Aurinko laskee Reisadalenissa

Aurinko laskee Reisadalenissa
Aurinko laskee Reisadalenissa.

HDR -oppia aloittelijoille

Vaihteeksi valokuvauksesta. HDR on hieno kirjainyhdistelmä, joka liitetään upeisiin, silmiäsärkevän värikkäisiin auringonlaskukuviin tai muihin äärimmäisen värikylläisiin otoksiin. HDR tulee sanoista High Dynamic Range ja kyseessä on taiteenlaji, jonka perusteet jokaisen valokuvaajan olisi hyvä ymmärtää, vaikkei HDR -kuvia erityisesti haluaisikaan ottaa.

Tätä kuvaa oli mahdoton ottaa. Asiaa ei auttanut, ettei minulla ollut vielä hajuakaan siitä, mitä tarkoittaa HDR...
Tätä kuvaa oli mahdoton ottaa. Asiaa ei auttanut, ettei minulla ollut vielä hajuakaan siitä, mitä tarkoittaa HDR…

Valoämpärit

Digikameraa voi ajatella tällä tavalla. Siinä on suljin, johon voi vaikuttaa kahdella tavalla: toisaalta sen voi avata tietyksi ajaksi ja toisaalta voidaan päättää, kuinka avonaiseksi se avataan. Taaempana on kenno, joka on oleellisesti valtava ämpäriruudukko. Jokaisen ämpärin päällä on lisäksi suodatin, joka päästää vain tietynväristä – punaista, vihreää tai sinistä – valoa sisään. Suodattimessa on lisäksi se ominaisuus, että kun se päästää valoa läpi, se voi samalla itse lisätä valoa suhteessa sisään otettuun valoon – eli jos sisään pääsee yksi valoyksikkö, se voi lisätä ämpäriin esimerkiksi kaksi  tai kahdeksan yksikköä. (Tämä vahvistus on yhtä suuri kaikille ämpäreille, ja sitä kutsutaan herkkyydeksi tai ISO -arvoksi).

On siis kolme muuttujaa, jotka vaikuttavat siihen, miten paljon valoa ämpäreihin pääsee: valotusaika, aukon koko ja herkkyys. Valon määrän mittayksikkö on ”aukko” (englanniksi f-stop) ja kahden ”aukon” välinen ero on kaksinkertainen valomäärä – toisin sanoen joko valotusaika kaksinkertaistetaan, aukon koko kaksinkertaistetaan tai herkkyys (vahvistus) kaksinkertaistetaan.

Hyvää valokuvaa varten on tärkeää, että kuvassa säilyvät sävyt. Jos johonkin ämpäriin tulee niin paljon valoa, että se vuotaa yli, se näyttää puhtaan valkoiselta – ja luultavasti sen ympärillä on kokonainen alue on sävytöntä puhdasta valkoista. Sama ilmiö tapahtuu, jos ämpäreiden pohjalle ei pääse lainkaan valoa, sillä erotuksella että väri on musta. Puhutaan yli- ja alivalotuksesta. Asia on helppo korjata kuvaushetkellä: jos kuva on ylivalottunut, pitää valotusarvoa vähentää lyhentämällä suljinaikaa, pienentämällä aukon kokoa tai vähentämällä herkkyyttä.

Valotusarvot ovat oikeastaan absoluuttinen kuvattavan valon määrän mittari. Kirkkaana kesäpäivänä valoa on paljon, ja kennolle pitää päästää vain vähän valoa, tai tuloksena on silkkaa valkoista. Marraskuisena iltana valaisemattomassa sisätilassa taas saa tehdä kaikkensa, jotta ämpäreihin tulisi riittävästi valoa.

Entä jos samassa kuvassa on sekä kirkkaita että tummia alueita, eli yhdellä alueella paljon valoa ja toisella vähän? Kuvaa otettaessa kaikkiin kennoihin päästetään sama määrä valoa, joten jos valotetaan kirkkaiden alueiden mukaan, tummilta alueilta ei pääse kennoon lainkaan valoa, ja jos taas tummien alueiden mukaan, kirkkaiden alueiden ämpärit tulvivat yli.

Ilmeinen ratkaisu on lisätä ämpäriin syvyyttä. Yhden aukon ero kuitenkin on kaksinkertainen valomäärä, joten ämpärin kapasiteetin kasvattaminen yhden aukon verran tarkoittaa sen syvyyden kaksinkertaistamista. Ämpärin kapasiteetin kasvattaminen neljällä aukolla tarkoittaisi siis ämpärin syvyyden 16-kertaistamista. Johan siinä alkaa tulla kameran takaseinä vastaan!

Vakavammin puhuen, kameran dynaaminen alue on erotus niiden maksimi- ja minimivalotusarvojen välillä, jolla se pystyy esittämään kaikki sävyt. Ämpärianalogiaa käyttäen kameran dynaaminen alue on siis ämpärin syvyys. Ämpärin syvyyttä mitataan sen kylkeen piirretyllä asteikolla. Kukin merkki on aina 2 kertaa niin kaukana pohjasta kuin edellinen. Jos ämpärissä on 12 merkkiä (mukaanlukien pohja), siinä on 11 väliä. Sanotaan, että kameran dynaaminen alue on 11 aukkoa.

Ystäväsi histogrammi

Histogrammi on paitsi kumma sana ja epämääräinen käyrä, myös HDR -kuvaajan paras ystävä. Ensinnäkin se kertoo, onko ylipäätään tarpeen ottaa HDR -kuvaa, ja toiseksi miten kuvaa pitäisi lähestyä. Mutta aloitetaan kysymällä, mikä histogrammi itse on?

Historgrammi mittaa ämpäreiden vedensyvyyttä. Se laaditaan asettamalla vaakaviivalle piste kutakin ämpärin vedenkorkeutta varten, ja lisäämällä tuohon pisteeseen yksikkö jokaista sellaista ämpäriä kohti, jossa on vastaava määrä valoa sisällä.

Histogrammista on helppo nähdä, ollaanko dynaamisen alueen sisällä: jos histogrammi koskee oikeaan reunaan, jotkut ämpärit ovat täynnä, ja kuva on ylivalottunut. Jos se taas koskee vasempaan reunaan, jotkut ämpärit ovat tyhjiä. Normaalisti kuvan ylivalotus korjataan vähentämällä siihen tulevan valon määrää – yhden aukon vähennys puolittaa kuvaan tulevan valomäärän. Vastaavasti alivalottuneeseen ämpäristöön voidaan päästää lisää valoa.

Ongelma syntyy, jos kuva on yhtä aikaa sekä yli- että alivalottunut, eli siinä on sekä tyhjiä että täysiä ämpäreitä. Tämä tarkoittaa, että kuva-alalla tapahtuvat kirkkausmuutokset eivät mahdu yhden ämpärisyvyyden, eli kameran dynaamisen alueen – sisään.

Histogrammin vaaka-akseliin liittyy tärkeä ominaisuus. Asiallisesti ottaen se kelluu ja kiinnitetään vain kulloiseenkin absoluuttiseen valotukseen (aika, aukko, herkkyys), mutta tapa, jolla se mittaa veden määrän ämpäreissä, on tärkeä. Apuna käytetään erikoista mittatikkusarjaa. Ensimmäisen tikun pituus on yksi yksikkö, seuraavan kaksi, sitten neljä, kahdeksan jne. Mikä tahansa yksikkömääräinen ämpärin pinnan taso voidaan ilmaista yksikäsitteisesti joukolla tikkuja, joista jokaista käytetään tasan kerran. Tyhjää ämpäriä kuvataan ilman mitään tikkuja, täydessä jokaista tikkua käytetään kerran. Tätä järjestelyä voidaan kuvata myös binääriluvuilla, joissa jokainen bitti (1 tai 0) tarkoittaa numeroa 1, 2, 4, 8 jne. Esimerkiksi, jos bittejä on 8, voidaan ilmaista numerot (ämpärin väritasot) 0 – 255, ja jos bittejä on 12, voidaan ilmaista numerot 0 – 4095.

Näillä luvuilla on läheinen yhteys dynaamiseen alueeseen. Digikamera, joka tallentaa kuvadataa 12 bittiä, pystyy käsittelemään 4095 valoarvoa. Dynaamisen alueen kasvattaminen yhdellä aukolla yli kaksinkertaistaa tämän määrän.

HDR -kuvan periaate

Jos kuvan histogrammi törmää molempiin seiniin, kameran luonnollinen dynaaminen alue ei riitä. Tässä tilanteessa voidaan turvautua samanlaiseen trikkikuvaukseen kuin mitä ihmissilmä tekee luonnostaan: ottaa useita kuvia nopeasti peräjälkeen samasta paikasta ja yhdistellään.

Ämpärianalogiaa käyttäen HDR -kuvan kuvainformaatio kootaan näin: otetaan useita kuvia (tyypillisesti 3) eri valotusarvoilla. Jossain kuvassa tummien alueiden ämpärit jäävät tyhjiksi, mutta kirkkaat alueet valottuvat selkeästi. Toisessa taas on ylitsevuotavia ämpäreitä, mutta jokaisessa ämpärissä on jotain. Sitten tehdään taikatemppu: otetaan kuvankehityslaboratoriossa suurempia ämpäreitä. Ämpärit, jotka ovat samoissa koordinaateissa, sovitetaan yhteen.

Oletetaan, että on otettu 3 kuvaa yhden aukon eroin. Toisessa kuvassa on siis kaksi kertaa niin paljon valoa kuin ensimmäisessä, ja kolmannessa neljä kertaa. Oletetaan lisäksi, että kameran dynaaminen alue on 11 aukkoa. Kuvankehityslabrassa tarvitaan siis ämpäri, jonka koko on kaksi aukkoa suurempi, eli nelinkertainen.

  1. Poistetaan kaikista kuvista ämpärit, jotka ovat joko täynnä tai tyhjiä. Sitten täytetään uudet ämpärit ensimmäisen kuvan änpäridatalla.
  2. Otetaan toinen kuva ja kaksinkertaistetaan valomäärä kaikissa ämpäreissä.(Sehän oli saanut kaksi kertaa niin paljon valoa kuin ensimmäinen kuva, eli sen perustasolla oli 2 kertaa niin paljon valoa kuin pohjatasolla.
  3. Havaitaan, että jos kuvassa 1 jollain pisteellä on arvo, kuvassa 2 sillä pisteellä on sama arvo. Lisätään arvot pisteistä, joissa kuvaa ei ole vielä määritelty.
  4. Toistetaan vaiheet 2 & 3 kolmannelle kuvalle, mutta nelinkertaistetaan valomäärä.

Voilà! Meillä on HDR -kuva, jonka dynaaminen alue on 13 aukkoa, ja jonka kuva-informaatio esitetään 14:sta bitillä.

Viimeinen muunnos

Vielä yksi pikku juttu. Kuinka kuva voidaan vielä esittää, jos sen aiempi bittisyvyys oli 12, ja nyt 14?

Samalla tavalla kuin alun perinkin. Tietokoneen ruudulla käytetään järjestelmää, jossa kukin väreistä punainen, vihreä ja sininen saa arvon 0-255. Tästä on helppo nähdä, että kuvainformaatio esitetään 8-bittisessä muodossa. Koska kuvat joka tapauksessa pitää muuntaa, on melko yhdentekevää, olivatko ne alun perin 12- vai 14-bittisiä.

Muuntamisen periaate on tämä. Otetaan 8-osainen mittakeppisarja ja mitataan, mikä keppiyhdistelmä antaa oikean pituuden. (Tähän on olemassa hyvin suoraviivainen algoritmi.)

Tämä kuvasi yleisellä tasolla HDR -kuvan idean. Kuvaus on epämääräinen. epätarkka ja mahdollisesti jopa harhaanjohtava. Tarkempia teknisiä oppaita on netti väärällään, mutta tämän luettuaan aloittelijallakin on paremmat edellytykset ymmärtää niitä.

Vaellus ja vesi

Vaeltaessa reitin suunnitteluun vaikuttaa yksi asia ylitse muiden: vesi. Sitä pitää olla tarpeeksi, mutta ei liikaa. Tuntureilla tämä ei yleensä ole ongelma. Seuraavassa muutamia huomioita Ruijan reissuilta.

Tarpeeksi paljon vettä

Kenttäkeittiö
Kenttäkeittiö

Vettä pitää riittää juotavaksi ja ruoanlaittoon. Sitä varten veden on oltava puhdasta. Pidemmillä reissuilla vettä täytyy riittää myös muuhun hygieniaan, kuten pyykkäämiseen.

Kehitin Finnmarkissa rytmin, jossa tein ruokaa, kun löysin sopivan vesipaikan, ja samassa yhteydessä täytin puolen litran termoksen. Illalla, kun tuli aika etsiä leiripaikkaa, täytin litraisen kenttäpullon. Leiripaikan itsensä ei siis tarvinnut olla veden äärellä, riitti että aamulla löytäisi vettä muutaman kilometrin sisään. Toisaalta ruokaa saattoi laittaa paikassa, johon ei saanut telttaa pystyyn.

Ruijassa – ja pohjoisessa Suomessa – yleissääntönä voi pitää, että virtaava vesi yläjuoksulla on juomakelpoista. Kannattaa siis katsoa karttaa: jos ylävirran puolella ei ole asutusta, teitä, peltoja tai ojituksia, vesi on todennäköisesti juomakelpoista. Reitti kannattaa siis valita vesistöjen latva-alueilta, jossa on runsaasti puroja, joiden yläpuolella ei ole kuin tunturinrinne.

Näin yleensä.Voihan olla, että poro on juuri käynyt tarpeillaan vähän ylävirran puolella tai muuta vastaavaa.

Veden hygieniasta on siis pidettävä itsekin huolta.  Pyykit kannattaa pestä pussissa ja kaataa vesi maahan kauas purosta. Lisäaineeton Marseillen saippua on hyvää. Samoin tiskiveden kanssa tulee olla varovainen, ja tarpeensa tietysti tehdä kauas vedestä.

Tarpeeksi vähän vettä

Kahluusaappaat. Huomaa kengännauhat.
Kahluusaappaat. Huomaa kengännauhat.

Vähänkään pidemmällä matkalla syntyy jossain vaiheessa tarve ylittää vesi. Yksinkertaisimmillaan puron yli voi harpata, tai löytää kivikon, jota pitkin pääsee yli. Ylleisemmin kuitenkin pätee, että ellei yli voi kahlata, eikä kukaan ole vaivautunut rakentamaan siltaa, täytyy uida.

Uiminen kylmässä vedessä rosnarinkan kanssa ei ole erityisen houkuttelevaa. Tämä asettaa tiettyjä vaatimuksia reitin suunnittelulle. Algoritmi menee suunnilleen näin:

  1. Tunnista keskeiset joet. Jos sitä ei voi kiertää, on mentävä yli.
  2. Etsi potentiaaliset ylityskohdat. Joen koko vaikuttaa tähän. Joistakin ei kerta kaikkiaan voi kahlata yli. Sillat ovat suhteellisen harvinaisia, mutta niitäkin on. Jossain voi olla vene, tai jopa lautturi. Kahlaaminen on yleensä helpompaa ylempänä.
  3. Suunnittele reitti siten, että se kulkee ylityskohtien kautta. Sillat määräsivät esimerkiksi Finnmarkin reitin keskeiset reittipisteet Utsjoen kaupalle, Lakselvaan, Masiin ja Nedrefosshyttanille.

Keskitie

Käytännössä nämä kaksi vaatimusta määrittelevät korkeusalueen, jolla on mielekästä vaeltaa. Jos tullaan liian alas, jokien ylitykset tulevat hankaliksi. Liian ylhäällä taas puroissakaan ei ole vettä.

Laadin myös laajemman artikkelisarjan vesistöjen ylityksistä vaelluksella.

Hyvää syntymäpäivää, seurakunta!

Näillä sanoilla emeritusarkkipiispa John Vikström tervehti meitä tänään suvivirsimessussa Turun tuomiokirkon edustalla. Haluan nyt omastakin puolestani taustoittaa vähän tätä toivotusta. Aloitetaan vaikka miehestä nimeltä )Abram.

Kansojen paljouden isä

Nimi Abram merkitsee ”suuri isä”. Nimi oli sikäli ironinen, että mies oli lapseton vielä vanhalla iälläänkin. Mutta Jumala (ja nämä ovat kaksi sanaa, joilla on kyky muuttaa kaikki) puhui hänelle sanoen: ”Tämä on minun liittoni sinun kanssasi: Olkoon sinun nimesi tästedes Abraham, sillä minä teen sinusta kansojen paljouden isän. Minä annan sinulle paljon jälkeläisiä, ja sinusta on polveutuva kansakuntia ja kuninkaita. Minä pidän voimassa liiton sinun ja myös sinun jälkeläistesi kanssa, ikuisen liiton sukupolvesta toiseen, ja minä olen oleva sinun Jumalasi ja sinun jälkeläistesi Jumala.” (1. Moos 17:4-5) Nimi Abraham tarkoittaakin sananmukaisesti ”kansojen paljouden isää”.

Pikakelataan vähän eteenpäin. Raamatun mukaan Abraham sai kahdeksan poikaa, mutta näistä vain toiseksi vanhinta kutsuttiin tämän lupauksen lapseksi. Toisin sanoen tämä lupaus tuli koskemaan vain Iisakia. Iisak puolestaan sai kaksi poikaa, Eesaun ja Jaakobin, mutta nuorempi Jaakob – jolle Jumala antoi myöhemmin nimen Israel – huijasi isältään esikoisen siunauksen. Jaakob puolestaan rakasti naista nimeltä Raakel, mutta hänet huijattiin ottamaan vaimokseen myös tämän vanhempi sisar Leea. Leea synnytti Jaakobille 6 poikaa, vanhimpina Ruuben, Leevi ja Juuda, sekä tyttären. Kun Raakel ei saanut lapsia, hän antoi orjattarensa Bilhan Jaakobille, ja Leea antoi orjattarensa Silpan, jotka molemmat synnyttivät 2 poikaa Jaakobille. Lopulta myös Raakel sai pojan, Joosefin, sekä aivan viimeiseksi Benjaminin.

Joosef päätyi Egyptiin ensin orjaksi, sitten hallitusmieheksi, joka kutsui perheensä maahan. Hänen isänsä vaati saada siunata Joosefin pojat Manassen ja Efraimin ja antaa esikoisoikeutensa Joosefin nuoremmalle pojalle, oman esikoisensa Ruubenin sijasta. Kun Joosef esteli ja sanoi Manassen olevan pojista vanhempi, Israel vastasi: ”Tiedän, poikani, tiedän. Myös Manassesta on tuleva kokonainen kansa, ja hänkin on kasvava mahtavaksi, mutta hänen nuorempi veljensä tulee vielä mahtavammaksi ja hänen jälkeläisistään kasvaa kansojen paljous.” (1. Moos. 48:19)

Näin lupaus kansojen paljoudesta oli siunauksien kautta siirtynyt Abramilta Efraimille.

Jumalan kansa ja Jumalan liitto

Myöhemmin muuan Leevin jälkeläinen, nimeltä Mooses eli pakolaisena Egyptistä. Jumala kutsui hänet, ja lähetti hänet noutamaan kansansa, jotta voisi tehdä heidän kanssaan liiton. Tämä on muuten ensimmäinen kerta, kun Jumala kutsuu heitä kansakseen, jo ennen liiton tekoa.

Myöhemmin Israelin jälkeläisistä koostuva kansa ja Jumala tekivät liiton. Sen ehdot olivat nämä: Jumala lupasi olla heidän jumalansa, ja he lupasivat noudattaa Jumalan lakia.

Kelataan reippaasti eteenpäin. Israelin kansa oli kunnostautunut rikkomalla Jumalan lakia minkä kerkesi. Matkan varrella se oli muun muassa hylännyt teokratian ja muodostanut oman kuningaskunnan. Muinaisesta Israelin valtakunnasta oli sittemmin eronnut vanhalle dynastialle kuuliainen rojalistifaktio, jota alettiin kutsua nimellä sen kantavan heimon mukaan nimellä Juuda. Pohjoisvaltion kantavaksi voimaksi tuli Efraimin heimo. Sittemmin pohjoisvaltio valloitettiin, ja sen kansa vietiin pakkosiirtolaisuuteen ja hajotettiin ympäri voittajavaltion maakuntia. Oleellisesti (vaikkakaan ei täsmällisesti) ”Israel”, sellaisena kuin se tuohon aikaan tunnettiin, lakkasi olemasta ja sekoittui pakanakansoihin. Myös Juuda voitettiin, ja suurin osa sen kansasta vietiin pakkosiirtolaisuuteen itään.

Tässä tilanteessa tilanteeseen Jumala alkoi puhua Juudan keskuudessa eläneen profeetta Jeremiaan kautta: ”Silloin minä olen jälleen kaikkien Israelin heimojen Jumala, ja ne ovat minun kansani”, sanoo Herra. (31:1) Ja edelleen: ”Minä olen Israelin isä, ja Efraim on minun esikoiseni. Kuulkaa Herran sana, te kansat, ilmoittakaa kaukaisissa merensaarissa ja sanokaa: Hän, joka Israelin hajoitti, on sen kokoava ja varjeleva sitä niinkuin paimen laumaansa. Sillä Herra on lunastanut Jaakobin ja vapahtanut hänet häntä väkevämmän kädestä.”

Israelia ei todellakaan oltu unohdettu. Varmemmaksi vakuudeksi siitä, että kadonneet israelilaiset eivät ole kadonneet, Hän sanoo: ”Näin sanoo Herra, joka on pannut auringon valaisemaan päivää, kuun ja tähdet lakiensa mukaan valaisemaan yötä, hän, joka liikuttaa meren, niin että sen aallot pauhaavat-Herra Sebaot on hänen nimensä: Jos väistyvät nämä lait minun kasvojeni edestä, silloin myös lakkaavat Israelin jälkeläiset olemasta kansa minun kasvojeni edessä ainiaan.” (31:35-36)

Tästä päästäänkin lupaukseen uudesta liitosta (jakeet 31-33): ”Tulee aika”, sanoo Herra, ”jolloin minä teen uuden liiton Israelin kansan ja Juudan kansan kanssa. Tämä liitto ei ole samanlainen kuin se, jonka tein heidän isiensä kanssa silloin kun tartuin heidän käteensä ja vein heidät pois Egyptin maasta. Sen liiton he rikkoivat, vaikka minä olin ottanut heidät omakseni, sanoo Herra. Tämän liiton minä teen Israelin kansan kanssa tulevina päivinä, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä. Minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani.

Myös Hesekiel kirjoitti:  Ja minä annan heille yhden sydämen, ja uuden hengen minä annan teidän sisimpäänne, ja minä poistan kivisydämen heidän ruumiistansa ja annan heille lihasydämen, niin että he vaeltavat minun käskyjeni mukaan ja noudattavat minun oikeuksiani ja pitävät ne; ja he ovat minun kansani, ja minä olen heidän Jumalansa. (Hes 11:19-20)

He puhuvat selvästi samasta asiasta: Jumala panee lakinsa oman kansansa sydämeen, mikä tapahtuu siten, että antaa sisimpäämme uuden hengen. Lainataan vielä Joelia, joka puhuu Jumalan Hengestä:

”Näitten jälkeen minä olen vuodattava Henkeni kaiken lihan päälle, ja teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, vanhuksenne unia uneksuvat, nuorukaisenne näkyjä näkevät. Ja myös palvelijain ja palvelijattarien päälle minä niinä päivinä vuodatan Henkeni.” (Joel 2:28 – 29)

Tästä päästäänkin päivän aiheeseen.

Lain antamisen juhla – Helluntai

Kristityn mielestä Jumalan laki voi kuulostaa raskaalta taakalta, jota on mahdoton noudattaa, mutta juutalaisille hetki, jolloin Jumala antoi heille lakinsa, merkitsee päivää, jolloin Jumala teki liiton heidän kanssaan. Joku kristitty voi sanoa, että Jumala teki liiton kristittyjen kanssa ristillä, mutta Raamatun valossa tämä on hieman epätarkkaa. Yllä oleva kohta Jumalan liitosta viittaa nimenomaan tapahtumaan, jolloin Jumala pani lakinsa ihmisten sydämiin ja vuodatti heihin Henkensä. Tämä tapahtui helluntaina, päivänä, jota juutalaiset viettivät lain antamisen muistojuhlana.

Uusi liitto siis alkoi, ja sitä myöten universaali kristillinen kirkko syntyi, helluntaina.

Tähän liittyy toinenkin, syvempi juonne. Jumala teki uuden liittonsa Juudan ja Israelin (Efraimin) kanssa. Joten, jos joku sanoo olevansa sisällä uudessa liitossa, eli jos joku sanoo, että Hänessä elää ja vaikuttaa Pyhä Henki, hän samalla sanoo, että hän kuuluu joko Juudan tai Israelin sukukuntaan. Monet kristityt eivät selvästikään kuulu Juudan heimoon, joten heidän täytyy kuulua Efraimiin. Miten se on mahdollista?

Asiaan liittyy kaksi puolta. Ensimmäinen on Jumalan Abramille antama lupaus, joka välittyi Efraimille: hänestä tulisi monien kansojen isä. Tämä toteutui konkreettisesti, kun Efraim sekoittui kansoihin. Toisekseen tähän kuuluu Kristus, ”uusi Israel”, johon ihmiset liitetään kasteessa, jossa on Jumalan sovitus ja anteeksianto kadonneita Israelilaisia kohtaan. Kun joku kastetaan Kristukseen, hänet liitetään Israeliin, ja Israelin kansan historiasta tulee hänenkin historiansa.

Hyvää syntymäpäivää 🙂

Ahman jäljillä

Eksyksissä. Keskellä ei mitään. Sumussa. Molemmin puolin aidat. Ja jossain tuolla edelläni, ei varmaan kovin kaukana, on ahma. Pitäisiköhän kääntyä takaisin.
Eksyksissä. Keskellä ei mitään. Sumussa. Molemmin puolin aidat. Jossain tuolla edelläni, ei kovin kaukana, on ahma. Pitäisiköhän kääntyä takaisin?

Miksi lähden Islantiin?

Lyhyesti sanoen: En tiedä vielä. Ehdotuksia?

Ounastunturi 2008
Ounastunturi 2008

Pohdin tässä asiaa kahden edellisen retken kautta.

Käsivarsi 2012

Taapmajärven tupa
Tapmajärven tupa

Kun lähdin Käsivarteen 2012, taustalla oli se, että minulla oli siihen elämäntilanteen puolesta mahdollisuus. Oli muutama asia, jotka epäilyttivät minua:

  • Käsivarsi oli vaikeampaa maastoa, kuin missä olin koskaan ollut.
  • En ollut varma taidoistani enkä varusteistani.
  • Halusin lähteä yksin, vaikka tiesin sen huonoksi ajatukseksi.

Reittiä arpoessa ymmärsin, että halusin ottaa tavoitteeksi kartan toisella reunalla olevan Tapmajärven tuvan. Ymmärsin myös, että jos aioin mennä sinne, minun olisi mentävä yksin. Asiaa tarkoin harkittuani uskoin selviäväni siitä.

Lopulta suostuin omaan ajatukseeni, tosin hivenen vastahakoisesti. Ymmärsin riskit, ja miksi se oli huono ajatus. Mutta ymmärsin myös, että realistisesti arvioiden se haaste vastasi minun taitojani ja kiinnostustani. Vähempi ei tuottaisi minulle tyydytystä. Itse asiassa uskon, että vähempään pyrkiminen olisi ollut vaarallisempaa. Näin minun oli oltava jatkuvasti tarkkana.

Yleisesti ottaen retki onnistui. Pääsin Taapmajärvelle, ja pääsinpä vielä takaisinkin. Sen lisäksi tapahtui paljon muutakin ja tein yhtä ja toista – muun muassa kävin Maailmanhuipulla. Siitä retkestä kehkeytyi hengellinen Isä-ja-poika -juttu. Ja paljon muutakin.

Finnmark 2013

360 asteen näköala Vuorjelta.
360 asteen näköala Vuorjelta.

Tällä kertaa ratkaiseva kimmoke oli, kun juhannuksen jälkeen valitin, että syksystä oli tulossa tylsä. Rakkaani kysyi, miksen lähtisi Lappiin vaeltamaan, kuten edellisenäkin vuonna. Aikataulua piti vähän raivata, mutta valmistelu pääsi käyntiin. Lopullinen lähtöpäätös minulla syntyi kuitenkin vasta elokuun alussa, jolloin ostin matkaliput, uuden teltan ja makuupussin.

Sillä kertaa kohde valikoitui helposti ja nopeasti. Reitin piti olla pisteestä A pisteeseen B, jolloin motivaatio päästä perille olisi suurempi. Edellisen kerran 9 yöstä matkan voisi kaksinkertaistaa. Olin jo käynyt muutaman kilometrin Norjan puolella, eikä maasto ollut siellä sen kummempaa, joten reitin ei olisi pakko pysyä Suomen puolella. Ja puurajan yläpuolella piti olla.

Vaihtoehtoja ei pahemmin ollut.

Ymmärsin myös, että suunta oli selvä. Päästä käteen.

Mutta siltikään en tiennyt, mitä oikeastaan olin tekemässä, miksi lähdin juuri sinne. Reitti oli taas kerran valikoitunut sillä perusteella, että se vastasi minun kykyjäni ja ulkoisten olosuhteiden sanelemaa aikataulua. Yleisinä tavoitteenani oli ylittää raja, jonka jälkeen vaeltaminen olisi tavallista arkea, ja opetella tapa ottaa valokuvia ottamalla joka päivä vähintään 10 otosta. Erityisiin tavoitteisiin kuului huiputtaa Vuorji, koska sennimisellä nyppylällä nyt ei vain voi jättää käymättä, kun se osuu matkan varteen.

Saavutin tavoitteeni, ja pääsin Kilpisjärvelle määräpäivänä. Helppoa se ei ollut, mutta eipä kukaan sitä helpoksi ollut väittänytkään – pikemminkin mahdottomaksi.

Reissulla opin, että olen tarkoitusmotivoitunut ihminen. Päämäärä on yksi asia, se kertoo minne ollaan menossa. Se auttaa orientoitumaan ja antaa voimia, kun uuvuttaa. Mutta se ei vastaa kysymykseen, miksi ylipäätään on paikalla. Kun osaa vastata tähän kysymykseen, selviää mistä hyvänsä.

Tarkoitus ei ole sama kuin hengissäpysyminen. Tai perillepääsy. Niistä voi toki olla hyötyä, mutta itsetarkoituksellisina ne ovat heikkoja. Tarkoituksessa on kyse jostain oikeasti tärkeästä. Kun reissu käy raskaaksi, täytyy sille loppuunajetulle kaverille, joka palelee siinä taakkansa alla, kertoa, miksi hän on täällä – tavalla, jonka hän hyväksyy. Se auttaa kummasti myös hengissäpysymistä.

Finnmarkissa Kilpisjärvi oli minulle pelkkä päämäärä. Tarkoituksia – jälkikäteen katsoen – oli kolme: Vuorjen vihkiminen Herralle, vaeltamisen arkistaminen ja hyväksyä Hiker for God -identiteetti, joka oli alkanut muotoutua edellisenä vuonna.

Lähtiessä olin jollain tapaa tietoinen näistä kaikista, mutta en paaluttanut niitä mielessäni. Tiesin, että tulisin ylittämään tuon rajan, koska matka olisi niin pitkä. Tiesin, että Jumala oli puhunut minulle tuosta identiteetistä. Mutta kuvaavaa on, että vaikka olin ottanut mukaani öljypullon, en vielä Vuorjelle noustessanikaan ajatellut nousevani sinne vihkiäkseni sen Herralle. Vasta alastullessa hyväksyin, että se oli koko ajan ollut tarkoituskin.

Islanti 2015

Miksi siis olen lähdössä Islantiin? En tiedä. Tiedän vain, että katsoin karttaa, ja Skandinavia vaikutti liian pieneltä. Se oli jo koluttu. Seuraavat vaihtoehdot olivat Islanti ja Skotlanti. Mutta tämä vastaa kysymykseen vain pintatasolla – aivan kuten ”Minulla oli tylsää” vastaa kysymykseen, miksi lähdin Finnmarkiin.

Mitä Islannissa sitten tapahtuu? En tiedä. En sanoisi, että pelkään, mutta koen syvää epävarmuutta. En selviytymisestäni erämaassa, vaan itsestäni Jumalan edessä. Minua pelottaa kohdata Isä. Tunnen hänet JA tiedän millainen Hän on, silti pelkään.

Toinen asia, jolla luulen olevan merkitystä tällä retkellä, on valokuvaus. Olen opetellut sitä paljon Finnmarkin jälkeen, ja tällä kertaa aion ottaa mukaan digijärkkärin ja jalustan.

Kolmas mahdollinen tarkoitus liittyy rukoukseen. Yksinvaellukseni ovat samalla olleet myös rukousmatkoja. Tämä vaatii myös valmistelua, sillä minun on perehdyttävä aiheeseen ennen matkaa.

Kuten todettua, en oikein tiedä miksi lähden. Koen oloni hieman epävarmaksi tässä asiassa. Ehdotuksia?

 

Nyt mennään eikä meinata

Tänä kesänä syntymäpäivä tuli etuajassa. Rakkaani antoi minulle lahjaksi lentolipun Islantiin. Lähtöpäivä on elokuun alussa.

  • Tehtävä: Vaella yksin Islannin poikki Jäämereltä Atlantille.
  • Aikaa: vajaat kolme viikkoa.
  • Mukaan: Pentax K-50 ja eväät koko matkalle.

Hieman tarkemman suunnitelman mukaan lähden Reykjavikista bussilla 57 aamulla klo 9 kohti Akureyriä. Sinne saavutaan aikataulun mukaan kello 15:29, mutta matkan varrella (13:56) on myös niin ikään vuonon pohjukassa sijaitseva Sauðárkrókur. Viimemainittua puoltaisi, että sieltä kuljettaisiin Sprengisanduriin (Hofsjökulin ja Vattnajökulin välinen sola) Laugafellin kuumien lähteiden kautta. Islannin keskellä sijaitsee Fjordungsalda. Sieltä suunnaksi voisi ottaa esimerkiksi tulivuori Katlan (idempänä) tai Heklan (lännempänä). Heklalta on 50 kilometriä rantaan, Katlalta puolet siitä. Rannassa kulkee Islannin kehätie, eli valtatie 1.

Tulen ja jään maa

Islannissa on ainutlaatuinen yhdistelmä vaaroja. Korkeat vuoret ja laaja ylänkö lähellä pohjoista napapiiriä ovat otollinen paikka viimeisten jäätiköiden vetäytyä lepäämään. Valitettavasti kyseinen ylänkö on syntynyt yhä aktiivisten tektonisten voimien tuiverruksessa. Vertailun vuoksi:  jääkausi on kestänyt maapallolla nyt 2,5 miljoonaa vuotta. Osa Islannin kallioperää on 20 miljoonaa vuotta vanhaa. Jäätiköt ovat siis tulokkaita. Ja ne ovat tulivuorten päällä.

Aktiiviset tulivuoret ovat siis yksi riski, ja niihin liittyvät maanjäristykset toinen. Erilaiset jäätiköihin liittyvät vaarat, kuten jäätikköjokitulvat (GLOF) ja kylmät tuulet, ovat sitten oma lukunsa. Molempia riskejä suurentaa ilmaston lämpeneminen, joka aiheuttaa suurempaa sulamista, mikä lisää GLOF:ien todennäköisyyttä, ja toisaalta tulivuorten päältä sulava jäätikkö toimii hieman samaan tapaan kuin jos kiehuvan kattilan päältä ottaisi kannen pois…

Arkisempi haaste on sitten maasto itse. 40% Islannista on ns. ylämaita, eli käytännössä elinkelvotonta vulkaanista aavikkoa. Huomattava osa tästä on jäätiköiden peittämää. Osa alueesta on niin kuivaa, että hevonen saattoi kuolla janoon sitä ylittäessä. Tämä asettaa tiettyjä haasteita reitin suunnittelulle.

Paitsi liian vähän, vettä voi olla myös liikaa. Sylgja -joen yli voi vielä uskoa yläjuoksulta pääsevänsäkin, mutta Tugna -joki saattaa olla jo ylivoimainen. Pitää tutkia.

Runon ja legendan maa

20 miljoonalla vuodellaan Islanti on mitättömän nuori maaläiskä. Myös sen kulttuurihistoria on lyhyt, sillä se on asutettu historiallisella ajalla. Islannin rikas kulttuurihistoria ulottuu tuhannen vuoden taakse.

Tiettävästi ensimmäinen pysyvästi maassa asuva islantilainen oli norjalaissyntyinen Ingólfur Arnarson, joka muutti Reykjavikiin 874. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin saaren kaikki elinkelpoiset alueet oli asutettu. Vuodesta 930 on pidetty maakäräjiä (allting), joilla hoidettiin hallinnolliset asiat. Itsenäisyyttä kesti vuoteen 1262, jolloin maa taipui Norjan vallan alle.

Vuonna 1000 päätettiin kääntyä kristinuskoon, mutta vanhojen jumalien palvelus yksityisesti jäi sallituksi. Islannin ensimmäisen roomalaiskatolisen piispan, Ísleifr Gizurarson, vihki virkaansa Bremenin piispa Adalbert 1056, kaksi vuotta kirkkoon syvän juovan iskeneen Filioque -kiistan jälkeen. Tanskan myötä maasta tuli aikanaan luterilainen.

Norjan vallan alle taipumiseen vaikutti osaltaan ilmastonmuutos. Islanti oli alun alkenkin ollut vain hädin tuskin elinkelpoinen – maa oli saanut nimensä, kun eräs merimies oli todennut vuonojen jäätyvän talvella – ja keskiajan lämpökauden antaessa tilaa pienelle jääkaudelle maataloudesta tuli likimain mahdotonta ja maa tuli riippuvaiseksi turskanviennistä. Kalmarin unioni ei kohdellut Islantia hyvin, ja vuonna 1602 islantilaisilta kiellettiin kokonaan kaupankäynti muiden kuin tanskalaisten kanssa. Kurjuuden kliimaksi saavutettiin Laki -tulivuoren purkautuessa 1783, samaan aikaan, kun Yhdysvaltojen vapaussota päättyi. Laavasuihkut kohosivat kilometrin korkeuteen, yli 14 kuutiokilometriä basalttia tuli pintaan ja kaasut nousivat 15 kilometrin korkeuteen. Pelkästään Islannissa 20-25% väestöstä, 80% lampaista ja 50 % naudoista ja hevosista kuoli nälänhätään ja vetyfluoridimyrkytyksiin.

Jostain käsittämättömästä syystä kauhutarinat ja musta huumori ovat aina viehättäneet tätä väkeä. Etenkin ylämailla tiettävästi kummittelee. Pitänee varautua siihenkin.

Ai niin, sain lahjaksi myös paluulipun 😉

Vaeltajanpata, eli mitä tänään syötäisiin?

IMGP1852_v1”Syötäväksi valmis ateria” – eli kolme valetta yhden hinnalla. Sotilashuumoria. Armeijan kenttämuonan vaatimuksilla on paljon yhtäläisyyksiä retkimuonan kanssa, etenkin vaativammissa oloissa.

Tässä artikkelissa otetaan lähtökohdaksi varsin vaativa skenaario: useamman viikon yksinvaellus puurajan yläpuolella ilman täydennystä. Oletetaan, että vettä on vapaasti saatavissa. Fokus on päivän pääateriassa. Ensin tarkastellaan yleisiä vaatimuksia, ja sitten miten kaupalliset vaihtoehdot ja kotiruoka pystyvät vastaamaan niihin.

Yleiset vaatimukset

Vaellusta suunnitellessa päivän pääaterialla on neljä päävaatimusta, tässä järjestyksessä:

  1. Sen on oltava syötävissä. Tässä on kaksi puolta. Ensinnäkin ruoka ei saa olla myrkyllistä tai pilalla. Toisaalta sen on oltava niin hyvää, että sen suostuu syömään. Kolmanneksi sitä on oltava niin vähän, että se on ylipäätään mahdollista syödä kerralla. Kahdessa viimemainitussa kohdassa auttaa vapaasti saatavilla oleva resurssi nälkä. Viimemainittu asettaa joitain vaatimuksia ruoan ravintotiheydelle.
  2. Sen on oltava ravitsevaa. Tärkeintä on energia, eli kalorimäärä. 3 000 kilokaloria päivässä saattaa olla jopa alakanttiin, ja pitkällä yksinvaelluksella energiansäästö on vaarallista. Energian on hyvä tulla voittopuolisesti hiilihydraateista, tosin ongelmallista, että rasvalla on parempi energiatiheys. Hiilareiden suhteen nyrkkisääntönä voi pitää pastan 1500 kJ / 100g. Tätä energiaharvempaa ei kannata ottaa.Toiseksi tärkeintä on proteiini. Finnmarkissa minulla oli sitä ruokavaliossa noin 200g / päivä, josta noin puolet pääaterialla. Proteiineja on hyvä olla useista lähteistä, koska niiden koostumus vaihtelee. Myös rasvoissa on syytä huomata koostumus. Transrasvat ovat pahasta, rypsiöljy parasta. Pähkinät ovat loistavaa ruokaa. Viimeisenä, muttei vähäisimänä ovat kivennäisaineet, hivenaineet ja vitamiinit. Nämä ovat pieni ongelma, sillä ne eivät välttämättä kestä säilöntää kovin hyvin. Ja lopuksi, sen on hyvä olla lämmintä. Tämä auttaa jo hypotermiaakin vastaan.
  3. Sen on oltava helppoa. Voi hyvin olla, että kompuroit purolle kylmissäsi, rättiväsyneenä ja niin nälkäisenä että näköä haittaa. Vaikka suklaapatukka auttaa ensi hätään, ruokaa on saatava, paljon, pian ja varmasti.
  4. Sen on oltava resurssitehokasta. Resursseja ovat muun muassa paino, tilavuus, polttoaine ja hinta. Kaikki pitää kantaa, joten kuivamuona on perusratkaisu. Ilma vie tilaa rinkasta. Polttoaineen pitää riittää koko retkelle. Ja tietysti, hinta on hinta.

Kaupan hyllyltä

Kaupallisissa retkimuonissa on tyypillisesti seuraavia hyviä ja huonoja puolia:

Hyvää:

  • Syömäkelpoista, jopa hyvänmakuista.
  • Säilyy pitkään ja luotettavasti.
  • Monipuolinen ravintoainespektri.
  • Pakastekuivaus säilyttää hyvin ravintoaineet.
  • Helppoa: lisää vain kuuma vesi, et tarvitse edes lautasta.
  • Polttoainetehokasta. Hyvä yhdistelmä Jetboilin kanssa.

Huonoa:

  • Rajattu valikoima.
  • Voi joutua täydentämään, jotta saadaan ravintoainemäärät täyteen.
  • Suhteellisen painavaa ja tilaavievää.
  • Kallista.

Vaeltajanpadan yleisohje

Oma ratkaisuni on ”vaeltajanpata”, jonka yleinen resepti on seuraava:

  1. Hervoton nälkä. Auttaa kummasti syömäkelpoisuuteen.
  2. Bulkkihiilareiksi riisiä tai makaroonia. Pikamakaroni on nopeampaa ja säästää kaasua, mutta tumma parboiled riisi ja tumma makaroni ovat ravintoarvoiltaan parempia. Keittoaikaa tärkeämpää on veden määrä, mikä tekee riisistä paremman vaihtoehdon. Vaihtoehtoisesti voi käyttää valmisaterioita, kuten lisää vain jauheliha – tyyppisiä patoja (mutta kaupan italianpata ei varsinaisesti ole vaeltajanpataa…) Olen muitakin hiilareita voi käyttää. Itse olen kuivanut perunaa, mutta se vei suhteellisen paljon tilaa.
  3. Bulkkiproteiiniksi jauhelihaa tai tummaa soijarouhetta – tai niiden sekoitusta. 400 g 10% jauhelihaa paistettuna ja kuivattuna painaa melko tarkkaan 126 g ja sisältää noin 80 g proteiinia, 150 g soijarouhetta on valmiiksi kuivaa ja sisältää 75 g proteiinia. Jauhelihassa on lisäksi (huonoa) rasvaa ja soijassa kuitua. Kuivattu jauheliha kannattaa vielä hienontaa sauvasekoittimella, jolloin se imee vettä nopeammin.
  4. Mausteita oman maun mukaan. Itse olen aiemmin käyttänyt kaupan valmiita kastikkeita (pakattuna uudelleen pienempään ja kevyempään pussiin), kuten Lämmin Kuppi -tomaattikeittoa, jotain bearnesekastiketta. Näiden ongelma on kuitenkin monimutkainen(!) valmistus, joten siirtynen jatkossa enemmän puhtaisiin lisää vain vesi – kotiruokien puolelle.
  5. Imeytä ruoka veteen kattilassa. Keitä kymmenisen minuuttia. Syö heti, kun se on tarpeeksi viileää. Tunge viimeisetkin riisinjyvät kurkusta alas vaikka väkisin. Tätä ruokaa ei syödä maun takia, vaan jotta pysyisi tolpillaan.

Jälkiruuaksi esimerkiksi vaniljakastiketta tai sitruunakiisseliä.

Huomaa, että vaiheet 2-4 tehdään ennen lähtöä.

Vaeltajanpadan hyviä ja huonoja puolia

Hyviä puolia:

  • Vapaasti oman maun mukaan, mikä auttaa syömäkelposuutta.
  • Ravintoainemäärät voi räätälöidä ennen reissua, halutessaan jopa päiväkohtaisesti.
  • Voi pakata tiiviisti.
  • Tien päällä valmistuksen voi optimoida helpoksi.
  • Edullista.

Huonoja puolia:

  • Ei kestä kastumista. Jos kaikki menee pieleen, voi jokeen dippaaminen tuottaa ongelmia.
  • Ei sovi kylmänä syömiseen.
  • Työläs esivalmistelu.
  • Monipuolisuuteen täytyy kiinnittää erityishuomiota suunnitellessa.
  • Ilmakuivaamalla ravintoarvot eivät pysy yhtä hyvin kuin pakastekuivatessa.
  • Voi vaatia paljon vettä ja aikaa, mikä lisää polttoaineen kulutusta.

Oma ratkaisuni

Keskityn vaeltajanpataan ja kehitän sen reseptejä. Melkein mitä hyvänsä voi kuivata. Toisaalta otan mielelläni mukaan mukaan pakkauksen tai pari kaupallista muonaa erikoistilanteiden varalle.

HDR -räpellys

Tätä kuvaa oli mahdoton ottaa. Asiaa ei auttanut, ettei minulla ollut vielä hajuakaan siitä, mitä tarkoittaa HDR...
Tätä kuvaa oli mahdoton ottaa. Asiaa ei auttanut, ettei minulla ollut vielä hajuakaan siitä, mitä tarkoittaa HDR…

Hiker for God

(…eli grande finale)

Saana
Saana

Kumma juttu, miten muutama ääneen lausuttu – tai paperille kirjoitettu – sana voi merkitä niin paljon. Ne tekevät asioista ikään kuin todellisia, asettavat meidät vastuuseen niistä. Se, mitä me sanomme itsestämme, määrittää mitä ajattelemme itsestämme. Ja se, mitä me ajattelemme itsestämme vaikuttaa suoraan siihen, mitä me valitsemme tehdä, ja siis edelleen siihen, mitä teemme.

Nuo kolme sanaa, jotka kirjoitin Haltiatuvan tupakirjaan oman nimeni perään: ”Hiker for God” sysäsivät liikkeelle tapahtumaketjun, jonka seurauksena valitsin oman tieni vuorten yli. Jos sitä nyt voi tieksi sanoa.

Oli siis

18. päivä ja paikka oli Suomi

Ainakin teknisesti. Ensimmäinen reittipisteeni rajan jälkeen oli rajavartioston tupa. Tällä seudulla tosin ei enää ole rajavartioita, eikä esimerkiksi poliisia, eli Helsingistä on katsoen tämän äärimmäisen ulokkeen kuuluminen maahan on melko lailla unohdettu. Jäämeri ja Tromssa ovat lähempänä.

Minuuttia myöhemmin toisella puolella...
Minuuttia myöhemmin toisella puolella…

Kahlaamo oli kohtalaisen helppo. Seuraava tavoite oli Kobmajoen tupa.  Valitsin huvikseni reitikseni seurata Somasjärven rantaa ja ylittää etelään kurottavan lahdelman kaulan kohdalta.  Voisin ohimennessäni moikata taas vastarannan seitakiveä, sopivasti uudenkuun aikaan. Yllätyksekseni vesi oli suorastaan lämmintä. Lahden pohjukassa oli tulella kalastajia, jotka yöpyivät Kobmajoen kämpässä. Kävi siellä ultrakevyt lentokonekin. Oli ihan kiva vaihtaa muutama sanakin ihmisten kanssa, mutta en halunnut tunkea kämppään yöksi, joten kokkailtuani siellä jatkoin kilometrin verran kohti Ridnisohkkaa. Eräs asia tosin vaivasi minua.

Kun taakse oli päivän mittaan jäänyt 22 kilometriä, tuli ehtoo ja pystyttelin telttani pimenevässä yössä. Huomattavasti aiemmin kuin ensimmäisinä iltoina, päivät selvästi lyhenivät. Paikan pohja oli hyvä, vaikkakin se oli täysin avoin ja maata tuulinaruille vähänlaisesti. Tuli aamu

19. päivä – Maisemareitillä

ja järkytykseni varmistui. Jääkausi päättyi Suomessa 1800 -luvun lopulla täällä, Ridnisohkkan itärinteellä. Sittemmin täällä on ollut Suomen suurin – ja ainoa – lumikenttä, läpi vuoden luminen paikka. Viime syksynä ihailin Ridnin valkeita rinteitä. En tänään.

Asiaa ei auta, että vielä muutama päivä sitten olin näkevinäni Ridnin valkeat rinteet kaukaisuudessa.

Tämä oli ylivoimaisesti retken tähän mennessä ahdistavin kokemus.

Selfie Ridillä
Selfie Ridillä

Muuta triviaa tältä seudulta: Ridnisohkka,  1 317 m, on Suomen korkein tunturi. Suomen korkein paikka (1324 m) tosin on viereisellä Halti -tunturilla, jonka kapea sola erottaa Ridnistä. Halti itse on enimmäkseen Norjan puolella, ja sen varsinainen huippu, Raisduottarhaldi, on hyvän matkaa Norjan puolella. Lähellä Suomen rajaa on kuitenkin pienempi sivuhuippu, jonka korkeutta (1 328 m) on joskus virheellisesti pidetty Suomen korkeimpana pisteenä. Suomen toiseksi korkein huippu on Haltin vielä eteläisempi sivuhuippu Kiedditsohkka (1285 m), sitä seuraava on Kovddoskaisi (1 227 m), oma massiivinen tunturinsa Etu-haltin eteläpuolella.

Suomen korkein kohta on rinteessä valtakunnan rajalla. Aikanaan paikalle rakennettiin kummeli rajamerkiksi. Kyseisestä kummelista on sittemmin tullut melkoinen pyhiinvaelluskohde, mikä on sinänsä ironista, että se on väärässä paikassa. Suomen korkein piste on itse asiassa jonkin matkaa rajamerkistä Haltin huipun suuntaan.

Ridnijärvi -sohkkalta.
Ridnijärvi -sohkkalta.
Selfie Haltin huipulla
Selfie Haltin huipulla

Näillä tiedoilla – ja edellisen vuoden kokemuksella – varustautuneena lähdin kiipeämään Ridnijärvelle ja edelleen -sohkalle. Pidin varusteet varusteet mukana, sillä vaihtoehtona oli ottaa riski, että sää muuttuu äkisti huonoksi, enkä enää löydä niitä. Ridnille kannattaa nousta lännestä, ja sen korkein huippu on niin ikään lännen puolella. Parhaat näköalat ovat kuitenkin itään ja etelään.

Laskeuduin sitten Suomen korkeimmalle kohdalle.
Laskeuduin sitten Suomen korkeimmalle kohdalle.

Haltin rajamerkille on viitoitettu polku, mutta en ollut sen varrella. Nousin siis kompassisuunnalla ja gradienttimenetelmällä huipulle, ja aloin tähystellä alaspäin. Rajamerkki oli reilun sadan metrin päässä. Matkalta löysin joukon pieniä kivikasoja, ilmeisesti maanmittarien jäljiltä. Päättelin siis laskeutuneeni Suomen korkeinpaan kohtaan. Jatkoin edelleen alaspäin rajamerkille, mistä olikin mukavaa löytää viitat alaspäin.

Haltiatupa. Vuosiluku on 1961, joten Kersti Juva oli oikeassa.
Haltiatupa. Vuosiluku on 1961, joten Kersti Juva oli oikeassa.

Tuli ehtoo. Edellisenä päivänä huipulla oli ollut 15 henkeä, tänään minä olin ainoa.Tuvallakaan ei ollut ketään. Päätin siis majoittua vanhaan pieneen ”haltia” -tupaan. 18 kilometriä rakassa ja rinteissä painoivat jalkoja, ja lämpimän huoneen seireenilaulu kävi ylivoimaiseksi. Oli minulla oikeakin tekosyy, eli varusteita – etenkin karttaa – piti huoltaa. Lisäksi lähimpään säälliseen leiripaikkaan, joka ei ollut silkkaa rakkaa, oli ainakin kilometri. En enää jaksanut.

Yöpyminen ei tosin välttämättä ollut hyvä ajatus, sillä sain yövieraan. Mutta ei kummitusjuttuja tähän. Kaiken kaikkiaan, rankka päivä, rankka yö. Tuli aamu.

20. päivä – Hiker for God

Aamun valossa keräilin kamppeeni ja teippailin Kilpisjärven retkeilykartan kokoon. Sen mukaanotto oli ollut enemmän tai vähemmän päähänpisto, ja se oli vielä pahemmin lopussa kuin minä. Nyt tarvitsin sitä reitin valintaan. Periaatteessa vaihtoehtoja oli kaksi: The easy way and my way. Eli tähän aikaan vuodesta vilkkaasti liikennöity Kilpisjärvi-Halti -valtatie, joka vei tuvalta tuvalle. Toinen vaihtoehto oli kulkea lännempää suurtuntureiden yli. Pohdin tarkkaan riskejä loukkaantumisista lumimyrskyihin, ja punnitsin niitä omaa kokemustani, kuntoani ja varustustani vasten. Uskoin selviäväni Kilpisjärvelle tavalla tai toisella, kävi miten kävi.

Kirjoitin tupakirjaan nimeni perään ”Hiker for God”. Eikä minulla ollut enää vaihtoehtoja. Jos aioin merkitä kulkuni tuolla tittelillä, minun täytyisi vaeltaa sen mukaisesti. Eikä helpon reitin kulkeminen toisi Hänelle suurinta kunniaa. Lähdin siis kiertämään Etu-Haltia.

Vesiputous Marfejohkassa. Suosikkini.
Vesiputous Marfejohkassa. Suosikkini.

Pitsusjärven pohjoispuolitse Marfejohkalle kulkee varsin luonnollinen reitti. Suunnitelmani oli ylittää Kovddoskaisi länsipuolelta, ja mahdollisesti käydä sivumennen huiputtamassa se. Myös järven ylle kohoava Pitsusnjunni poltteli, mutta kartan perusteella se tuskin olisi saavutettavissa. Yöksi aioin pyrkiä Urtas-joen laaksoon, josta huonolla säällä löytyisi pari tönöä ja hätätapauksessa voisi valua tienvarteen vaikka Didnojohkan vartta pitkin. Olin tietoinen myös muutamasta Norjan puolella olevasta mökistä.

Etu-Haltin eteläpuolella törmäsin suomalaisporukkaan, joka oli matkalla Didnolta Haltille. He olivat ilmeisen yllättyneitä, että niinkin syrjäisellä seudulla oli muita – minusta taas tuntui kuin olisin jo kotikulmilla ja sivistyksen parissa. Marfejohkassa oli upea vesiputous. Nousin kamppeineni Kovddosgaisille ja kävin sen pahdallakin. Ja kun kerran siellä olin, päätin katsoa, pääsisikö itärinnettä alas.

Kovddokaisin huippu
Kovddokaisin huippu

Vesi alkoi olla vähissä, ja paluu Marfejohkalle olisi merkinnyt kiertotietä reittiin. Toisaalta sää oli erinomainen ja edessä vain muutaman sadan metrin päässä oli vettä, sekä tietysti Pitsusnjunni. Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Alas vaan.

Kovddoskaisin pahdalta
Kovddoskaisin pahdalta

TIEDOKSI PERÄSSÄKULKIJOILLE:

  1. Tulin alas suoraan itään viitisenkymmentä metriä (alempana olevan) lammen eteläpuolelta. REITTI EI OLE KULKUKELPOINEN. Se on erittäin vaarallinen. Jos sää olisi ollut yhtään huonompi (vähänkään märkä, lainkaan tuulta) alastulo olisi pitänyt jättää itsemurhakandidaateille. Hyvissäkään oloissa siitä on myös vaikea päästä varusteineen ylös, joten tuota kohtaa on pidettävä parhaimmillaankin yksisuuntaisena. Valitettavasti minulla ei ole kuvaa, joka näyttäisi miten vaarallista siitä oli tulla alas. Kyseisen kuvan ottaminen olisi yksinkertaisesti ollut liian vaarallista.
  2. Kotona paremman (ehjän) kartan äärellä sain selville, että saattaa olla olemassa vaihtoehtoinen reitti: muutama sata metriä lammen pohjoispuolelta suuntaan etelälounas. Takeita en tietenkään voi antaa, kertokaahan kokemuksistanne.

Kolmannen kerran reissun aikana päästin rinkan näkyvistäni. Ensimmäinen kerta oli ollut Vuorjella, toinen kerta eräänä aamuna leirissä lähtiessäni hakemaan vettä. Tällä kertaa lähdin Pitsusnjunnille, ja ilman reppua olo oli niin kevyt, että oli minulla vaikeuksia pysytellä jalkojeni kävelyvauhdissa.

Pitsusnjunni
Pitsusnjunni. Seudun parhaita näköalapaikkoja, ja upea paikka tanssia ylistystä Jumalalle.

Tuli ehtoo. Takana 22 kilometriä, ja oli aika siirtyä omatekoisista muonista kaupan retkiravinteisiin. Tiedä häntä, johtuiko tavallista raskaammasta päivästä vai mistä, mutta ensimmäistä kertaa koko reissulla jäin nälkäiseksi. Sama jatkui seuraavina päivinä, ei kiva. Leiriydyin Urtas -joen laaksoon, vajaan kilometrin Urtashotellista alavirtaan. Yöllä tuuli sen verran, että käydessäni heittämässä vettä tarkastin tuulinarut ja totesin, että oli mukava tietää nukkuvansa hyvässä teltassa. Tuli aamu.

21. päivä – my way is a high way

Sateenkaari Urtasjoen yllä
Sateenkaari Urtasjoen yllä
Pilvien varjot
Pilvien varjot

Kuulasta. Ylitin joen ongelmitta Riimmajärven eteläpuolelta ja koukkasin Lassavarrin luoteispuolitse kohti Goddejohkaa. Alkumatka oli suorastaan miellyttävää menoa, mitä nyt toinen kylkeni paistatteli auringossa ja toinen sai vaakasuoraan jääkylmää vettä. Seurasin jokea miltei tonniseen satulaan Kahperusvaarojen ja Altovaaran väliin. Laskettelemaan Duoljehuhputjohkan laaksia, ja kiipesin samannimiselle tonniselle huipulle ja rajamerkille. Edessäni oli viimeinen reittivalinta: Saarijärven itä- vai länsipuolitse, eli Suomen vai Norjan kautta?

Poroja usvassa
Poroja usvassa

Länsipuoli: Reitti, Saarijärven tupa, ihmisiä, hyvä kartta, pidempi matka. Länsipuoli: Suoraan kohti Saanaa, epätarkempi kartta, mahdollisesti ylitys tai pari. Olin väsynyt ja kaipasin jo ihmisseuraa. Tuvalle siis.

Saarijärvi
Saarijärvi

Kilpisjärvi-Halti reitti on pahasti kulunut. Sitä ei suotta sanota valtatieksi, mutta tällä osuudella sen epätasaisuus ja kivikkoisuus tekivät siitä huomattavan raskaan kulkea. Kompastelin kuitenkin tuvalle asti kiltisti uraa pitkin, en halunnut enää pahentaa asiaa. Ensimmäisen telttailijan kohdalla pysähdyin ja sanoin: Sopiiko, jos juttelemme vähän aikaa. Olen ollut yksin reissussa kolme viikkoa…

Etsin kivikosta itselleni telttapaikan. Edellisenä yönä tuuli oli kaatanut täällä telttoja ja ajanut ihmisiä hakemaan suojaa sisältä. En ihmettele. Tuli ehtoo. Takana oli 20 kilometriä ja 300 metriä nousua rakassa. Aloin olla tosissani väsynyt. Tuli aamu.

22. päivä – Aida (Marcia triomphale)

Suomi! (Viimeistä kertaa)
Suomi! (Viimeistä kertaa)

Aivan tuolta matka ei tosin tuntunut. Toisaalta kroppani tiesi, että oltiin melkein perillä ja toisaalta taas en ollut varsinaisesti säästellyt itseäni viimeisinä päivinä. Olin käytännössä perillä, ja tiesin pääseväni Kilpisjärvelle vaikka kontaten. Puuttui vain  piste i:n päältä.

Poromiehen portti
Poromiehen portti

Poikkesin Kalottireitiltä Masetjärven pohjoispuolelle ja jatkoin Iso-Jehkasin eteläpuolitse Saanajärven päivätuvalle. Siellä istui muuan saksalainen Christian, joka oli viettänyt pari viikkoa Kalottireitillä. Meillä riitti juttua. Jätimme kamppeet tuvalle ja lähdimme huiputtamaan Saanaa.

Se oli minulle tärkeä hetki.

Saanan laelta
Saanan laelta

Syyskuu, 2008: seisoin kaverin kanssa Ounastunturin laella tähystellen luoteeseen. Olimme kolmen yön retkellä, tuvissa yöpyen. Saanan profiili erottui selvästi 150 kilometrin päässä. Tiesin, että käsivarren maasto oli Suomen haastavinta, ja ajattelin haikeana, etten koskaan uskaltaisi lähteä sinne. Saana edusti minulle Käsivarren porttia.

Syyskuu 2013. Seison Saanan laella tähystäen kaakkoon kohti Ounastunturia. Kävelin tänne Utsjoelta. Yksin.

Valokuvaaja ja hänen kuvansa
Valokuvaaja ja hänen kuvansa

Tuli ehtoo. Takana oli kymmenisen kilometriä rinkka selässä ja toinen mokoma päiväretkellä. Yöllä näkyi pohjantulien heikko kajo. Tuli aamu.

23. päivä – kotimatka

Saanajärvi
Saanajärvi

Olin aikonut kävellä Saanajärven rantaa Kilpisjärven kylälle, mutta Christian oli matkalla retkeilykeskukselle vuoren yli. Matka oli jokseenkin yhtä pitkä, joten valitsin seuran. Niin väsynyt kuitenkin jo olin, etten ollut pysyä hänen kävelyvauhdissaan. Keskusta lähestyessä vastaan tuli jo päiväretkeläisiäkin. Christian lähti liftaamaan Tromssaan, minä suihkuun ja neuvottelemaan bussikuskin kanssa.

Aaveajaja. Metsässä menee.
Aaveajaja. Metsään menee. Ja epätodellinen tunne, kun liikkuu, vaikka ei itse tee mitään sen eteen.

Lippuni nimittäin oli voimassa vasta kylältä. Kerroin kuskille, että olin aloittanut matkani Utsjoelta, ja lopussa oli tullut parin kilometrin suunnistusvirhe. Selitykseni meni läpi, ja pääsin takaisin Rovalle, syömään Raxin buffetiin (tuoreita vihanneksia!) ja yöjunaan.

Ja – arvasitte oikein – muistin Lakselvasta hankkimani paluumatkaeväät, kun tulin suihkusta ja vaihdoin päälleni paluumatkavaatteet.

Loppukaneetti

Kävin ottamassa miehestä mittaa. Mitta loppui. Nyt voisi vetää päälle sen teräsmiespaidan.

Tätä ei sitten tarvittukaan matkan varrella.
Tätä ei sitten tarvittukaan.
Reitti käsivarressa
Reitti käsivarressa