Laugavegur

Suosittelen lämpimästi Laugaveguria kaikille, jotka haluavat kokea parhaat palat Islannin villistä luonnosta 🙂

Elokuussa 2015 telttailin kolmisen viikkoa Islannin ylämailla. Retki jakautui melko selkeästi kahteen osaan: Yksinvaellukseen karumpien alueiden halki pohjoisesta Godafossilta Vatnajökullin länsipuolelle Jökulheimariin, sekä turistireittiin Landmanlaugarista Skogariin. Tämä artikkeli kattaa välin Landmanlaugar – Thorsmörk.

Landmanlaugar

Erinäisten vaiheiden jälkeen sain kyydin Landmanlaugariin lauantaina 15.8. hyvissä ajoin ennen auringonlaskua. En ollut mitenkään erityisen hyvällä tuulella. Retken tämän osuuden piti keskittyä enemmän turisteiluun ja valokuvaukseen, mutta päivä oli ollut pitkä, ja olin aloittanut sen uittamalla kamerani perusteellisesti jäätikköjoessa. Tai no, olin uinut siellä itsekin, mutta kamerasta tuskin olisi enää suurtakaan iloa. Päivän muutkin tapahtumat olivat jättäneet minut kuin puulla päähän lyödyksi. Vertaus tosin ontui, sillä en ollut vielä nähnyt Islannissa puita.

Landmanlaugar on todellinen turistikohde. Sinne pääsee kätevästi Reykjavikista bussilla, tosin välillä pitää vaihtaa nelivetoversioon. Pari sataa metriä ennen varsinaista päämäärää on vielä pari vesiestettä.

Suurin osa teltoista oli pakkautunut noin hehtaarin telttakyläksi, kun toinen puoli alueesta oli melko tyhjä. Liekö ollut klaustrofobia vai tottumuksen voima, mutta laskin synkkänä reppuni melko tarkkaan tyhjän alueen geometristä keskipistettä ja kohotin Hotel Hillebergin harjan omituisen tyynessä säässä. Mielenosoituksellisesti kieltäydyin pingottamasta tuulinaruja, liekö viitsin laittaa edes kulmakiiloja.

Joku muukin oli huomannut tällä puolella olevan enemmän tilaa, ja kohtisillään lähistölle ilmaantui pari muuta pientä telttaa. No, kuka minä olen ajamaan ketään tiehensä? Toisella heistä tuntui olevan vaikeuksia telttansa kanssa, ja koskapa minulla ei ollut parempaakaan tekemistä – ja koska oli mukava saada ajatuksia irti omista murheistani – tarjosin apuani.

Uudet naapurini olivat kanadalaisia, nimeltään Erin ja Nicole. Erin oli vuokrannut telttansa Reykjavikista, eikä hänellä ollut kokemusta sen pystyttämisestä. Pienellä kärsivällisyydellä ja yhdessä ihmettelemällä saimme tilapäissuojan lopulta jonkinlaiseen käyttökuntoon. Ja minäkin pääsin lopulta syömään päivälliseni – vain reilut 29 tuntia myöhässä.

Sunnuntaina olin edelleen myrtynyt, sää oli märkä, joskaan ei varsinaisesti sateinen, ja alkuperäisen aikatauluni mukaan minun piti olla täällä vasta keskiviikkona, joten lyöttäydyin kanadalaisten seuraksi päiväretkelle. Landmanlaugar onkin erinomainen tukikohta upeille päiväretkille, samoin kuin useamman päivän retkille esimerkiksi Langisjorin suuntaan. Iltasella pulahdin vielä paikalliseen kuumaan lähteeseen.

Laugavegur

Laugavegur on reilut 50 kilometriä pitkä reitti Landmanlaugarista Thorsmörkiin, joka on tapana kulkea pohjoisesta etelään. Vastakkaiseen suuntaan voi myös kulkea, mutta Alftavatnin jälkeen tulee melkoinen nousu. Toisaalta näkymät Landmanlaugaria lähestyttäessä ovat henkeäsalpaavat. Oma suuntani oli kuitenkin etelään.

Matka jakautuu luontevasti neljään pätkään, ja joka välissä voi leiriytyä tai yöpyä tuvassa – jos sellaisessa sattuu olemaan tilaa. Ensimmäisen päivän osuus päättyy 12 kilometrin jälkeen Hrafntinnuskerin majalle. Jos matka tuntuu lyhyeltä – 500 metrin kiipeämisen jälkeen – voi jatkaa Alftavatnin järvelle. Vastaavasti 500 metrin jyrkkään laskuun on saa varata aikaa tunnin pari.

Itselläni ei ollut varsinaista kiirettä, mutta seuraavaksi päiväksi oli ennustettu huonompaa säätä, eikä huono sää tonnissa erityisesti houkutellut. Ja vaikken olisi omasta puolestani suuremmin välittänytkään, valoa riitti vielä hyvin, ja arvelin Nicolen pärjäävän kuitenkin paremmin vähän väsyneenä hyvässä säässä kuin huonon sään kourissa. Väsymys alkoi kuitenkin painaa häntä, ja lopulta pääsimme Alftavatnin leirintäalueelle vain puolisen tuntia ennen auringonlaskua. Onneksi Erin oli ehtinyt edeltä vastaan.

Tiistaina sää oli tavanomainen vaellussää: tuulta noin 15 m/s, kevyttä sadetta. Toisin sanoen varustekysymys. Ylempänä oli kuulemma lumimyrsky ja sankkaa sumua. Pari ylitystä. Nicole oli edellisen päivän koettelmuksista jo varsin ryytynyt, mutta hän suorastaan loisti jokien ylityksissä. Siinä säässä jalkojen kuivaus ei valitettavasti ollut mahdollista aivan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ja ennen pitkää hänelle kehittyikin rakko, joka vielä puhkesikin ennen seuraavaa leirintäaluetta. Viimeiset kilometrit minä ja Erin kannoimme vuorotellen hänen rinkkaansa, ja Nicole taipui suosiolla kulkemaan viimeisen etapin bussilla.

Arvioisin, että hänen valmistautumisensa oli puutteellista. Hän ei ollut totuttanut itseään kantamaan rinkkaa pitkiä matkoja raskaassa maastossa, ja jo ensimmäisenä – raskaana – päivänä väsymys ajoi hänet pisteeseen, jossa jopa hänen uskonsa omiin kykyihin – kuten rinteen nousemiseen – joutui koetukselle. Tuo reitti on niin hyvin hoidettu, ettei kukaan kuole siellä näin turistikautena. (Vuorilla kuljimme kyllä monumentin ohi, joka oli pystytetty miehelle, joka kuoli kylmyyteen pari kevättä sitten – puolen kilometrin päässä tuvasta. Tosin siinä säässä ja hänen tilassaan se olisi yhtä hyvin voinut olla kuussa.) Olisi kuitenkin ollut elämäni typerin päätös jättää hänet sinne oman onnensa nojaan. Sellaista ei vain tehdä. Ja vaikken siinä maastossa olisikaan voinut kantaa sen enempää häntä kuin hänen kamppeitaankaan, tiesin voivani puhua hänet sieltä pois, kuten sitten päädyinkin tekemään. Tein myös parhaani, että hänen uskonsa itseensä retkeilijänä vähintäänkin säilyisi. Hän aikookin yrittää kulkea reitin uudestaan, ehkä jo ensi vuonna. Jos ensi kesän säät eivät ole yhtä poikkeuksellisia, hänellä on hyvät mahdollisuudet. Eikä Nicole niin huonosti pärjännyt. Eräästä saksalaisseurueesta perille pääsi neljä, kun toistakymmentä lähti liikkeelle. Eivätkä he edes kantaneet omia varusteitaan.

Viimeisenä päivänä sää oli jossain määrin parempi – tai ainakin kuivempi. Kuljimme yhtä matkaa Erinin kanssa, mikä olikin paljon helpompaa, sillä kuljimme myös samaa tahtia. Tulimme myös erinomaisesti juttuun keskenämme. Tuon viikon aikana Erinistä kuoriutui ihminen, joka huomasi rakastavansa niin luontoa kuin retkeilyäkin.

Thorsmörk

Laugavegur -reitin eteläpää on taas loistavaa retkeilyseutua. Ellei nimeomaan halua taivaltaa muutaman päivän matkaa, voin lämpimästi suositella vaihtoehdoksi päiväretkien tekemistä reitin päätepisteistä, joihin molempiin on hyvät bussiyhteydet ja joista löytyy turistitasoiset leirintäalueet kioskeineen kaikkineen.

Omasta puolestamme – Erin ja minä, myöhemmin bussi toi Nicolenkin paikalle – parkkeerasimme keskiviikkoiltana Langidalurin leirintäalueelle. Voin muuten lämpimästi suositella paikkaa: paikka on suojainen, nurmi on ensiluokkaista telttapohjaa ja maisemat – vihreä metsä ja valkoinen jäätikkö – ovat henkeäsalpaavat. Laugavegur (ja viimeiset pari viikkoa muutenkin) painoi jaloissa, joten teimme torstaina vain pienen päiväretken jokilaaksossa.

Perjantaina lähdimme seikkailemaan hieman puolivillaisesti varustautuneina, mutta tavoitimme silti Tugnakvislarjökullin reunan. Matkan varrella tuli toistakymmentä ylitystä, ynnä kiipeäminen yhdelle vuorelle (siinä rinteessä ei parannut horjahtaa taaksepäin), mutta en ollut erityisemmin huolissani kumppanistani. Jo se – sekä kokemuksen jakaminen – oli positiivinen kokemus.

Mistä tunnet sä ystävän?

Lauantaiaamuna Erinin oli aika lähteä kotiin. Hetki oli haikea, sillä viikon aikana olimme ehtineet jopa ystävystyä. Yhteinen matkamme oli alkanut puhtaasta sattumasta, leiritymisestä samaan paikkaan ja ongelmista teltan kanssa, mutta matkan varrella olimme ehtineet antaa toisillemme paljon: minä jakaa kokemustani niin vaeltamisesta kuin elämästäni, hän sitoa paleltuneet sormeni ja opettaa minulle, että ehkä ihmisille kannattaa sittenkin avautua. Tosin viimemainittu opetus taisi olla molemmille.

Summa summarum, minua ei harmita että kamerani ui. Siinä tapauksessa olisin varmaan ollut paljon keskittyneempi ottamaan kuvia ja ihailemaan maisemia. Nyt minulla ei ollut parempaakaan tekemistä, ja satunnainen seura oli parempaa kuin yksin murjottaminen. Viikkoa aiemmin minulla oli ollut pitkä päivä. Se päättyi vielä viimeiseen yllätykseen.

Tämä laulu on sinulle, Erin:

Jos sä epäröit oisko tuo,
joka tervehtien tulee luo
tosi ystävä laisinkaan.
Mistäs sen tietää saan?

Tehkää vuorille vaellus.
Tämä yhteinen ponnistus,
jonka ystäväs’ kanssa jaat.
Johan tietää saat.

Jos hän pelkää ja vaikertaa,
koska väsyy ja horjahtaa.
Jos hän huutaa kun sua ei näy,
vieras kanssasi käy.

Älä sorru sä pilkkaamaan,
vaikka on hän mies tasamaan.
Hän ei sovi sun seuraasi,
eikä lauluusi.

Jos hän vierelläs kalpenee,
mutta sisulla etenee.
Jos hän kätensä ojentaa,
kun sun on vaikeaa.

Jos hän rinnallas’ taistelee.
Yhdes’ huipulta katselee.
Silloin tiedän sun löytävän
tosi ystävän.

(Ystävän laulu elokuvasta Vuori. Vladimir Vysotski, suom. Arto Rintamäki)

(to be continued…)

Tällaista ei tapahdu

Kirjoitin aiemmin yksinvaelluksestani Godafossilta Jökulheimariin ja eeppisestä epäonnistumisestani johon se päättyi, joten nuo tarinat kannattaa lukea ensin. Edellisessä osassa keskityin kertomaan edesottamuksistani, eli sisäisestä maailmastani, tällä kertaa aion ensin jatkaa päivän tapahtumien kuvaamista, ja vasta sitten kertoa niiden merkityksestä. Eikä päivää vielä sittenkään saada pulkkaan.

Mitä tapahtui?

Olen siis juuri pystyttänyt telttani Jökulheimarin vuoristoasemalle yleisesti kurjana, kylmissäni, väsyneenä, kamerani kelvottomaksi uittaneena, nälkäisenä, yksinäisenä, masentuneena, epäonnistuneena – ja syyllisyyden painamana. Aloin purkaa kamppeitani telttaan ja suunnittelin viimeinkin keittäväni ruoan, joka oli ollut padassa odottamassa yli 20 tuntia. Minulla ei ole oikeastaan mitään tekemistä seuraaviin 24 tuntiin.

Sillä hetkellä, yhtäkkiä, äkkiarvaamatta, kukkulan takaa kuuluu auton moottorin ääntä. Lähden tutkimaan asiaa. Kaksi pelastuspalvelun maastoautoa on pysähtynyt parkkipaikalle. Esittelen itseni, ja he kertovat lähteneensä etsimään minua edellisenä päivänä. Tosin he ehtivät olla liikkeellä vain tunnin verran, ennen kuin hätäkeskukseen jättämäni viesti tavoitti heidät. Tänään päivänä he ovat muuten vain partioimassa tiellä, jolla eivät olleet ajaneet pariin vuoteen.

Tuhlaamatta sen enempää aikaa pyydän saada käyttää puhelinta. Ystäväni  on helpottunut kuullessaan viimeinkin minusta. Kerron hänelle pikku seikkailustani ja pyydän häntä välittämään terveiseni vaimolleni. (Ja nimenomaan näin päin: olen varma, ettei rakkaani ole likimainkaan niin huolissaan. Ja – sivumennen sanoen – myös oikeassa.)

Pelastuspalvelun miehet olivat päättäneet lähteä ajamaan Bardargataa Sylgja- ja  Svedja-joille, ja etsimään uutta kahlaamoa Svedja -joen yli. Ramppi edelliselle – joka on edelleen merkitty karttoihin – oli romahtanut. Kerron heille, mistä olin itse mennyt yli veden nousematta juuri polvea korkeammalle. He kutsuvat minut mukaansa lämmittelemään, ja kyllä minulle kyyti kelpasi. Kerron heille, että jo kävellessäni olin alkanut ihailla niiden autojen ja kuljettajien kykyjä, jotka ajoivat siellä. Olin nimittäin nähnyt tien.

He siis ystävällisesti auttavat minut valtavaan jäätikköjeeppiin nimeltä Grettir I (nimetty Islannin historian suurimman voimamiehen mukaan) ja tarjoavat tuoreen(!) omenan. Nappaan mukaani rinkan hupun, siinä toivossa, että saisin kameraa kuivattua. Perässä ajaa pienempi maasturi, jonka nimi on käsittääkseni ”lumivalko” tai ”lumikki”.

Ensimmäinen tenkkapoo tulee solassa, jonka viisimetriä korkea ja paksu lumivalli tukkii. Tämä porukka ei kuitenkaan ole sitä sorttia, joka kääntyy takaisin, ja este ylitetään vartissa – ilman dynamiittia. Vähän myöhemmin kesärenkaissa oleva Grettir uppoaa lumeen, mutta Lumikin vinssin avulla siitäkin päästään alle puolessa tunnissa. Toki pelastuspalvelun voimamiehellä olisi ollut muitakin temppuja takataskussaan. Lopulta päästään Sylgjalle, jonka vesi vuolaimpana iltapäivän tuntina on yhtä korkealla kuin sateisena aamuyön hetkenä. Eli ei todellakaan olisi pitänyt lähteä yli silloin. Tuulikin on tyyntynyt.

Saavumme Surturin kohdalle, ja kaivan torveni esiin. Minua suorastaan rohkaistaan puhaltamaan siihen, ei kuulemma häiritse ketään. Sen jälkeen, yhtäkkiä, äkkiarvaamatta, partio saa radiokutsun. Kolmen tunnin matkan päässä on auto juuttunut kiinni. Vapaapäivä on ohi, ja on käännyttävä takaisin. Svedjalle ei tänään päästy. Sylgjan jälkeen kutsu perutaan, mutta nyt ollaan jo paluumatkalla. Tällä kertaa lumikentät ylitetään varovaisemmin – minun jalanjälkiäni seuraillen – ja lumivallin jälkeen pysähdytään peittämään jäljet, ettei kukaan lähtisi yrittämään siitä yli ja joutuisi kutsumaan pelastuspalvelua hätiin.

Jökulheimarissa kysyn, voisivatko he antaa minulle kyydin Tugna -joen toiselle puolelle, mutta soitettuaan paikalliselle puistonvartijalle arvelevat sen olevan liian vaarallista. Kyseinen puistonvartija tosin sattuu juuri silloin olemaan matkalla Landmanlaugariin, ja pelastuspalvelu tarjoutuu antamaan minulle kyydin hänen jeepilleen. Minulla olisi 3 päivää aikaa kävellä sinne, mutta joen tällä puolella matka on lähinnä tylsää autiomaata (jollaista olen jo nähnyt riittämiin) ja olen masentunut, joten kyyti kelpaa. Minulla ei ole erityisiä intohimoja seudun suhteen.

Pakkaan siis telttani, jota eräs asioihin perehtynyt erehtyy luulemaan maailman parhaaksi. Kyydin toisen osan saan varsin pienessä maasturissa, mutta sattumalta sitä ajaa nainen, joka oli kuullut minusta paljon: Hän tuli Nyidalurin vuoristoasemalta, hänen poikakaverinsa oli löytänyt jättämäni viestin, ja ollessani kateissa juuri hän oli puhunut paljon ystäväni kanssa. Islanti on pieni. Saavun siis Landmanlaugarin leirintäalueelle iltasella, sopivaan aikaan pystyttääkseni teltan ja syömään (viimeinkin) päivälliseni, joka oli marinoitunut yli 24 tuntia.

Päivä oli ollut pitkä, eikä se ollut edes lopussa. Sokeri odotteli vielä pohjalla.

Mitä se tarkoitti?

Sinänsä iltapäivän tapahtumissa ei ollut mitään ihmeellistä. Kaikki eteni luonnollisia polkujaan, jokseenkin minusta riippumatta. Olen miettinyt, oliko hälytyksellä lähteä etsimään minua mahdollisesti jotain – ehkä vain alitajuista – vaikutusta siihen, että he päättivät lähteä tuolle seudulle partioimaan. Siinäkin tapauksessa se tapahtui minusta huolimatta – olin nimenomaan pyrkinyt siihen, että heidän ei tarvitsisi edes tietää minun olevan siellä liikkeellä.

Kuitenkin, jos asiaa tarkastellaan eeppisen epäonnistumiseni näkökulmasta, faktisesti tapahtui seuraavaa: Olin luovuttanut ja todennut, että jos Jumala tahtoo torveen puhallettavan Surturin luona tuona päivänä, Hänen täytyisi keksiä jotain muuta. Sillä hetkellä, yhtäkkiä, äkkiarvaamatta, minun toiminnastani tai edesottamuksistani riippumatta tai huolimatta, paikalle ilmaantuu Islannin ainoa porukka, joka ylipäätään pystyy ajamaan sitä tietä, auttaa minut kädestä pitäen paikan päälle, ja toteutettuani tehtäväni tuo minut välittömästi takaisin.

Tuossa ei ole mitään tulkinnanvaraa – juuri noin tapahtui, siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Sitten seuraa tulkintaa. Se oli pahinta päivässä. Se oli pahinta päivässä, koska se oli anteeksianto. Eikä tuo anteeksianto ollut tyyppiä ”Okei, mokasit, ei se mitään, elämä jatkuu.” Se oli tyyppiä: ”Okei, mokasit. Mennäänpäs nyt takaisin ja hoidetaan homma. Ja sitten saat jotain tosi kivaa.”

Tuo tuollainen sattuu. Olin – ja olen edelleen – hämmentynyt. Meni monta päivää, ennen kuin sain ajatukseni edes jonkinlaiseen järjestykseen sen suhteen, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Ensinnäkin oli prosessi, jonka perusteella tavoitteeni oli muodostunut. Sitten tuli oma epäonnistumiseni uskoa niihin. Kolmanneksi ulkoiset tapahtumat osoittivat minun epäilyni vääräksi. Neljänneksi on se tosiasia, että nimenomaan minun vakaa uskoni omaan epäilyyni oli asettanut minut vakavaan hengenvaaraan. Ja kaiken tämän jälkeen sain anteeksi. Mieleni teki vain itkeä. Ja tekee yhä.

Olin kuin puulla päähän lyöty. Ja pitkä päivä yhä vain jatkui.

Eeppinen epäonnistuminen

Lauantai 15.8.2015 oli hyvin erikoinen päivä.

Kirjoitin aiemmin yksinvaelluksestani Islannin karuimpien seutujen halki Godafossilta Jökulheimariin. Kertomuksen lopussa mainitsin, että pitkän päivän suurimmat yllätykset olivat vielä edessä.

Voisin tietysti vain luetella loppupäivän tapahtumat, mutta sana yllätys sisältää merkityksen, että jokin on odottamatonta. Kertoakseni, mitä en ainakaan odottanut, minun on siis ensin kerrottava jotain siitä, mitä päässäni liikkui. Edelleen, koska tämä aihe luiskahtaa herkästi subjektiiviseen mutu -puheeseen, aion lähestyä aihetta etsimällä vastausta yksinkertaiseen ja konkreettiseen kysymykseen: Miksi minä melkein hukuin jäätikköjokeen tuona aamuna?

Kysymys on helppo esittää. Vastaaminen on toinen juttu. Olin nimittäin väärässä paikassa väärään aikaan – ja minä tiesin sen astuessani jokeen. Ylityspaikka oli huono ja sää oli huono. Minulla olisi ollut aikaa – ja jopa hyvä syy – odottaa kokonainen vuorokausi. Jälkiviisaasti sain varman tiedon, että parempi ylityspaikka oli olemassa, ja merkitty karttaani. Jokeen meneminen tuona aamuna oli yksinkertaisesti typerää.

Typeryys on kuitenkin vain luokitus erilaisille virheille, ei syy. Päässäni liikkui jotain, kun tein tuon virheen. Arvotin asioita väärin. Arvottaminen taas riippuu merkityksistä, mitä ajattelemme asioiden merkitsevän meille, ja kuinka tärkeinä pidämme noita merkityksiä.

Asiasta tekee kimurantin se, että vaikka jotkut näistä merkityksistä ovat henkilökohtaisia, monet ovat vahvasti symbolisia – siis asioita, joilla on sama merkitys monille muillekin, eikä vain minulle. Edelleen, päivän mittaan kävi selväksi, että nimenomaan ne merkitykset, jotka eivät ole henkilökohtaisia, olivat ratkaisevia.

Yritän siis kertoa yllätykseni tarinan tavalla, jossa korostan nimenomaan niitä tosiasioita ja merkityksiä, jotka ovat minusta itsestäni riippumattomia, sekä erottelemaan omat tulkintani näistä tosiasioista.

Miksi olin siellä?

Joku haluaa kiivetä Mount Everestille. Joku toinen tekee pyhiinvaelluksen Haltin rajamerkille. Maastossa Mount Everest on kuitenkin vain yksi nyppylä muiden joukossa, ja rajamerkki pelkkä kivikasa. Ne ovat kiinnostavia kohteita, koska me annamme niille symbolisen merkityksen – korkein maapläntti, jonka jollakin alueella – maapallo, maa – voi saavuttaa.

Minä en ollut Islannissa kiivetäkseni jollekin kivikasalle, ihan vain sanoakseni että olen ollut siellä. Totta puhuakseni se valikoitui kohteekseni jokseenkin sattumalta, kun etsin maastoa, joka vastaisi tasoani ja jossa olisi potentiaalia löytää symbolista tasoa. Molemmissa suhteissa Islanti vastasi odotuksiini paremmin kuin hyvin.

Paikka

Islanti on maailman ainoa paikka, jossa on mahdollista kävellä valtameren keskiselänteen päällä. Paikka on myös tektonisesti ainutlaatuinen, sillä ilmastonmuutos saattaa lisätä Islannin tulivuorten aktiivisuutta, jopa kahta kautta. Merien vesimassojen tullessa painavammiksi (lämpölaajenemisen ja sulamisvesien vuoksi) Islannin tulivuorten päällä oleva maakerros tulee suhteellisesti kevyemmäksi kuin muu keskiselänne. Toisaalta jäätiköt ovat muodostuneet korkeimmille huipuille, ja niiden sulaminen vähentää painoa aktiivisimpien tulivuorten päältä.

Islannissa Keski-Atlantin selänne kulkee pohjoisesta osapuilleen Myvatnin länsipuolitse Askja -järvelle, Bardarbunga -vuorelle Vatnajökulin luoteiskulmaan ja kääntyy sieltä suoraan länteen, kulkien Hofsjökullin ja Langjökullin kautta Reykjavikiin. Keskiselänne on kuitenkin siirtymässä, sillä nykyään Reykjavik siirtyy Pohjois-Amerikan mannerlaatan mukana, ja uusi siirtymälinja seurailee Vatnajökullin länsireunaa Langisjor -järvelle, mistä se suuntaa lounaaseen kohti Myrdalsjökulia. Keskiselänne ei tietenkään ole mikään viiva, vaan kymmeniä kilometrejä leveä vyöhyke. Kuljin siis paikassa, jossa uusi ja vanha keskiselänne eroavat toisistaan, kirjaimellisesti maata järisyttävien voimien keskellä.

Tarkkaan ottaen, astuessani Sylgja -jokeen olin jäänalaisen Hámarinn/Loki-Fögrufjöll -tulivuorijärjestelmän länsipuolella ja eräs edellisenä päivänä ohittamani kraateri oli syntynyt tuon järjestelmän purkauksessa. Kraaterin piirteet ovat melko infernaaliset, mikä oli luultavasti innoittanut antamaan sille nimen Surtur, tulijättiläisen mukaan, joka vartioi häikäisevän kirkkaan miekkansa kanssa Muspellheimin tulista maailmaa. Saagojen mukaan maailman loppuessa Ragnarökissa Surtur surmaa kaksintaistelussa Freyrin, hedelmällisyyden ja sadon jumalan, joka liitettiin myös rikkauteen ja valtaan.

Aika

Islannissa retkeilykausi on lyhyt – teoriassa noin juhannuksesta syyskuun alkuun. Tämä kesä oli ollut epätavallisen kylmä, ja vielä heinäkuun lopussa oli pystytetty varoituksia, joiden mukaan vaellusolosuhteet ylämailla olivat äärimmäisen vaaralliset sulamisvesien aikana. Lumet olivat enimmäkseen sulaneet edelläni, joten minun ylitykseni eivät olleet pahoja, mutta viikkoa aiemmin tilanne oli ollut aivan toinen. Syyskuussa paitsi ilmat kylmenevät, myös myrskyt yleistyvät toden teolla. Luonnonolosuhteet siis asettivat selkeät rajansa sille, milloin retken ylipäätään saattoi toteuttaa. Loppukesään liittyy kuitenkin omanlaistaan symboliikkaa.

Juutalaisen kalenterin mukaan uusi vuosi alkaa erään uuden kuun aikaan, tyypillisesti syyskuussa. Uudenvuodenpäivä on nimeltään Roš hašana, joka tarkoittaa ”suuren melun” tai ”torveenpuhaltamisen” päivää. Se aloittaa 10 katumuspäivän jakson, joka päättyy suureen sovituspäivään (Yom Kippur), jonka teemoja ovat katumus, sovitus ja tuomio. Toinen tähän juhla-aikaan liittyvä teema on messiaan odotus, eli kristillisin termein Kristuksen paluun ja tuomiopäivän odotus.

Sen sijaan vuoden viimeinen kuukausi, Elul, alkaa edellisestä uudestakuusta. Sen teemoja ovat kääntyminen Jumalan puoleen ja parannuksenteko, toisin sanoen valmistautumista uuteen vuoteen, Jumalan kohtaamiseen ja tilinteon päivään. Elul -kuun jokaisena aamuna puhalletaan pässinsarvesta valmistettuun torveen (nimeltään shofar), kehotuksena valmistautua messiaan tuloon. Vuonna 2015 Elul -kuu alkoi lauantaina 15.8.

Jostain syystä olin hankkinut shofarin, ja antanut sille nimen Gjallarhorn, skandinaavisessa mytologiassa mainitun Heimdalin torven mukaan. Tarinan mukaan Heimdal puhaltaa torveensa nähdessään Surturin, Lokin, Helin ja kumppaneiden kokoontuvan sotaan. Hänen soittonsa kuullaan kaikissa 9 maailmassa. Ragnarök koittaa. Koko joukko aasoja ja jättiläisiä surmaa toisensa – viimeisinä Heimdal ja Loki. Näiden kaatumisen jälkeen Surtur polttaa koko maailman. Uusi maailma nousee vedestä ja elämä alkaa uudestaan.

Tavoite

En ollut kiipeämässä millekään kivikasoille. Olin ottanut tavoitteekseni kulkea kappaleen matkaa näiden myyttien sisällä: Puhaltaa shofariin Surtur -kraaterin vieressä Elul -kuun ensimmäisenä päivänä. Olin jotenkin ajatellut, että Jumala haluaisi minun tekevän niin.

Epäonnistuin.

Olin ollut torvineni oikeassa paikassa edellisenä päivänä, eli väärään aikaan.

Eeppinen epäonnistuminen

Tuona aamuna minulla oli ollut kaksi vaihtoehtoa. Saavuttaakseni tavoitteeni minun olisi tarvinnut vain nukkua, tehdä pieni kävelylenkki torveni kanssa ja lähteä kaikessa rauhassa etsiskelemään parempaa ylityspaikkaa.

Sen sijaan heräsin myrskyssä kahden aikoihin yöllä. Satoi, ja leiriä purkaessani tuuli vei teltan mennessään huolimatta saappaankokoisista kivistä, joita olin asettanut jokaisen kulmakiilan päälle. Ei se tosin kauas lentänyt, sillä olin sitonut sen kiinni rinkkaani. Marssin myrskyssä alas joelle, jonka vesi ei sateen vuoksi ollut erityisen alhaalla. Tosin jo pelkkä tuuli olisi tehnyt ylityksestä vaarallisen. Lähdin ylittämään sitä, menetin otteeni pohjasta matkalla ja uin loppumatkan yli. Kun nousin joesta tiesin, ettei minulla olisi henkisiä eikä fyysisiä voimia palata. Marssin siis 20 kilometriä etelään ajatellen, etten ihan vähään aikaan ylitä tuota jokea – tietäen, että olin epäonnistunut. Kulkiessani niinsanottua tietä pitkin saatoin vain ihailla maastoautojen ja kuskien kykyjä. Ylitin upottavia lumikenttiä ja eräässä kanjonissa jopa valtavan lumivallin, joka ei varmasti sula tämän vuoden puolella ja jonka selvittämiseen autolla arvelin tarvittavan suunnilleen dynamiittia. Loppujen lopuksi leiriydyin tien päässä olevan aution vuoristoaseman pihaan odottelemaan, että vuorokautta myöhemmin geologi saapuisi paikalle ja voisin lainata hänen puhelintaan.

Toisin sanoen, ponnistelin ankarasti epäonnistuakseni tavoitteeni saavuttamisessa. Jokeen meneminen huonossa säässä johtui siis omasta ponnistelustani epäonnistua – onnistuminen olisi ollut sekä helpompaa että turvallisempaa. Miksi?

Olin jotenkin ajatellut, että Jumala halusi jonkun puhaltavan torveen Surturin vieressä Elul -kuun ensimmäisenä päivänä. Jänistin. Pahempaa on, että epäonnistumiseni ei ollut logistinen, vaan moraalinen – olisi ollut helpompaa tehdä se. Astuessani jokeen tiesin tekeväni väärin, ja noustuani tiesin, että jos Jumala halusi jonkun puhaltavan siellä torveen, Hänellä oli paras olla joku muu suunnitelma, sillä minä en pystyisi palaamaan sinne. Hän käski minua olemaan huolehtimatta. Se oli varmaan ainoa asia, jossa melkein onnistuin koko päivänä.

Olin siis hukkua jokeen, koska epäilin itse oman retkeni tarkoitusta. Käyttääkseni lievää ilmausta. Pikemminkin tein parhaani torpedoidakseni sen. Todettakoon, että minä en ole omien seikkailujeni sankari,

Kun siis pystytin telttaani Jökulheimariin, olin kertakaikkiaan surkea. Olin epäonnistunut puhtaasti omaa syytäni, kamerani oli kastunut, sormenpääni paleltuneet haavoille, puhelinyhteyteni olivat poikki, ja olin vain yleisesti yksinäinen, kylmissäni, väsynyt ja nälkäinen. Ja kaikki tämä on vasta taustoitusta sille, mikä oli päivässä pahinta.

 

Islanti 2015 – Godafossilta Jökulheimariin

Ehdin eilen kotiin, ja ajattelin tuoreeltaan kertoa, millainen reissu tulikaan tehtyä. Joku on saattanutkin jo kuulla pikku seikkailustani (jäin syysmyrskyn kouriin, jouduin hengenvaaraan, soitin hätänumeroon ja pelastuspalvelu lähti etsimään minua – tosin ei tässä loogisessa saati kronologisessa järjestyksessä), joten kerron senkin tarinan vähän tarkemmin.

Karkeasti retki jakautui kahteen osaan: ensin kuljin yksinäni halki Islannin karuimpien seutujen poikkeuksellisen kylmässä ja sateisessa säässä, minkä jälkeen edessä oli rennompi turistiosuus, jota yleisesti kutsutaan Laugaveguriksi. Erinäisten sattumusten vuoksi liftasin näiden välissä.

Suunnitelmani eivät aivan toteutuneet, ja hyvä niin. Jos retkeä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla se olisi: uskomaton. Tässä artikkelissa ehdin vain raapaista retken ensimmäistä osaa, joten lisää tulee.

Godafossilta Jökulheimariin

Varsinainen vaellukseni alkoi Godafoss -nimisestä paikasta Islannin pohjoisosassa. Kyseinen vesiputous on omintakeinen, ja sillä on historiallista merkitystä. Vuonna 1000 kristinusko oli levinnyt Islantiin, ja Norja painosti Islantia uuteen uskoon siinä määrin, että sisällissota uhkasi. Lainlukija (eli lain asiantuntija, joka johti käräjiä) Thorgeir Thorkelsson välitti kuitenkin sopimuksen, jonka mukaan Islanti kääntyisi kristinuskoon, mutta vanhojen jumalien palvonta ja pari pakanallista tapaa jäivät yksityisesti sallituiksi. Kirkon juurruttua maahan näistäkin poikkeuksista luovuttiin. Thorgeir itse oli kuitenkin pakanajumalien pappi, ja heitti omat jumalakuvansa tähän vesiputoukseen.

Seurailin jokea ylöspäin Aldeyarfossin ohi. Ohitin reippaasti kyltin, jossa varoitettiin vaellusolosuhteiden olevan ”äärimmmäisen vaaralliset”. Syy oli kylmä kesä, jonka takia lumien sulaminen oli myöhässä ja vesistöt tulvivat. Tietojeni mukaan pahin oli kuitenkin jo ohi.

Sandajoen eteläpuolella tapasin maastoautokerhon tuvalla muutaman geologin. Heidän suunnitelmansa oli ollut kiivetä Trölladyngja -vuorelle keräämään näytteitä, mutta sinne johtava tie oli lumen takia suljettu. Keskusteltuani aikani heidän kanssaan maastosta ja reiteistä, kirjasin suunnitelmani ja puumerkkini tupakirjaan jättääkseni jonkinlaisen jäljen etsijöille. Matka jatkui karttaa seuraillen etelään ja ylös jokilaaksosta, varsinaiselle ylängölle.

Sää oli koleahko. Trölladyngja oli pohjoispuoleltaan lumen peitossa, eikä kyseinen kivikasa ole muutenkaan erityisen helppokulkuinen, joten ohitin sen tippaleipätietä F910 seuraillen, tosin poikkesin ilokseni muutamalle laavakentälle. Kyseinen tie on muuten vain ura, jonka varrella on 50 metrin välein keppejä osoittamassa, mistä pääsee ajamaan maatoautolla läpi.

Olin tullut hyvää vauhtia (mitäpä sitä huonossa säässä hidastelemaan, kun melkein joka päivä satoi) ja saavuin Vonarskardin pohjoispuolelle. Nyidalurin suunnalla oli tien varressa puolisen tusinaa kahlaamoa, ja geologit olivat varoittaneet niiden olevan jalankulkijalle vaikeita. Muistelin jonkun aikaisemman kokeneen kulkijankin valitelleen samaa, ja koska suljetulla tiellä ei ole liikennettä, siellä ei voinut myöskään liftata. Katsoin siis turvallisemmaksi pyrkiä Nyidalurin tukiasemalle Vonarskardin – ”toivon solan” – kautta.

Solan alkupää oli karu, sää oli alkukeväinen. Pysyttelin enimmäkseen korkealla, eli maa oli kovempaa, mutta toisaalta piti marssia lumi- ja sohjokenttien läpi. Minun varustuksellani  se ei tietenkään ollut mikään ongelma, toipa vain mieleen lapsuuteni 🙂 Valafellin jälkeen, varsinaisessa solassa, tie loppui ja matkasta tuli kiinnostavampaa. Kelissä ei tapahtunut suuria muutoksia. Pyrin kohti Nyidaluria Eggjan geotermisen alueen (=kuumien lähteiden) ohi, mutta Eggjan lounaispuolisessa solassa sää kävi huolestuttavaksi: sain puolen tunnin välein vartin verran päin näköä vettä jossain olomuodossaan, tyypillisesti kylmässä. Olin tuhannessa metrissä, joten sää ei naurattanut, etenkin kun edessä olisi ollut aika pitkään kulkemista siinä. Jätin lapun, jossa ilmoitin jatkavani kohti Jökulheimaria ja laskeuduin Snapadalurin laaksoon.

Perässätulijat huomio: Älkää tulko perässä. Suoraan Eggjasta etelään on kukkula, jonka länsipuolella on laakeahko laakso. Laakson jälkeen on kuitenkin hyvin jyrkkä lasku itse Snapadaluriin. Kiertäkää kukkula pohjoispuolelta. Teitä on varoitettu.

Aamulla olinkin sitten aivan puhki, ja käytin aamupäivän varustehuoltoon, eli ompelin rinkan tarranauhaa. Myöhemmin seurasi retken ensimmäinen mainitsemisen arvoinen ylitys, Kaldakvisl, ja matka Köldukvislarbotnarin ylitse.

Sain tekstiviestitse varoituksen, että seuraavana päivänä oli odotettavissa kunnon myrsky (puhuttiin jopa ensimmäisestä syysmyrskystä), jonka suurin myräkkä olisi hieman etelämpänä Vattnajökulin länsiosassa. Etsin sopivahkon kohdan erään joen mutkasta laavamuodostelmien seasta ja rakensin sinne jonkinlaisen myrskyleirin. Tuuli alkoi ennustettuun aikaan, vartin tarkkuudella, kuin napista painaen tyynen aamun jälkeen. Valmistauduin pahimpaan, mutta nukuin teltassa päivän.

Mainittakoon, että teltta kärsi vahingon – ei myrskyn, vaan minun huolimattomuuteni takia. Terävä kivi nirhasi liepeen rikki, ja telttakangas repesi muutaman sentin matkalta. Kenttäkorjasin sen teipillä.

Myrsky pyyhkäisi ohitseni, ja tyyntyi illaksi. Onnistuin saamaan pari tekstiviestiäkin, mutta en lähettämään. Odottelin mahdollista seuraavaa aaltoa, mutta yöllä tulikin vain tavanomainen jäätikkötuuli, joka tosin ei jäänyt paljoa myrskyä vähäisemmäksi. Aamulla sen sijaan sattui vahinko, joka aiheutti minulle paljon huolia.

Olin unohtanut puhelimen taskuuni, ja se oli kytkenyt itsensä päälle omia aikojaan. Ja syöttänyt vääriä PIN -koodeja. Huomasin asian siinä vaiheessa, jossa se alkoi kysyä PUK -koodia, jota en ollut ottanut mukaan…

Asia ei sinänsä olisi ollut kovin vakava, ellen olisi lähtiessä sopinut, että ystäväni hälyttää pelastuspartion, jos ei kuule minusta kolmeen päivään. Edellisestä yhteydenotosta oli jo puolitoista, ja olin melkosen varma, etten seuraavien puolentoista päivän aikana tapaisi ketään.

Jatkoin matkaa, tuulessa ja tuiverruksessa (keskimäärin yli 15 m/s, ajoittain varmasti yli 20) kunnes löysin paikan josta pystyin soittamaan hätäpuhelun. Kerroin, että minulla oli ongelma puhelimen kanssa, missä olen ja pyysin välittämään viestin, että olen kunnossa, ettei tulisi tarpeetonta etsintäoperaatiota. Seuraavana aamuyönä ylitin pelätyn Svedja -joen, melkosen helposti ja nousin Harakiri… anteeksi Hamarskriki -kukkuloille. Harhailin siellä kartan kanssa, kävin Sylgjujökullin reunalla (en lähtenyt itse jäätikölle), laskeuduin Sylgja joen varteen ja soitin toisen kerran hätäpuhelun. He olivat pyytäneet soittamaan uudestaan, ihan vain jotta voisin kertoa olevani kunnossa, ja käytin tilaisuutta hyväkseni pyytääkseni heitä välittämään vaimolleni viestin, että olen kunnossa, Sylgja -joella, puhelimessani oli ongelma ja että yrittäisin ottaa yhteyttä sunnuntaina (kaksi yötä myöhemmin) Jökulheimarista, jonne päivystävän geologin piti olla tulossa iltapäiväksi. Lupasivat soittaa.

Se oli tuulinen paikka. Olin aivan kuitti, mutta löysin kuitenkin jokseenkin suojaisen telttapaikan. Tuulessa on hyvä työskennellä matalana, mutta tällä kertaa pikemminkin ryömin – tosin en tuulen takia, vaan väsymystäni. Tapani mukaan ankkuroin telttani tuulinarut niin isoilla kivillä kuin jaksoin kantaa, sekä lisäksi saappaan kokoiset kivet kaikkien kulmissa olevien tappien päälle. Iltapäivällä alkoi sataa, ja koska olin niin väsynyt, etten jaksanut alkaa keittää vettä sisällä Unna -teltassa, yksinkertaisesti nukahdin viideltä.

Herätys oli taas kahden maissa, ja teltan pakkaaminen oli temppu sinänsä. Irrotettuani tuulinarut, kivien ollessa vielä kulmakiilojen päällä, tuuli nappasi telttaani sen verran reippaasti että se viskasi kaikki neljä kiveä (ja kiilat niiden alta). Luonnollisesti olin sitonut kivien alta tuulen puolelta vapauttamani tuulinarut kiinni rinkkaani, joten ei teltta kauas mennyt, mutta teltan pakkaaminen oli silti pieni temppu.

Yöllä oli satanut, joten vesi ei ollut matalimmillaan. Valmistauduin kuitenkin niin hyvin kuin taisin, astelin veteen ja lähdin pyrkimään yli. Suunnilleen puolivälissä menetin otteeni pohjasta, virtaus ja tuuli veivät mennessään. Onneksi opit kirjoittamastani artikkelisarjasta olivat vielä kirkkaina mielessä, joten pysyin rauhallisena ja ensi töikseni suuntasin jalkani alavirtaan. Siinä hötäkässä virta vei toisen kävelysauvani, mutta minulla oli oikeakin syy olla hitusen huolestunut – alavirran puolelta lähestyi kovaa vauhtia suurenpuoleisia kiviä, ja tiesin, että jos osuisin niihin, voisin joutua todellisiin vaikeuksiin.

Sanotaan vaikka näin: minulla ei ole periaatteessa mitään voimasanojen käyttöä vastaan, mutta mielestäni ihmiset käyttävät niitä aivan turhan helposti.

Lopulta kaikki sujui kuitenkin hyvin, joskaan ei aivan tyylipuhtaasti. Päästyäni oikeaan asentoon aloin uida kohti vastarantaa, metrin päässä rannasta sain pitävän otteen pohjasta, kiskoin itseni joesta ja aloitin välittömät toimenpiteet hypotermian ehkäisemiseksi. Kävelykeppiäni en enää löytänyt. Olin kuitenkin vastarannalla vahingoittumattomana ja kaikkine kriittisine varusteineni. Tyylipisteistä viis. (Sittemmin mietin pitkään, mikä oikeastaan meni vikaan.)

Edessä oli kuitenkin parinkymmenen kilometrin marssi Jökulheimariin, jossa en odottanut olevan ketään vielä vuorokauteen. Eikä siellä ollutkaan. Pystytin siis telttani ja kaivoin edellisenä päivänä valmistelemani ruoan esiin.

Olin kylmissäni, palelluttanut sormenpääni, mieli oli maassa ja kamerani oli uinut. Jonkinlainen pohjanoteeraus oli se, kun kävin lämmittelemässä ulkovessassa.

Päivä oli ollut pitkä, mutta se ei ollut vielä lopussa. Suurimmat yllätykset olivat vielä edessä.

Hetki lyö

Idus martiae on tullut. Ja mennyt, muutama kuukausi sitten. Mutta tänään minun on aika nousta lentokoneeseen ja suunnata kohti ensimmäistä välietappia, Reykjavikia.

Olenko valmis?

Kyllä.

Tietysti on helppo kuvitella monta tapaa, miten voisi olla valmiimpi:

  • Enemmän kaikkinaisten taitojen opiskelua.
  • Enemmän taitojen harjoittelua, tyyliin sulkeiset.
  • Kovempi fyysinen kunto.
  • Enemmän marssiharjoituksia.
  • Viisitoista kiloa painoa pois (no, reissun jälkeen).
  • Parituhatta euroa enemmän varusteisiin.
  • Kokemusta aiemmasta Islannin reissusta.

Tuo lista vetää nöyräksi. Kuitenkin, joka sektorilla minun on todettava, että olen riittävän hyvin valmistautunut. Jos kaikki menee hyvin – eli ei tule enempää vastoinkäymisiä kuin voidaan kohtuullisesti odottaa – ei pitäisi tehdä tiukkaakaan. Reissun raskautta voisi helpottaa vain parantamalla omaa kuntoaan.

Entä jos kaikki ei mene putkeen? Sittenkin uskon olevani riittävän hyvin varustautunut. Täytyy tietysti muistaa, että luonnossa liikkuessa voi aina tulla vastaan olosuhteet, joista ei mitenkään voi selvitä. Lähden kuitenkin matkaan luottavaisin mielin.

Mitä on edessä?

Vietän tiistain Reykjavikissa. Päätarkoitus on käydä ostoksilla ja pakata rinkka uudestaan. Ostoslistalla on ruokaa ja karttoja.

Keskiviikkoaamuna lennä Akureyriin, ostan huoltoasemalta kaasua ja jatkan bussilla Godafossenille. Sieltä nousen nummelle ja suuntaan kohti etelää. Reykjavikiin palaan arviolta maanantai-iltana kolmen viikon kuluttua, ja seuraavana keskiviikkona Suomeen.

Siinä välissä… No, kerron kun palaan 🙂