.2015 oli hyvin erikoinen päivä.

Kirjoitin aiemmin yksinvaelluksestani Islannin karuimpien seutujen halki Godafossilta Jökulheimariin. Kertomuksen lopussa mainitsin, että pitkän päivän suurimmat yllätykset olivat vielä edessä.

Voisin tietysti vain luetella loppupäivän tapahtumat, mutta sana yllätys sisältää merkityksen, että jokin on odottamatonta. Kertoakseni, mitä en ainakaan odottanut, minun on siis ensin kerrottava jotain siitä, mitä päässäni liikkui. Edelleen, koska tämä aihe luiskahtaa herkästi subjektiiviseen mutu -puheeseen, aion lähestyä aihetta etsimällä vastausta yksinkertaiseen ja konkreettiseen kysymykseen: Miksi minä melkein hukuin jäätikköjokeen tuona aamuna?

Kysymys on helppo esittää. Vastaaminen on toinen juttu. Olin nimittäin väärässä paikassa väärään aikaan – ja minä tiesin sen astuessani jokeen. Ylityspaikka oli huono ja sää oli huono. Minulla olisi ollut aikaa – ja jopa hyvä syy – odottaa kokonainen vuorokausi. Jälkiviisaasti sain varman tiedon, että parempi ylityspaikka oli olemassa, ja merkitty karttaani. Jokeen meneminen tuona aamuna oli yksinkertaisesti typerää.

Typeryys on kuitenkin vain luokitus erilaisille virheille, ei syy. Päässäni liikkui jotain, kun tein tuon virheen. Arvotin asioita väärin. Arvottaminen taas riippuu merkityksistä, mitä ajattelemme asioiden merkitsevän meille, ja kuinka tärkeinä pidämme noita merkityksiä.

Asiasta tekee kimurantin se, että vaikka jotkut näistä merkityksistä ovat henkilökohtaisia, monet ovat vahvasti symbolisia – siis asioita, joilla on sama merkitys monille muillekin, eikä vain minulle. Edelleen, päivän mittaan kävi selväksi, että nimenomaan ne merkitykset, jotka eivät ole henkilökohtaisia, olivat ratkaisevia.

Yritän siis kertoa yllätykseni tarinan tavalla, jossa korostan nimenomaan niitä tosiasioita ja merkityksiä, jotka ovat minusta itsestäni riippumattomia, sekä erottelemaan omat tulkintani näistä tosiasioista.

Miksi olin siellä?

Joku haluaa kiivetä Mount Everestille. Joku toinen tekee pyhiinvaelluksen Haltin rajamerkille. Maastossa Mount Everest on kuitenkin vain yksi nyppylä muiden joukossa, ja rajamerkki pelkkä kivikasa. Ne ovat kiinnostavia kohteita, koska me annamme niille symbolisen merkityksen – korkein maapläntti, jonka jollakin alueella – maapallo, maa – voi saavuttaa.

Minä en ollut Islannissa kiivetäkseni jollekin kivikasalle, ihan vain sanoakseni että olen ollut siellä. Totta puhuakseni se valikoitui kohteekseni jokseenkin sattumalta, kun etsin maastoa, joka vastaisi tasoani ja jossa olisi potentiaalia löytää symbolista tasoa. Molemmissa suhteissa Islanti vastasi odotuksiini paremmin kuin hyvin.

Paikka

Islanti on maailman ainoa paikka, jossa on mahdollista kävellä valtameren keskiselänteen päällä. Paikka on myös tektonisesti ainutlaatuinen, sillä ilmastonmuutos saattaa lisätä Islannin tulivuorten aktiivisuutta, jopa kahta kautta. Merien vesimassojen tullessa painavammiksi (lämpölaajenemisen ja sulamisvesien vuoksi) Islannin tulivuorten päällä oleva maakerros tulee suhteellisesti kevyemmäksi kuin muu keskiselänne. Toisaalta jäätiköt ovat muodostuneet korkeimmille huipuille, ja niiden sulaminen vähentää painoa aktiivisimpien tulivuorten päältä.

Islannissa Keski-Atlantin selänne kulkee pohjoisesta osapuilleen Myvatnin länsipuolitse Askja -järvelle, Bardarbunga -vuorelle Vatnajökulin luoteiskulmaan ja kääntyy sieltä suoraan länteen, kulkien Hofsjökullin ja Langjökullin kautta Reykjavikiin. Keskiselänne on kuitenkin siirtymässä, sillä nykyään Reykjavik siirtyy Pohjois-Amerikan mannerlaatan mukana, ja uusi siirtymälinja seurailee Vatnajökullin länsireunaa Langisjor -järvelle, mistä se suuntaa lounaaseen kohti Myrdalsjökulia. Keskiselänne ei tietenkään ole mikään viiva, vaan kymmeniä kilometrejä leveä vyöhyke. Kuljin siis paikassa, jossa uusi ja vanha keskiselänne eroavat toisistaan, kirjaimellisesti maata järisyttävien voimien keskellä.

Tarkkaan ottaen, astuessani Sylgja -jokeen olin jäänalaisen Hámarinn/Loki-Fögrufjöll -tulivuorijärjestelmän länsipuolella ja eräs edellisenä päivänä ohittamani kraateri oli syntynyt tuon järjestelmän purkauksessa. Kraaterin piirteet ovat melko infernaaliset, mikä oli luultavasti innoittanut antamaan sille nimen Surtur, tulijättiläisen mukaan, joka vartioi häikäisevän kirkkaan miekkansa kanssa Muspellheimin tulista maailmaa. Saagojen mukaan maailman loppuessa Ragnarökissa Surtur surmaa kaksintaistelussa Freyrin, hedelmällisyyden ja sadon jumalan, joka liitettiin myös rikkauteen ja valtaan.

Aika

Islannissa retkeilykausi on lyhyt – teoriassa noin juhannuksesta syyskuun alkuun. Tämä kesä oli ollut epätavallisen kylmä, ja vielä heinäkuun lopussa oli pystytetty varoituksia, joiden mukaan vaellusolosuhteet ylämailla olivat äärimmäisen vaaralliset sulamisvesien aikana. Lumet olivat enimmäkseen sulaneet edelläni, joten minun ylitykseni eivät olleet pahoja, mutta viikkoa aiemmin tilanne oli ollut aivan toinen. Syyskuussa paitsi ilmat kylmenevät, myös myrskyt yleistyvät toden teolla. Luonnonolosuhteet siis asettivat selkeät rajansa sille, milloin retken ylipäätään saattoi toteuttaa. Loppukesään liittyy kuitenkin omanlaistaan symboliikkaa.

Juutalaisen kalenterin mukaan uusi vuosi alkaa erään uuden kuun aikaan, tyypillisesti syyskuussa. Uudenvuodenpäivä on nimeltään Roš hašana, joka tarkoittaa ”suuren melun” tai ”torveenpuhaltamisen” päivää. Se aloittaa 10 katumuspäivän jakson, joka päättyy suureen sovituspäivään (Yom Kippur), jonka teemoja ovat katumus, sovitus ja tuomio. Toinen tähän juhla-aikaan liittyvä teema on messiaan odotus, eli kristillisin termein Kristuksen paluun ja tuomiopäivän odotus.

Sen sijaan vuoden viimeinen kuukausi, Elul, alkaa edellisestä uudestakuusta. Sen teemoja ovat kääntyminen Jumalan puoleen ja parannuksenteko, toisin sanoen valmistautumista uuteen vuoteen, Jumalan kohtaamiseen ja tilinteon päivään. Elul -kuun jokaisena aamuna puhalletaan pässinsarvesta valmistettuun torveen (nimeltään shofar), kehotuksena valmistautua messiaan tuloon. Vuonna 2015 Elul -kuu alkoi lauantaina 15.8.

Jostain syystä olin hankkinut shofarin, ja antanut sille nimen Gjallarhorn, skandinaavisessa mytologiassa mainitun Heimdalin torven mukaan. Tarinan mukaan Heimdal puhaltaa torveensa nähdessään Surturin, Lokin, Helin ja kumppaneiden kokoontuvan sotaan. Hänen soittonsa kuullaan kaikissa 9 maailmassa. Ragnarök koittaa. Koko joukko aasoja ja jättiläisiä surmaa toisensa – viimeisinä Heimdal ja Loki. Näiden kaatumisen jälkeen Surtur polttaa koko maailman. Uusi maailma nousee vedestä ja elämä alkaa uudestaan.

Tavoite

En ollut kiipeämässä millekään kivikasoille. Olin ottanut tavoitteekseni kulkea kappaleen matkaa näiden myyttien sisällä: Puhaltaa shofariin Surtur -kraaterin vieressä Elul -kuun ensimmäisenä päivänä. Olin jotenkin ajatellut, että Jumala haluaisi minun tekevän niin.

Epäonnistuin.

Olin ollut torvineni oikeassa paikassa edellisenä päivänä, eli väärään aikaan.

Eeppinen epäonnistuminen

Tuona aamuna minulla oli ollut kaksi vaihtoehtoa. Saavuttaakseni tavoitteeni minun olisi tarvinnut vain nukkua, tehdä pieni kävelylenkki torveni kanssa ja lähteä kaikessa rauhassa etsiskelemään parempaa ylityspaikkaa.

Sen sijaan heräsin myrskyssä kahden aikoihin yöllä. Satoi, ja leiriä purkaessani tuuli vei teltan mennessään huolimatta saappaankokoisista kivistä, joita olin asettanut jokaisen kulmakiilan päälle. Ei se tosin kauas lentänyt, sillä olin sitonut sen kiinni rinkkaani. Marssin myrskyssä alas joelle, jonka vesi ei sateen vuoksi ollut erityisen alhaalla. Tosin jo pelkkä tuuli olisi tehnyt ylityksestä vaarallisen. Lähdin ylittämään sitä, menetin otteeni pohjasta matkalla ja uin loppumatkan yli. Kun nousin joesta tiesin, ettei minulla olisi henkisiä eikä fyysisiä voimia palata. Marssin siis 20 kilometriä etelään ajatellen, etten ihan vähään aikaan ylitä tuota jokea – tietäen, että olin epäonnistunut. Kulkiessani niinsanottua tietä pitkin saatoin vain ihailla maastoautojen ja kuskien kykyjä. Ylitin upottavia lumikenttiä ja eräässä kanjonissa jopa valtavan lumivallin, joka ei varmasti sula tämän vuoden puolella ja jonka selvittämiseen autolla arvelin tarvittavan suunnilleen dynamiittia. Loppujen lopuksi leiriydyin tien päässä olevan aution vuoristoaseman pihaan odottelemaan, että vuorokautta myöhemmin geologi saapuisi paikalle ja voisin lainata hänen puhelintaan.

Toisin sanoen, ponnistelin ankarasti epäonnistuakseni tavoitteeni saavuttamisessa. Jokeen meneminen huonossa säässä johtui siis omasta ponnistelustani epäonnistua – onnistuminen olisi ollut sekä helpompaa että turvallisempaa. Miksi?

Olin jotenkin ajatellut, että Jumala halusi jonkun puhaltavan torveen Surturin vieressä Elul -kuun ensimmäisenä päivänä. Jänistin. Pahempaa on, että epäonnistumiseni ei ollut logistinen, vaan moraalinen – olisi ollut helpompaa tehdä se. Astuessani jokeen tiesin tekeväni väärin, ja noustuani tiesin, että jos Jumala halusi jonkun puhaltavan siellä torveen, Hänellä oli paras olla joku muu suunnitelma, sillä minä en pystyisi palaamaan sinne. Hän käski minua olemaan huolehtimatta. Se oli varmaan ainoa asia, jossa melkein onnistuin koko päivänä.

Olin siis hukkua jokeen, koska epäilin itse oman retkeni tarkoitusta. Käyttääkseni lievää ilmausta. Pikemminkin tein parhaani torpedoidakseni sen. Todettakoon, että minä en ole omien seikkailujeni sankari,

Kun siis pystytin telttaani Jökulheimariin, olin kertakaikkiaan surkea. Olin epäonnistunut puhtaasti omaa syytäni, kamerani oli kastunut, sormenpääni paleltuneet haavoille, puhelinyhteyteni olivat poikki, ja olin vain yleisesti yksinäinen, kylmissäni, väsynyt ja nälkäinen. Ja kaikki tämä on vasta taustoitusta sille, mikä oli päivässä pahinta.