Hiker for God

(…eli grande finale)

Saana
Saana

Kumma juttu, miten muutama ääneen lausuttu – tai paperille kirjoitettu – sana voi merkitä niin paljon. Ne tekevät asioista ikään kuin todellisia, asettavat meidät vastuuseen niistä. Se, mitä me sanomme itsestämme, määrittää mitä ajattelemme itsestämme. Ja se, mitä me ajattelemme itsestämme vaikuttaa suoraan siihen, mitä me valitsemme tehdä, ja siis edelleen siihen, mitä teemme.

Nuo kolme sanaa, jotka kirjoitin Haltiatuvan tupakirjaan oman nimeni perään: ”Hiker for God” sysäsivät liikkeelle tapahtumaketjun, jonka seurauksena valitsin oman tieni vuorten yli. Jos sitä nyt voi tieksi sanoa.

Oli siis

18. päivä ja paikka oli Suomi

Ainakin teknisesti. Ensimmäinen reittipisteeni rajan jälkeen oli rajavartioston tupa. Tällä seudulla tosin ei enää ole rajavartioita, eikä esimerkiksi poliisia, eli Helsingistä on katsoen tämän äärimmäisen ulokkeen kuuluminen maahan on melko lailla unohdettu. Jäämeri ja Tromssa ovat lähempänä.

Minuuttia myöhemmin toisella puolella...
Minuuttia myöhemmin toisella puolella…

Kahlaamo oli kohtalaisen helppo. Seuraava tavoite oli Kobmajoen tupa.  Valitsin huvikseni reitikseni seurata Somasjärven rantaa ja ylittää etelään kurottavan lahdelman kaulan kohdalta.  Voisin ohimennessäni moikata taas vastarannan seitakiveä, sopivasti uudenkuun aikaan. Yllätyksekseni vesi oli suorastaan lämmintä. Lahden pohjukassa oli tulella kalastajia, jotka yöpyivät Kobmajoen kämpässä. Kävi siellä ultrakevyt lentokonekin. Oli ihan kiva vaihtaa muutama sanakin ihmisten kanssa, mutta en halunnut tunkea kämppään yöksi, joten kokkailtuani siellä jatkoin kilometrin verran kohti Ridnisohkkaa. Eräs asia tosin vaivasi minua.

Kun taakse oli päivän mittaan jäänyt 22 kilometriä, tuli ehtoo ja pystyttelin telttani pimenevässä yössä. Huomattavasti aiemmin kuin ensimmäisinä iltoina, päivät selvästi lyhenivät. Paikan pohja oli hyvä, vaikkakin se oli täysin avoin ja maata tuulinaruille vähänlaisesti. Tuli aamu

19. päivä – Maisemareitillä

ja järkytykseni varmistui. Jääkausi päättyi Suomessa 1800 -luvun lopulla täällä, Ridnisohkkan itärinteellä. Sittemmin täällä on ollut Suomen suurin – ja ainoa – lumikenttä, läpi vuoden luminen paikka. Viime syksynä ihailin Ridnin valkeita rinteitä. En tänään.

Asiaa ei auta, että vielä muutama päivä sitten olin näkevinäni Ridnin valkeat rinteet kaukaisuudessa.

Tämä oli ylivoimaisesti retken tähän mennessä ahdistavin kokemus.

Selfie Ridillä
Selfie Ridillä

Muuta triviaa tältä seudulta: Ridnisohkka,  1 317 m, on Suomen korkein tunturi. Suomen korkein paikka (1324 m) tosin on viereisellä Halti -tunturilla, jonka kapea sola erottaa Ridnistä. Halti itse on enimmäkseen Norjan puolella, ja sen varsinainen huippu, Raisduottarhaldi, on hyvän matkaa Norjan puolella. Lähellä Suomen rajaa on kuitenkin pienempi sivuhuippu, jonka korkeutta (1 328 m) on joskus virheellisesti pidetty Suomen korkeimpana pisteenä. Suomen toiseksi korkein huippu on Haltin vielä eteläisempi sivuhuippu Kiedditsohkka (1285 m), sitä seuraava on Kovddoskaisi (1 227 m), oma massiivinen tunturinsa Etu-haltin eteläpuolella.

Suomen korkein kohta on rinteessä valtakunnan rajalla. Aikanaan paikalle rakennettiin kummeli rajamerkiksi. Kyseisestä kummelista on sittemmin tullut melkoinen pyhiinvaelluskohde, mikä on sinänsä ironista, että se on väärässä paikassa. Suomen korkein piste on itse asiassa jonkin matkaa rajamerkistä Haltin huipun suuntaan.

Ridnijärvi -sohkkalta.
Ridnijärvi -sohkkalta.
Selfie Haltin huipulla
Selfie Haltin huipulla

Näillä tiedoilla – ja edellisen vuoden kokemuksella – varustautuneena lähdin kiipeämään Ridnijärvelle ja edelleen -sohkalle. Pidin varusteet varusteet mukana, sillä vaihtoehtona oli ottaa riski, että sää muuttuu äkisti huonoksi, enkä enää löydä niitä. Ridnille kannattaa nousta lännestä, ja sen korkein huippu on niin ikään lännen puolella. Parhaat näköalat ovat kuitenkin itään ja etelään.

Laskeuduin sitten Suomen korkeimmalle kohdalle.
Laskeuduin sitten Suomen korkeimmalle kohdalle.

Haltin rajamerkille on viitoitettu polku, mutta en ollut sen varrella. Nousin siis kompassisuunnalla ja gradienttimenetelmällä huipulle, ja aloin tähystellä alaspäin. Rajamerkki oli reilun sadan metrin päässä. Matkalta löysin joukon pieniä kivikasoja, ilmeisesti maanmittarien jäljiltä. Päättelin siis laskeutuneeni Suomen korkeinpaan kohtaan. Jatkoin edelleen alaspäin rajamerkille, mistä olikin mukavaa löytää viitat alaspäin.

Haltiatupa. Vuosiluku on 1961, joten Kersti Juva oli oikeassa.
Haltiatupa. Vuosiluku on 1961, joten Kersti Juva oli oikeassa.

Tuli ehtoo. Edellisenä päivänä huipulla oli ollut 15 henkeä, tänään minä olin ainoa.Tuvallakaan ei ollut ketään. Päätin siis majoittua vanhaan pieneen ”haltia” -tupaan. 18 kilometriä rakassa ja rinteissä painoivat jalkoja, ja lämpimän huoneen seireenilaulu kävi ylivoimaiseksi. Oli minulla oikeakin tekosyy, eli varusteita – etenkin karttaa – piti huoltaa. Lisäksi lähimpään säälliseen leiripaikkaan, joka ei ollut silkkaa rakkaa, oli ainakin kilometri. En enää jaksanut.

Yöpyminen ei tosin välttämättä ollut hyvä ajatus, sillä sain yövieraan. Mutta ei kummitusjuttuja tähän. Kaiken kaikkiaan, rankka päivä, rankka yö. Tuli aamu.

20. päivä – Hiker for God

Aamun valossa keräilin kamppeeni ja teippailin Kilpisjärven retkeilykartan kokoon. Sen mukaanotto oli ollut enemmän tai vähemmän päähänpisto, ja se oli vielä pahemmin lopussa kuin minä. Nyt tarvitsin sitä reitin valintaan. Periaatteessa vaihtoehtoja oli kaksi: The easy way and my way. Eli tähän aikaan vuodesta vilkkaasti liikennöity Kilpisjärvi-Halti -valtatie, joka vei tuvalta tuvalle. Toinen vaihtoehto oli kulkea lännempää suurtuntureiden yli. Pohdin tarkkaan riskejä loukkaantumisista lumimyrskyihin, ja punnitsin niitä omaa kokemustani, kuntoani ja varustustani vasten. Uskoin selviäväni Kilpisjärvelle tavalla tai toisella, kävi miten kävi.

Kirjoitin tupakirjaan nimeni perään ”Hiker for God”. Eikä minulla ollut enää vaihtoehtoja. Jos aioin merkitä kulkuni tuolla tittelillä, minun täytyisi vaeltaa sen mukaisesti. Eikä helpon reitin kulkeminen toisi Hänelle suurinta kunniaa. Lähdin siis kiertämään Etu-Haltia.

Vesiputous Marfejohkassa. Suosikkini.
Vesiputous Marfejohkassa. Suosikkini.

Pitsusjärven pohjoispuolitse Marfejohkalle kulkee varsin luonnollinen reitti. Suunnitelmani oli ylittää Kovddoskaisi länsipuolelta, ja mahdollisesti käydä sivumennen huiputtamassa se. Myös järven ylle kohoava Pitsusnjunni poltteli, mutta kartan perusteella se tuskin olisi saavutettavissa. Yöksi aioin pyrkiä Urtas-joen laaksoon, josta huonolla säällä löytyisi pari tönöä ja hätätapauksessa voisi valua tienvarteen vaikka Didnojohkan vartta pitkin. Olin tietoinen myös muutamasta Norjan puolella olevasta mökistä.

Etu-Haltin eteläpuolella törmäsin suomalaisporukkaan, joka oli matkalla Didnolta Haltille. He olivat ilmeisen yllättyneitä, että niinkin syrjäisellä seudulla oli muita – minusta taas tuntui kuin olisin jo kotikulmilla ja sivistyksen parissa. Marfejohkassa oli upea vesiputous. Nousin kamppeineni Kovddosgaisille ja kävin sen pahdallakin. Ja kun kerran siellä olin, päätin katsoa, pääsisikö itärinnettä alas.

Kovddokaisin huippu
Kovddokaisin huippu

Vesi alkoi olla vähissä, ja paluu Marfejohkalle olisi merkinnyt kiertotietä reittiin. Toisaalta sää oli erinomainen ja edessä vain muutaman sadan metrin päässä oli vettä, sekä tietysti Pitsusnjunni. Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Alas vaan.

Kovddoskaisin pahdalta
Kovddoskaisin pahdalta

TIEDOKSI PERÄSSÄKULKIJOILLE:

  1. Tulin alas suoraan itään viitisenkymmentä metriä (alempana olevan) lammen eteläpuolelta. REITTI EI OLE KULKUKELPOINEN. Se on erittäin vaarallinen. Jos sää olisi ollut yhtään huonompi (vähänkään märkä, lainkaan tuulta) alastulo olisi pitänyt jättää itsemurhakandidaateille. Hyvissäkään oloissa siitä on myös vaikea päästä varusteineen ylös, joten tuota kohtaa on pidettävä parhaimmillaankin yksisuuntaisena. Valitettavasti minulla ei ole kuvaa, joka näyttäisi miten vaarallista siitä oli tulla alas. Kyseisen kuvan ottaminen olisi yksinkertaisesti ollut liian vaarallista.
  2. Kotona paremman (ehjän) kartan äärellä sain selville, että saattaa olla olemassa vaihtoehtoinen reitti: muutama sata metriä lammen pohjoispuolelta suuntaan etelälounas. Takeita en tietenkään voi antaa, kertokaahan kokemuksistanne.

Kolmannen kerran reissun aikana päästin rinkan näkyvistäni. Ensimmäinen kerta oli ollut Vuorjella, toinen kerta eräänä aamuna leirissä lähtiessäni hakemaan vettä. Tällä kertaa lähdin Pitsusnjunnille, ja ilman reppua olo oli niin kevyt, että oli minulla vaikeuksia pysytellä jalkojeni kävelyvauhdissa.

Pitsusnjunni
Pitsusnjunni. Seudun parhaita näköalapaikkoja, ja upea paikka tanssia ylistystä Jumalalle.

Tuli ehtoo. Takana 22 kilometriä, ja oli aika siirtyä omatekoisista muonista kaupan retkiravinteisiin. Tiedä häntä, johtuiko tavallista raskaammasta päivästä vai mistä, mutta ensimmäistä kertaa koko reissulla jäin nälkäiseksi. Sama jatkui seuraavina päivinä, ei kiva. Leiriydyin Urtas -joen laaksoon, vajaan kilometrin Urtashotellista alavirtaan. Yöllä tuuli sen verran, että käydessäni heittämässä vettä tarkastin tuulinarut ja totesin, että oli mukava tietää nukkuvansa hyvässä teltassa. Tuli aamu.

21. päivä – my way is a high way

Sateenkaari Urtasjoen yllä
Sateenkaari Urtasjoen yllä
Pilvien varjot
Pilvien varjot

Kuulasta. Ylitin joen ongelmitta Riimmajärven eteläpuolelta ja koukkasin Lassavarrin luoteispuolitse kohti Goddejohkaa. Alkumatka oli suorastaan miellyttävää menoa, mitä nyt toinen kylkeni paistatteli auringossa ja toinen sai vaakasuoraan jääkylmää vettä. Seurasin jokea miltei tonniseen satulaan Kahperusvaarojen ja Altovaaran väliin. Laskettelemaan Duoljehuhputjohkan laaksia, ja kiipesin samannimiselle tonniselle huipulle ja rajamerkille. Edessäni oli viimeinen reittivalinta: Saarijärven itä- vai länsipuolitse, eli Suomen vai Norjan kautta?

Poroja usvassa
Poroja usvassa

Länsipuoli: Reitti, Saarijärven tupa, ihmisiä, hyvä kartta, pidempi matka. Länsipuoli: Suoraan kohti Saanaa, epätarkempi kartta, mahdollisesti ylitys tai pari. Olin väsynyt ja kaipasin jo ihmisseuraa. Tuvalle siis.

Saarijärvi
Saarijärvi

Kilpisjärvi-Halti reitti on pahasti kulunut. Sitä ei suotta sanota valtatieksi, mutta tällä osuudella sen epätasaisuus ja kivikkoisuus tekivät siitä huomattavan raskaan kulkea. Kompastelin kuitenkin tuvalle asti kiltisti uraa pitkin, en halunnut enää pahentaa asiaa. Ensimmäisen telttailijan kohdalla pysähdyin ja sanoin: Sopiiko, jos juttelemme vähän aikaa. Olen ollut yksin reissussa kolme viikkoa…

Etsin kivikosta itselleni telttapaikan. Edellisenä yönä tuuli oli kaatanut täällä telttoja ja ajanut ihmisiä hakemaan suojaa sisältä. En ihmettele. Tuli ehtoo. Takana oli 20 kilometriä ja 300 metriä nousua rakassa. Aloin olla tosissani väsynyt. Tuli aamu.

22. päivä – Aida (Marcia triomphale)

Suomi! (Viimeistä kertaa)
Suomi! (Viimeistä kertaa)

Aivan tuolta matka ei tosin tuntunut. Toisaalta kroppani tiesi, että oltiin melkein perillä ja toisaalta taas en ollut varsinaisesti säästellyt itseäni viimeisinä päivinä. Olin käytännössä perillä, ja tiesin pääseväni Kilpisjärvelle vaikka kontaten. Puuttui vain  piste i:n päältä.

Poromiehen portti
Poromiehen portti

Poikkesin Kalottireitiltä Masetjärven pohjoispuolelle ja jatkoin Iso-Jehkasin eteläpuolitse Saanajärven päivätuvalle. Siellä istui muuan saksalainen Christian, joka oli viettänyt pari viikkoa Kalottireitillä. Meillä riitti juttua. Jätimme kamppeet tuvalle ja lähdimme huiputtamaan Saanaa.

Se oli minulle tärkeä hetki.

Saanan laelta
Saanan laelta

Syyskuu, 2008: seisoin kaverin kanssa Ounastunturin laella tähystellen luoteeseen. Olimme kolmen yön retkellä, tuvissa yöpyen. Saanan profiili erottui selvästi 150 kilometrin päässä. Tiesin, että käsivarren maasto oli Suomen haastavinta, ja ajattelin haikeana, etten koskaan uskaltaisi lähteä sinne. Saana edusti minulle Käsivarren porttia.

Syyskuu 2013. Seison Saanan laella tähystäen kaakkoon kohti Ounastunturia. Kävelin tänne Utsjoelta. Yksin.

Valokuvaaja ja hänen kuvansa
Valokuvaaja ja hänen kuvansa

Tuli ehtoo. Takana oli kymmenisen kilometriä rinkka selässä ja toinen mokoma päiväretkellä. Yöllä näkyi pohjantulien heikko kajo. Tuli aamu.

23. päivä – kotimatka

Saanajärvi
Saanajärvi

Olin aikonut kävellä Saanajärven rantaa Kilpisjärven kylälle, mutta Christian oli matkalla retkeilykeskukselle vuoren yli. Matka oli jokseenkin yhtä pitkä, joten valitsin seuran. Niin väsynyt kuitenkin jo olin, etten ollut pysyä hänen kävelyvauhdissaan. Keskusta lähestyessä vastaan tuli jo päiväretkeläisiäkin. Christian lähti liftaamaan Tromssaan, minä suihkuun ja neuvottelemaan bussikuskin kanssa.

Aaveajaja. Metsässä menee.
Aaveajaja. Metsään menee. Ja epätodellinen tunne, kun liikkuu, vaikka ei itse tee mitään sen eteen.

Lippuni nimittäin oli voimassa vasta kylältä. Kerroin kuskille, että olin aloittanut matkani Utsjoelta, ja lopussa oli tullut parin kilometrin suunnistusvirhe. Selitykseni meni läpi, ja pääsin takaisin Rovalle, syömään Raxin buffetiin (tuoreita vihanneksia!) ja yöjunaan.

Ja – arvasitte oikein – muistin Lakselvasta hankkimani paluumatkaeväät, kun tulin suihkusta ja vaihdoin päälleni paluumatkavaatteet.

Loppukaneetti

Kävin ottamassa miehestä mittaa. Mitta loppui. Nyt voisi vetää päälle sen teräsmiespaidan.

Tätä ei sitten tarvittukaan matkan varrella.
Tätä ei sitten tarvittukaan.
Reitti käsivarressa
Reitti käsivarressa