Ahman jäljillä

Eksyksissä. Keskellä ei mitään. Sumussa. Molemmin puolin aidat. Ja jossain tuolla edelläni, ei varmaan kovin kaukana, on ahma. Pitäisiköhän kääntyä takaisin.
Eksyksissä. Keskellä ei mitään. Sumussa. Molemmin puolin aidat. Jossain tuolla edelläni, ei kovin kaukana, on ahma. Pitäisiköhän kääntyä takaisin?

Miksi lähden Islantiin?

Lyhyesti sanoen: En tiedä vielä. Ehdotuksia?

Ounastunturi 2008
Ounastunturi 2008

Pohdin tässä asiaa kahden edellisen retken kautta.

Käsivarsi 2012

Taapmajärven tupa
Tapmajärven tupa

Kun lähdin Käsivarteen 2012, taustalla oli se, että minulla oli siihen elämäntilanteen puolesta mahdollisuus. Oli muutama asia, jotka epäilyttivät minua:

  • Käsivarsi oli vaikeampaa maastoa, kuin missä olin koskaan ollut.
  • En ollut varma taidoistani enkä varusteistani.
  • Halusin lähteä yksin, vaikka tiesin sen huonoksi ajatukseksi.

Reittiä arpoessa ymmärsin, että halusin ottaa tavoitteeksi kartan toisella reunalla olevan Tapmajärven tuvan. Ymmärsin myös, että jos aioin mennä sinne, minun olisi mentävä yksin. Asiaa tarkoin harkittuani uskoin selviäväni siitä.

Lopulta suostuin omaan ajatukseeni, tosin hivenen vastahakoisesti. Ymmärsin riskit, ja miksi se oli huono ajatus. Mutta ymmärsin myös, että realistisesti arvioiden se haaste vastasi minun taitojani ja kiinnostustani. Vähempi ei tuottaisi minulle tyydytystä. Itse asiassa uskon, että vähempään pyrkiminen olisi ollut vaarallisempaa. Näin minun oli oltava jatkuvasti tarkkana.

Yleisesti ottaen retki onnistui. Pääsin Taapmajärvelle, ja pääsinpä vielä takaisinkin. Sen lisäksi tapahtui paljon muutakin ja tein yhtä ja toista – muun muassa kävin Maailmanhuipulla. Siitä retkestä kehkeytyi hengellinen Isä-ja-poika -juttu. Ja paljon muutakin.

Finnmark 2013

360 asteen näköala Vuorjelta.
360 asteen näköala Vuorjelta.

Tällä kertaa ratkaiseva kimmoke oli, kun juhannuksen jälkeen valitin, että syksystä oli tulossa tylsä. Rakkaani kysyi, miksen lähtisi Lappiin vaeltamaan, kuten edellisenäkin vuonna. Aikataulua piti vähän raivata, mutta valmistelu pääsi käyntiin. Lopullinen lähtöpäätös minulla syntyi kuitenkin vasta elokuun alussa, jolloin ostin matkaliput, uuden teltan ja makuupussin.

Sillä kertaa kohde valikoitui helposti ja nopeasti. Reitin piti olla pisteestä A pisteeseen B, jolloin motivaatio päästä perille olisi suurempi. Edellisen kerran 9 yöstä matkan voisi kaksinkertaistaa. Olin jo käynyt muutaman kilometrin Norjan puolella, eikä maasto ollut siellä sen kummempaa, joten reitin ei olisi pakko pysyä Suomen puolella. Ja puurajan yläpuolella piti olla.

Vaihtoehtoja ei pahemmin ollut.

Ymmärsin myös, että suunta oli selvä. Päästä käteen.

Mutta siltikään en tiennyt, mitä oikeastaan olin tekemässä, miksi lähdin juuri sinne. Reitti oli taas kerran valikoitunut sillä perusteella, että se vastasi minun kykyjäni ja ulkoisten olosuhteiden sanelemaa aikataulua. Yleisinä tavoitteenani oli ylittää raja, jonka jälkeen vaeltaminen olisi tavallista arkea, ja opetella tapa ottaa valokuvia ottamalla joka päivä vähintään 10 otosta. Erityisiin tavoitteisiin kuului huiputtaa Vuorji, koska sennimisellä nyppylällä nyt ei vain voi jättää käymättä, kun se osuu matkan varteen.

Saavutin tavoitteeni, ja pääsin Kilpisjärvelle määräpäivänä. Helppoa se ei ollut, mutta eipä kukaan sitä helpoksi ollut väittänytkään – pikemminkin mahdottomaksi.

Reissulla opin, että olen tarkoitusmotivoitunut ihminen. Päämäärä on yksi asia, se kertoo minne ollaan menossa. Se auttaa orientoitumaan ja antaa voimia, kun uuvuttaa. Mutta se ei vastaa kysymykseen, miksi ylipäätään on paikalla. Kun osaa vastata tähän kysymykseen, selviää mistä hyvänsä.

Tarkoitus ei ole sama kuin hengissäpysyminen. Tai perillepääsy. Niistä voi toki olla hyötyä, mutta itsetarkoituksellisina ne ovat heikkoja. Tarkoituksessa on kyse jostain oikeasti tärkeästä. Kun reissu käy raskaaksi, täytyy sille loppuunajetulle kaverille, joka palelee siinä taakkansa alla, kertoa, miksi hän on täällä – tavalla, jonka hän hyväksyy. Se auttaa kummasti myös hengissäpysymistä.

Finnmarkissa Kilpisjärvi oli minulle pelkkä päämäärä. Tarkoituksia – jälkikäteen katsoen – oli kolme: Vuorjen vihkiminen Herralle, vaeltamisen arkistaminen ja hyväksyä Hiker for God -identiteetti, joka oli alkanut muotoutua edellisenä vuonna.

Lähtiessä olin jollain tapaa tietoinen näistä kaikista, mutta en paaluttanut niitä mielessäni. Tiesin, että tulisin ylittämään tuon rajan, koska matka olisi niin pitkä. Tiesin, että Jumala oli puhunut minulle tuosta identiteetistä. Mutta kuvaavaa on, että vaikka olin ottanut mukaani öljypullon, en vielä Vuorjelle noustessanikaan ajatellut nousevani sinne vihkiäkseni sen Herralle. Vasta alastullessa hyväksyin, että se oli koko ajan ollut tarkoituskin.

Islanti 2015

Miksi siis olen lähdössä Islantiin? En tiedä. Tiedän vain, että katsoin karttaa, ja Skandinavia vaikutti liian pieneltä. Se oli jo koluttu. Seuraavat vaihtoehdot olivat Islanti ja Skotlanti. Mutta tämä vastaa kysymykseen vain pintatasolla – aivan kuten ”Minulla oli tylsää” vastaa kysymykseen, miksi lähdin Finnmarkiin.

Mitä Islannissa sitten tapahtuu? En tiedä. En sanoisi, että pelkään, mutta koen syvää epävarmuutta. En selviytymisestäni erämaassa, vaan itsestäni Jumalan edessä. Minua pelottaa kohdata Isä. Tunnen hänet JA tiedän millainen Hän on, silti pelkään.

Toinen asia, jolla luulen olevan merkitystä tällä retkellä, on valokuvaus. Olen opetellut sitä paljon Finnmarkin jälkeen, ja tällä kertaa aion ottaa mukaan digijärkkärin ja jalustan.

Kolmas mahdollinen tarkoitus liittyy rukoukseen. Yksinvaellukseni ovat samalla olleet myös rukousmatkoja. Tämä vaatii myös valmistelua, sillä minun on perehdyttävä aiheeseen ennen matkaa.

Kuten todettua, en oikein tiedä miksi lähden. Koen oloni hieman epävarmaksi tässä asiassa. Ehdotuksia?