Kestääkö kantti?

(…jatkoa viime numerosta…)

DuarsejohkaTarkastin vielä kerran kaikki varusteeni. Repun lantiovyö oli auki. Kävin mielessäni läpi mahdolliset ongelmatilanteet kevyestä horjahduksesta siihen, että vettynyt rinkka alkaisi vetää minua virtaan, sekä liikesarjat niistä selviämiseen. Astuessani parikymmentä metriä leveän jääkylmän kosken kuohuihin sanoin vielä itselleni: Mitä ikinä tapahtuukin, tärkeintä on, ettet kuole.

Sitten, kuin jälkiajatuksena, lisäsin: ja jos et sitä osaa, olet väärässä paikassa. Olin kuin olinkin oikeassa paikassa, tai ainakin melkein. Mutta eihän ennen Masia pitänyt olla ylityksiä? Ensin siis tuli aamu.

12. päivä – Masi.

Varsinainen syy sille, miksi olen täällä.
Varsinainen syy sille, miksi olen täällä.

Kylässä on huoltoasema-pikkukauppa-posti-yms, kirkko ja taisipa sieltä löytyä koulukin. Jossain lähistöllä oli kuulemma leirintäalue. Heitin roskat roskiin tällä viimeisen tilaisuuden kaupalla. Vähät olivat valikoimat, mutta se ei haitannut kun minulta ei puuttunut mitään. Paitsi yksi kartta.

Olin alun alkaen näet ajatellut suunnata suoraan Kilpisjärvelle, mutta matka oli alkanut taittua niin rattoisasti, että harkitsin jo vakavasti maisemareittiä. Valitettavasti minulla oli mukana vain suttunen printti puuttuvasta peninkulmasta. Eipä silti, että kartta olisi sillä välillä ollut välttämätön, vain näppärä. Jos sattui kulkemaan eri puolelta tunturia kuin oli suunnitellut, se merkitsi vain pientä kiertotietä. Tältäk kaupalta  kuitenkin löytyi karttalehti, joka poisti ongelman päiväjärjestyksestä.

Kylän jälkeen nostin katseeni vuoria kohti ja pistin töppöstä toisen eteen. Suoraan sanoen, aloin huomata orastavia merkkejä leipääntymisestä matkaan, ja halusin mahdollisimman monta kilometriä itseni ja tien väliin, ennen kuin tekisi tosissaan mieli nousta maitoautoon.

Puolen tunnin sisään kaksi autoa pysähtyikin kohdalleni. Molempien kohdalla keskustelu kulki herttaisen samoja latuja. Kuljettaja kysyi olenko eksynyt. Vastaukseksi osoitin sijaintimme kartalta muutaman metrin tarkkuudella. Seuraava kysymys tietysti kuului, minne olen menossa. Minulle kerrottiin, että Kilpisjärvi on aivan eri suunnassa (niin kuin olikin, jos sattui kiertämään autolla tietä pitkin) ja sain tarjouksen kyydistä. Kerrottuani, että aioin kävellä sinne vuorten yli, kohtasin epäilevän katseen. Tässä vaiheessa katsoin viisaaksi mainita, että olin jo kävellyt tänne Utsjoelta.

Se pani miettimään. En pidä itseäni erityisen kokeneena vaeltajana, mutta kieltämättä tuollainen ohimennen annettu taustoitus saattoi kuulostaa jonkun vielä kokemattomamman korvissa jossain määrin erämaa-uskottavalta. Ainakin se tuntui vakuuttavan heidät siitä, että minä saatan tietää, mitä olen tekemässä. Entä pitäisikö sen vakuuttaa minut? On ehkä parempi, ettei. Kuten suunnistamisesta sanotaan, on parempi luulla olevansa eksyksissä kuin olla täysin varma siitä, että on jossain, missä ei tosiasiassa ole.

Pakollinen selfie. Tämä pieni laavuntapainen oli kohdassa, jossa polku Carajärvelle erosi tiestä.
Pakollinen selfie. Tämä pieni laavuntapainen oli kohdassa, jossa polku Carajärvelle erosi tiestä.

Kymmenisen kilometriä Masin jälkeen pääsin viimein pois tieltä – moottorikelkkauralle. Sitä oli hyvä ja nopea seurata. Tuli ehtoo ja 23 kilometriä mittariin. Tuli aamu.

13. päivä – Doaresjohka

Näitä mönkijäpolkuja kutsutaan syystä kurauriksi. Tämä nimenomainen kohta aiheutti eettisen ongelman: lähteäkö kahlaamaan, vaiko kuluttaa suoluontoa?
Näitä mönkijäpolkuja kutsutaan syystä kurauriksi. Tämä nimenomainen kohta aiheutti eettisen ongelman: lähteäkö kahlaamaan, vaiko kuluttaa suoluontoa?

Ehdin jo toivoa, että Kölivuoriston fööni olisi suonut minulle kuivempia kelejä, mutta ei ainakaan vielä. Kuuroja tuppasi, joten kaikki sade ei ollut jäänyt Skandien toiselle puolelle. Yleisesti ottaen sää oli kuitenkin hyvä, ja satunnaisen kuuron ohikulkua saattoi joskus jäädä jopa odottamaan.

Tätä oli hyvä kulkea.
Tätä oli hyvä kulkea.

Roggoaivin ja Cekkesvarrin jälkeen piti vielä päästä Doaresjohkan yli. Olin katsonut paikan, jossa leveässä mutkassa oli saaria. Saaret rikkovat virtausta, mikä yleensä helpottaa ylitystä. Vastarannalla vettä olikin tuskin nilkkoihin. Omalla puolellani uoma oli kuitenkin syvä ja virtaus nopeaa, joten yli ei ollut asiaa. Mea culpa: jos olisin käyttänyt vähän järkeäni kartanluvussa, olisin tajunnut, että mutkassa nopeasti virtaava joki oli syönyt itselleen uoman. Kosket pitää aina etsiä joen suorilta osilta.

Doaresjohka - älä tee näin
Doaresjohka – ei näin.
Kellokas ja tokkaa
Kellokas ja tokkaa

Päivän luontohavainto: poroja. No, on niitä nähty ennenkin, ja tänään tuli lisäksi opittua yhtä ja toista soista. Ja joista… Muutenkin kannattaisi muistaa, että toisin kuin sivistyksen parissa, täällä fysiikan lait ovat voimassa.

Virhe sekoitti vähän pasmoja. Vaan eipä hätiä mitiä: seurailin jokea ylävirtaan ja aivan läheltä löytyikin mitä mainioin kahlaamo, jossa en edes kuollut! Toisella puolen oli sitten hyvä syödä lounasta. Tuli ehtoo, kiipesin ylemmäs Juvrin itärinnettä kunnes tiestä jäi erottamaan yli 10 metriä leveä joki ja hyvät 17 lisäkilometriä.

Pienen joen varrella
Pienen joen varrella
Liekehtivä taivas. Kuva ei aivan tavoita tunnelmaa.
Liekehtivä taivas. Kuva ei aivan tavoita tunnelmaa.

Tuli aamu.

14. päivä – Carajärvi

Toisenlainen poroportti
Toisenlainen poroportti

Oli se kaunis, kun lähelle eksyin. Kannatti tulla. Järven pohjoispäästä lähtee pohjoiseen uusi, tukeva poroaita, jota on vaikea sen enempää alittaa kuin ylittääkään. Sattumalta osuin suoraan portille. Portin jälkeen olisi tosin kannattanut vain seurata aitaa pohjoiseen, koska paras ylityskohta oli siellä, missä aita tuli taas joen luo. Pääsin kuivin jaloin yli.

Sää on muuten ollut loistava, kirkasta ja lämpimähköä.Viime yönä oli jo niin pimeää, että näin tähtiä. Ja heikon revontulen kajastuksen.

Heijastuksia
Heijastuksia

22 kilometrin jälkeen tuli ehtoo. Nyt voisi lähteä kotiin. Takaisin Masiin tosin on kolmisen päivää, ja viitisenkymmentä kilometriä.

Jokseenkin tyypillinen ilta
Jokseenkin tyypillinen ilta

Tuli aamu.

15. päivä – Buljovarri

Kahluusaappaat. Huomaa kengännauhat.
Kahluusaappaat. Huomaa kengännauhat.

Sain eilen tekstarin, joka sai minut soittamaan tänään kotiin. Ei mitään vakavaa, mutta oli kiva kuulla rakkaan ääntä. Koti-ikävä tuntuu jo. Päivään kuului yksi helppo ylitys, mönkijäuran varrella. Sieddasia kiivetessä nirhaisin sormeni poroaidan porttiin, mutta pikku haava oli helppo sitoa. Aika tylsä päivä siis.

Tuli ehtoo ja 18 kilometriä täyteen. Leiriydyin Lulit Lievlamasin etelärinteelle, uskoakseni naftisti Finnmarkin puolelle. Aamulla Tromssan lääniin. Aamusta puheenollen, vaikuttaa uhkaavasti siltä, että näkyvyys tulee olemaan heikonlainen.

Jos tässä olisi tie, lähtisin kotiin. Suunnitelmani mukaan tässä ei kuitenkaan ole tietä. Lähimmän tien pää on 3 kilometriä etelään. Maaston ansiosta sen löytää vaikka hernerokkasumussa. Kautokeinoon ehtisi helposti toisen päivän iltana.

Koti kaukana kotoa - kurkistus sisään
Koti kaukana kotoa – kurkistus sisään

Vai mennäänkö tässä eteenpäin silkalla tottumuksen voimalla?

Tuli siis aamu.

map_Masi_Tromssa
Summittainen reitti

Kultainen sateenkaari

Sateenkaaren pää on Lakselvassa. Jotain hyvää sinnekin.
Sateenkaaren pää on Lakselvassa. Jotain hyvää sinnekin.

Kulkijan taivas

(…jatkoa viime numerosta: sankarimme on taapertanut kukkuloiden yli Utsjoelta Lakselvaan, ja istunut kahvilaan pohtimaan, onko tässä mitään mieltä.)

Vuorjen huipulta
Vuorjen huipulta

Kotona se oli vaikuttanut melkein järkevältä ajatukselta.

Tuijotin epäuskoisena kädessäni olevan ateriankorvikepatukan tuoteselosetta, jossa hienosti esiteltiin, miten se sisälsi suuria määriä erilaisia tarpeellisia ravintoaineita. Toisin sanoen se toi terveellisen lisän pitkänmatkanvaeltajan ruokavalioon, joka saattoi muuten käydä yksipuoliseksi.

Sitten vilkaisin taas ympärilleni. Olin ”perusleirissä” kivirajan yläpuolella, 800 metrin korkeudessa. Edessäni oli 200 metriä nousua – ilman rinkkaa, tosin – mutta kenttäpulloni oli uhkaavasti vajennut ja eväänä minulla oli tuo patukka. Jonka suurten ravintoainepitoisuuksien joukossa ei ollut kalorimäärä.

Katselin ympärilleni seivästääkseni syyllistävällä katseellani sen neropatin, joka oli pakannut tuon kovan onnen patukan mukaan. Turhaan, kun ei ollut peiliä käsillä. Yksinvaelluksilla tällaiset vastuukysymykset ovat onneksi aika helppoja. Itsensä kanssa on vain elettävä.

Mutta palataanpa maan pinnalle, tai siis meren pinnan tasoon.

6. päivä – Lakselva

Yksi vilkaisu rinkkaani ratkaisi asian. Minulla oli ruokaa vielä yli kahdeksi viikoksi. Jos kerran olin vaivautunut kantamaan sen tänne, ja vielä noiden nypyköiden yli, niin en kai minä alkaisi niitä kumijalalla kotiin kuljettamaan? Huokaus.

IMGP1683_v1
Taidan oikaista

Kahvilan kanssa samassa rakennuksessa oli supermarket. En oikeastaan keksinyt, mitä olisin voinut tarvita sieltä, mutta kävin kuitenkin kiertelemässä. Ei lusikka-haarukkaa. Ostin kuitenkin hätävarapakkaukseen mysliä ja suklaata, olihan rinkka jo mukavasti keventynyt. (Tässä yhteydessä lienee hyvä mainita, että suurimman osan hätävarapakkauksesta muodosti vaihtovaatekerta, jota suunnittelin käyttäväni kotimatkalla. Nämä eväätkin siis suunnittelin ensisijaisesti kotimatkalle, eihän ollut sanottu, että ehtisin enää myöhemmin kauppaan.) Ajattelin myös, että saisin vähän lisää marginaalia, jos jotain vakavaa sattuisi. (Arvatkaapa muuten kauanko meni, ennen kuin tämä ”marginaali” alkoi askarrella mielessä seuraavan kerran?)

Palloiltuani kylällä aikani, eli tarkastettuani myös pari huoltoasemaa lusikka-haarukoiden varalta, suuntasin kohti etelää, ja erityisesti kohti varsinaista syytä täällä norkoilulleni: Holmenin siltaa. Lakselva on nimittäin yksi niistä Finnmarkin joista, joita ei ylitetäkään kahlaamalla. Kahlaamisesta puheen ollen, tällä reissulla olinkin saanut pitää saappaani kiitettävästi jalassa.

Toinen syy Holmenin sillalle erottui selkeästi maastosta. Noin 500 metriä korkea ja 20 kilometriä pitkä pohjois-etelä suuntainen jyrkkäseinäinen muuri – tuttavallisemmin pahta – jonka harjalle minun piti taakkoineni päästä. Toinen vaihtoehto olisi ollut kulkea 12 kilometriä pohjoiseen, Stabbursdalenin kansallispuiston sisäänkäynnille, mutta miksi mennä pohjoiseen, jos pyrkii etelään? Meardevarrin pohjoispuolella on polku. Polun alapäässä kohtasin partiolaisia Oulusta.

Norjassa kasvaa vaatepuita
Norjassa kasvaa vaatepuita

Ylhäältä oli upeat näkymät: sateenkaari, jonka pää oli Lakselvassa, rotkoon syöksyvä vesiputous (joka sai minut hetkellisessä mielenhäiriössä harkitsemaan luontovalokuvaajaksi ryhtymistä) ja vaatepuu.

 

 

 

IMGP1732_v1 IMGP1733_v1

No hikers were injured while taking these photos.
No hikers were injured while taking these photos.
Backpack was not worn while taking these photographs.
No backpack was worn while taking these photographs.

Tuli ehtoo, ja askelia oli kertynyt 21 kilometrin edestä.IMGP1760_v1

7. päivä – tuulten laakso

IMGP1711_v1
Huipulla muuten tuulee.

Olen tainnut kasvaa Vaasassa, sen verran kotoisalta tämänpäiväinen sää tuntui. Ajoittain molempia kävelykeppejä sai hyvällä omallatunnolla pitää samalla puolella. Ja ison osan ajasta sentään olin vuorten suhteellisessa tuulensuojassa.

Kyseinen alue ei muuten ole Stabbursdalenin kansallispuistoa, vaan sen ohessa olevaa maisemansuojelualuetta.

IMGP1763_v1
Turvallinen ylityskohta

Tälle päivälle sattui myös retken ensimmäinen oikea ylitys. Ilmakuvien perusteella olin päätellyt, että kannattaisi ensin suunnata rehellisesti suoraan lähteen, eikä edes yrittää varastaa etelään, sillä alempana Vuoddojohkan uoma olisi kapeampi. Kapeampi vähintään samalla vesimäärällä merkitsee syvempää, kovempaa virtausta tai molempia. Huono juttu. Ylempää löytyi kahlaamo, jossa toki sai pitää kielen keskellä suutaan, eikä vain veden takia. Tuuli oli ylävirran puolelta. Jo ennen keskivirtaa opin aavistamaan, milloin puuska aikoi nousta…

Todettakoon, että Norjan kartoilla on 20 metrin käyräväli. Tällä ei oikeastaan ole väliä, kun siihen tottuu, mutta se tuottaa toisen pikku ongelman. Divgagaisasta kaakkoon oli alue, joka oli kartassa tasainen… Huokaus.

IMGP1777_v1
Girrabohkalaakson suulla

Girrabohkalaakso oli kaunis nousta ja kun tuli ehtoo takana oli jo 19 kilometriä. Pistin leirin pystyyn Bieggavagnjunnin itäpuoliseen satulaan. Se oli yllättävän suojainen paikka. Illalla tuuli tosin muuttui ensin puuskittaiseksi ja lopulta tyyntyi kokonaan.

Sain telttaan hauskan tekstarin. Velipoika tiedusteli, joko rakot ovat tehneet matkasta yhtä tuskaa ja alkaako ruokapussin pohja häämöttää. Kuinka sattuikaan, olin juuri todennut että jalat ovat varmaan jo selvinneet pahimmasta rakkojen osalta ja ruokapussikin oli enää ääriänsä myöten täynnä. Tuli aamu, kaunis päivä.

8. päivä – Vuorji

IMGP1802_v1
Uusi aamu, uudet kujeet.
Lohikäärme vuorenseinässä
Pohjoisessa vaani lohikäärme

Eihän tuonnimiselle nypykälle voi olla kapuamatta, kun sellainen kerran sattuu matkan varrelle. Reitti oli selvä: Mäkeä alas, jokivartta ylös, helppo kahlaus ja vuorenseinää kiertäen sen länsipuolelle, josta oli helpoin lähestyä. Perusleiri 800 metriin ja kevyellä kantamuksella huipulle.

”Perusleiri” ei ollut kummoinen. Kirkkaankeltainen makuualusta pingotettuna sen verran levälleen, että sen saattoi erottaa parin sadan metrin päästä. Kauempaa lähestyessä piti käyttää suurempia, kilometrien päässä olevia maamerkkejä.

Base camp
Basecamp vierestä
Base camp - don't get lost.
Basecamp 200 metrin päästä. Kyllä se erottuu. Vinkki: älä hukkaa kamppeitasi erämaassa.

Onneksi sää oli täydellinen: poutaista, selkeää ja tyyntä. Harvinaista herkkua, siis. Huipulla aikaa ei kuitenkaan ollut hukattavaksi asti:  ilta lähestyi ja sää on oikukas. Sitä paitsi, minulta oli vesi lopussa.

Tuli ehtoo. Saappaiden alla oli taas 20 hienoa kilometriä. Alkavan maaruskan vihreys kosketti sydäntäni. Vaeltajanpata täytti sisuskaluni. Mikäpä siinä oli ollessa. Tuli aamu.

TARTUNTAVAARA! Lapinkuumetta ilmassa. Tai maassa. Tai...
TARTUNTAVAARA! Lapinkuumetta ilmassa. Tai maassa. Tai…

9. päivä –  Bojobeaskihytta

Vaeltajan poroportti
Vaeltajan poroportti Gamaoaivin laella

Ja taas sadetta. Ihan kunnolla. Koska tarkka kartan seuraaminen ei ollut tarpeen, kuljeskelin vain suunnilleen oikeaan suuntaan, ja yllättäen törmäsin poroaitaan Gamaoaivin laella juuri siinä, missä olin suunnitellutkin. Vuomegielaksella tavoitin kura-uran ja seurailin sitä Bojobeaskihyttanille. Paikka kiinnosti minua, koska se on ilmeisesti Finnmarkin ainoa (varaus)tupa ja sopivasti keskellä ei mitään Lakselvan ja Masin puolivälissä. Tupia on muuten kaksi, toinen muutama sata metriä itä-länsi suuntaisesta polusta pohjoiseen, toinen saman verran etelään.

Bobejaskihytta tausalla Vuorji
Bojobeaskihytta. Taustalla vuori. Avoin tupa on taaempi rakennus.

Yllätyksekseni bongasin pohjoisen tuvan pihapiiristä myös yksityisen säätiön ylläpitämän avoimen tuvan, jossa kävin kuivattelemassa ja kokkailemassa. Eikä huussinkaan seireenikutsua voinut ohittaa.

Sadekin oli lakannut. Mietin, jäisinkö tuvalle, mutta valoa riitti ja voimiakin oli. Ja muutama kilometri enemmän tänään on aina muutama kilometri vähemmän huomiselta. Enkä sääolosuhteiden takia ollut saanut lähetettyä päivän tekstiviestiäkään.

Avoimemmalla koettelin taas onneani taajuusspektrin haltioiden kanssa, ja puhelimeeni satelikin viestejä. Kuittaus siitä, että edellinen ilmoitukseni oli tullut perille (mikä on aina kiva juttu, sillä muuten olisin stressanut siitä, että minua olisi lähdetty etsimään vain, koska en saanut sään tai maaston takia yhteyttä verkkoon) ja veljeltäni varoitus, että minua lähestyi aamusta leveä ukkosrintama.

En tiennyt, miten hyvin hän oli perillä sen hetkisestä sijainnistani, mutta sen verran minäkin ymmärsin, että avotunturin laki ei ole paras paikka ukkosella. Niinpä katsoin parhaaksi taittaa matkaa niin paljon kuin suinkin, jotta ehkä ehtisin seuraavaan laaksoon ennen kuin pahin tapahtuisi.

Vuorji
Vuorji. Tänään huipulle ei olisi ollut asiaa.

Hämärässä olin kulkea ohi risteyksestäni. Onneksi se oli merkitty. Ja onneksi minä älysin alkaa ihmetellä, miksi keskellä ei mitään seisoo tikku, jossa on nuolia kahteen suuntaan, vaikka polkuja näkyi vain yksi. Jatkoin matkaa, kunnes en enää voinut. Tuli ehtoo ja keskiyö. Takana oli 19 kilometriä. Tuli aamuyö.

10. päivä – tunturihotelli

Vuoristohotelli
Vuoristohotelli.

Vetelin koiranunia viisi tuntia. Sitten keräilin kamppeeni jo melkoisella rutiinilla, ja olin tunnissa liikkeellä. Aika hyvä parannus alkumatkan pariin tuntiin, sanoisin. Marssin seitsemisen kilometriä Joatkajärven tunturihotellille, josta arvelin löytäväni edes jonkinlaista suojaa, jos pahin sattuisi tapahtumaan. Tosin siitä ei ollut merkkejä. Nuokuin tunnin verran odottelemassa Godota. Lopulta tyydyin vain varastamaan tilaisuuden tyhjentää roskapussini.

Loppupäivä oli melkoisen tylsää, mutta helppoa ja nopeaa vaellusta poluilla. Matka hotellillekin oli ollut ”merkittyä polkua”, tosin paikallinen käsitys sanoista ”merkitty” ja ”polku” oli hieman vaatimaton. Tai sitten he ottavat ohjeen ”leave no trace” hyvin vakavasti.

25 kilometrin jälkeen tuli ehtoo, heitin rinkan selästäni kun en enää jaksanut talsia. Aikainen herätyskin vaikutti asiaan. Tuli aamu.

11. päivä – taivas maan yllä

Sininen taivas, vihreä maa. Tämä paikka on paratiisi. Ainakin kun ei sada. Eli tänäänkin osan päivästä. Luulen, että tänään ylitseni pyyhkäisi kokonainen polaaririntama. Aluksi oli kirkasta, sitten satoi, tuuli, satoi ja tuuli, kirkastui, satoi ja tuuli taas ja lopulta leiriydyin ihanteellisessa säässä.

Päivän luontohavainto: kylmää. Selvästi kylmempää kuin vaikkapa Rastigaisan tienoilla. Tänään tuli myös hetki, jolloin oli pakko vetää sadevermeet, myös housut, päälle. Jääkylmää vettä tuli vaakasuoraan siinä määrin, että kropan hypotermiahälytys meni päälle. Eivät todellakaan ole turhaa painolastia.

Tuli ehtoo ja parkkeerasin ylängölle kymmenisen kilometriä ennen Masia. Takana oli 19 kilometriä ja enemmänkin olisi jaksanut, mutta edessä oli sama ongelma kuin Lakselvan luona, eli inehmoasutusta.

Tänä iltana olen ajallisesti puolimatkassa suunnitelmassani. Takana on 11 ja puoli päivää, edessä saman verran. Suoraan sanoen, alan saada tästä tarpeekseni. No, huomenna on taas hyvä tilaisuus nousta maitojunaan.

Hikes's shadow
Vaeltajan varjo

(to be continued?)

map_Lakselva_Masi
Summittainen reitti

Jäämeren rannalla. Koti kaukana kotoa.

Jäämeren rannalla. Koti kaukana kotoa.
Jäämeren rannalla. Koti kaukana kotoa.

Ylipainoisena tunturiin

”Pahus!” mutisin itsekseni. Edessäni on viitisenkymmentä metriä ylämäkeä sadalla metrillä. Niskassani painaa lähes 40 kiloa rinkkaa, enemmän kuin laki sallii. ”Jos joskus pääsen Kilpikselle, kehtaan vetää päälleni paidan, jossa on teräsmies-logo.”

Seikkailu alkaa tästä.
Seikkailu alkaa tästä.

No, jätetääs teräsmies -kisojen karsinnat hetkeksi ja otetaan pari askelta taaksepäin, tai saman tien vaikka pari päivää, ja palataan Rovaniemen rautatieasemalle.

0. päivä – julkisella liikenteellä

Muuanna elokuisena lauantaihuomeltaina armon vuonna 2013 nousin junasta hitusen unenpöpperöisenä. Tarkoitukseni oli lähteä vaeltamaan Kilpisjärvelle. Jossain vaiheessa huomasin istuvani bussissa, joka olikin matkalla Utsjoelle! No, eipä hätiä mitiä, oli tullut mukaan mukavasti muonaa (sehän siellä rinkassa painoikin!) ja kivasti karttoja. Melkein Utsjoelle saakka.

Utsjoen silta
Utsjoen silta. Kutsu seikkailuun.

Melkein. Hypättyäni kuormineni (en sano kantamuksineni, sillä rinkka oli liian raskas selkään nostettavaksi: minun piti ryömiä sen alle) bussista Utsjoen kaupalla kävelin iloisesti sillan yli ja käännyin vasempaan. Suunnitelmani oli pikamarssia vielä samana iltana parikymmentä kilometriä Borsen kylään, poiketa sieltä tuntureille ja saada siten hyvä alkuvauhti retkelle. Tosin sittenkin olisin vielä muutaman kilometrin kartan reunan tuolla puolen, mutta eksyminen näillä nurkilla oli suhteellinen käsite. Kunhan nyt suunnilleen osasi nimetä pari isompaa näköpiirissä olevaa isompaa nyppylää.

Leiripaikalle saavuin pari tuntia suunniteltua myöhemmin. Ensinnäkin bussi oli Utsjoelle tullessa ollut puolisen tuntia myöhässä ja toisaalta marssi oli treeneistäni huolimatta raskaampaa kuin olin arvellut. Päälle päätteeksi lopun metsäpolkuosuus meni hämärässä harhailuksi. Kun sitten saavuin ennalta valitsemalleni leiripaikalle, tarkkana poikana tajusin valinneeni teltan paikaksi suon. Onneksi sade sentään ymmärsi otollisen hetkensä koettaneen.

Siinä sitä oltiin. Rättiväsyneenä, märkänä, pimeässä, suolla, ilman rutiinien tuomaa turvaa. Eipä aikaakaan kun bongasin saappaistani päättömän kanan. Ei muuta kuin hätätilaohjelma käyntiin: Laskin rinkkani mättäälle (josta pääsisin sopivasti ryömimään sen alle), istuin rauhallisesti paikalleni, suljin silmäni vedin muutaman kerran syvään henkeä ja kysyin itseltäni yhden kysymyksen: Mitä ensimmäiseksi? Vastaus: ”Vettä”. Kun tärkeysjärjestys oli näin saatu kohdalleen, kaikki alkoikin mennä putkeen. Ja tällä kertaa se ei ollut viemäri.

Tuli ehtoo taakse oli jäänyt 21 km. Tuli aamu.

1. päivä – kartalle

Jossain vaiheessa päivää pääsin lopulta kartalle. Matka ei lopulta ollut pitkä, mikä oli hyväkin, koska marssinikin jäi varsin lyhyeksi.  Opin tehokkaasti sen, että jos haluaa kävellä pitkään, on pakko lähteä ennen kello kahta iltapäivällä. No, aamupäivän satoi. Kävin teltassa venytellessäni läpi kaiken mukaan tulleen. Sillä oli pärjättävä ja se kaikki oli kannettava.

IMGP1581_v1Iltaa kohti sää oli paljon mukavampi ja leiripaikkakin kerrassaan mainio. Tuli ehtoo taakse oli jäänyt 8 kilometriä, tuli aamu…

2. päivä – teräsmies?

Olipa mukava herätä kauniiseen säähän. Alkumatka oli lähinnä miellyttävää tunturinummea – mitä nyt maastolla oli välillä vaikeuksia päättää olisiko se mieluummin kivikkoa vai suota, eikä se edes ymmärtänyt, miksi nämä kolme olisivat keskenään poissulkevia. Huokaus.

Rastigaisa
Rastigaisa

Ohitettuani Rastigaissan lounaispuolelta minulle tuli ongelma. Periaatteessa olisin halunnut säilyttää korkeuskäyräni, sillä muutoin edessä odottaisi kerrostalon portaiden nousemiseen verrattava urakka. Maasto kuitenkin teki sen mahdottomaksi. Lopulta olin tilanteessa, jossa eteenpäin ei päässyt, ylöspäin nouseminen 45 asteen kulmassa oli – rinkan kanssa – sula mahdottomuus ja takaisinpäin en suostunut kääntymään. Ilman kävelykeppejä laskeutuminenkin olisi ollut… no, sanotaanko ”ikävää”.

Vihreässä jokilaaksossa Rastigaisan ja Geaidnogaisan välissä olikin hyvä laittaa lounasta. Ilmakosteus tosin alkoi taas kohota siihen malliin, että katsoin parhaaksi muuttaa sen slow-foodiksi, eli ripustin pakin rinkan lenkistä ja söin matkan varrella. Lusikka-haarukkani tosin koki faasi-transition lusikaksi ja haarukaksi, mutta no problem. Loppumatkan kaivelin pakkia paistinlastalla (kuka väitti sitä turhaksi painoksi?). Jokilaaksosta noustessa oli se teräsmieskisan karsinnan paikka. Ensimmäistä (mutta ei viimeistä) kertaa retkellä jouduin toteamaan, että kukaan ei väittänyt tätä helpoksi – vain tehtävissä olevaksi. (Siitäkin oli ollut debattia, oliko yritykseni edes mahdollinen: Yksinvaellut Utsjoelta Kilpisjärvelle nojautumatta varustetäydennyksiin. Bussikuskille taas olin todennut, että kuka tahansa hölmö voi lähteä matkaan, mutta perillepääsyyn tarvitaan enemmän. Jos joskus pääsen Kilpikselle, joudun ehkä arvostamaan itseäni.)

IMGP1596_v1Ylempänä avautui varsin tasainen kivierämaa. Tosin ei erityisen kuiva, sillä se oli alhaalta lampien täplittämä ja ylhäältä oksidaanin voitelema. Jatkoin vielä muutaman kilometrin, mutta sateen alkaessa toden teolla etsin hätäpäissäni ensimmäisen suhteellisen kuivan paikan, johon pykäsin pikavauhtia teltan pystyyn ja kömmin sisään.

Note to self: Leiriydy ennen kuin alkaa sataa. Ja kun sade alkaa, älä vaivaudu tuomaan märkiä vaatteita sisään – eivät ne kuitenkaan kuivu. Sen sijaan ne imevät ruumiinlämpöä, jolle olisi parempaakin käyttöä.

Oli ehtoo, takana oli 19 kilometriä, tuli aamu.

3. päivä – takaisin vihreälle

Vähän venkoilemalla aurinko kuivatti teltan ennen kuin lähdin liikkeelle. Tänään reitti vei Guiverassan pohjoispuolitse jokilaaksoon ja vehmaammille poronhoitomaille Goadjinjärven tienoilla. Muutaman elikonkin näin.

IMGP1602_v1

Todettakoon, että nämä vuoret olisivat hyvä paikka lennättää leijaa. Karttalaukun sitominen kiinni tauolla on jo refleksi. Olin ohimennessäni bongannut Gottetvarrin laelta maston, ja sen perusteella löysin jopa paikan, josta oli kännykkäverkkoon kuuluvuutta.

Tuli ehoo, takana oli 15 kilometriä. Pistin teltan pystyyn pienen puron luo Oarjista pohjoiseen. Yöllä kuulin rapinaa repun vierestä, kuin hiiret olisivat yrittäneet läpi vetoketjuista. Siirsin repun sisäteltan sisäpuolelle. Sinänsä merkillepantavaa on, että pystyin tekemään niin. Joko se oli keventynyt tai minä olin vahvistunut…

Tuli aamu.

4. päivä – polun pää

Korkeimmalla kohdalla
Korkeimmalla kohdalla

Sivistys! Jos polun toista päätä nyt voi pitää sivistyksenä. Polun toinen päähän on tunnetusti aina kiinni jossain tiessä, mutta tällä kertaa löysin sen toisen pään, joka ei ollut kiinni missään. Moottorikelkkaura oli ystävällisesti merkitty maastoon kepein, ja karttaankin suuntaa-antavasti, ja mitä lähemmäs sivistystä pääsi, sitä helpompi sitä oli muutenkin seurata. Reitin korkeimmalta kohdalta oli myös hyvä lähettää tekstari kotiin.

Luostijoen toisella puolen avautui kanjonimainen nousu Guollejavrin eli suomalaisittain Kalajärven, kattilalaaksoon, mutta tuntien rinkan painon selässäni totesin, että olen nähnyt tarpeekseni, kiitos vain.  Näin tarpeekseni myös sen sieltä laskevan joen suulla olevaa jänkää, turvallisesti joen toiselta puolella. Sinne en neuvoisi edes pahinta vihamiestäni (kuka hän sitten lieneekään?) tunkemaan reppu selässä.  Parhaassa tapauksessa hän saisi vielä rehvastella, että selvisi hengissä.

IMGP1624_v1Päivän haveri: takapuolen tikkaus. Siis housujen. Ilmeisesti olivat nirhautuneet jotain kivensärmää vasten. Ompelin miten kuten kiinni ja vedin vielä sisäpuolelle teipin vahvistukseksi.

Seurailin moottorikelkkauraa sen suuremmin ajattelematta, mikä oli virhe, koska eksyin. En pahasti, mutta jouduin sen takia nousemaan enemmän ylämäkiä kuin oli tarpeen. Oma vika.

Kaukaisuudessa Jäämeri.
Kaukaisuudessa Jäämeri.

Tuli ehtoo, takana oli 18 kilometriä. Leiriyduin paikkaan, jossa sain kuunnella läheisen pienen vesiputouksen lirinää ja ihastella täysikuussa teltan ikkunasta kaukaisuudessa siintävää Jäämerta.

Tuli aamu.

5. Päivä – pikku dippi

Tänä aamuna satoi taas, mikä oli lähinnä ärsyttävää, sillä se pakotti pitämään jalkojentuuletustaukoja useammin. Tässä kelissä kun Gore-texit käyvät retkikeittimestä siinä missä kuin vanhat kunnon nokialaisetkin.

Sain muuten myös ensimmäisen kontaktin  inehmoon sitten tieltä poikkeamisen. (Tekstareitahan ei lasketa…) Keskustelumme ei ollut erityisen syvällinen, mihin saattoi osaltaan vaikuttaa se, että nuorukainen ajoi traktorilla vastakkaiseen suuntaan kuulosuojaimet korvilla, eikä kumpikaan meistä nähnyt tarvetta edes hidastaa.

Uimassa JäämeressäIltapäivällä sade taukosi, joten pystytin teltan kuivumaan siltä varalta, että alkaisi taas sataa. Koskaan ei voi varautua liian hyvin. Ja koska olin sattunut pystyttämään teltan rannalle, päätin siinä pulahtaa uimaan. Mikäpä virkistäisi yksinäistä erävaeltajaa paremmin kuin pieni pulahdus Jäämereen?

IMGP1671_v1

Tai no, teknisesti se ainakin oli Jäämerta. Syvän vuonon pohjukassa oli murtovesilahdelma, jossa oli vettä vain näin korkean veden aikaan, mutta kuitenkin.

Tämä päivä oli leiritymisen kannalta vaikein. Ei siinä, etteikö tällä vehmaalla rannikkoseudulla olisi hyviä teltanpaikkoja ollut – ongelma oli vain siinä, että kun bongasin sellaisen täällä ihmisten ilmoilla, niin joku ryökäle paikallinen oli huomannut sen ensin ja pykännyt siihen talon. Kurjuuksien kurjuus. Karttaan merkitsemättömiä aitojakin oli ilmestynyt hankaliin paikkoihin. Lopulta löysin telttani erään niityn perukoilta.

Tuli ehtoo, matkamittariin oli kertynyt 15 kilometriä, josta osa ihmisasutuksen välttelyä.

Huomenna Lakselvaan, mikä merkitsee ensimmäistä helppoa tilaisuutta keskeyttää tämä halvatun retki. Tähän mennessä onkin ollut lähinnä sadetta, raskaita mäkiä ja ihania maisemia.

Tuli aamu.

6. päivä – Lakselva

Hemmetti! Kuka valopää keksi suunnitella teltan, jonka sisällä on muuten mahdollista pakata koko leiri lähtövalmiiksi, mutta tuulinarut irrotaakseen täytyy lähteä ulos?? Kuvittelevatko ne, että me vaeltajat kestämme vettä? No, onneksi ei satanut paljoa, mutta lähtö oli vähän tahmea. Siihen oli kuitenkin jo melkein tottunut.

Olisin tietysti helposti ehtinyt Lakselvaan edellisenä iltana. Teltanpaikan löytäminen olisi voinut olla hankalaa, eikä hotellimajoituskaan sopinut suunnitelmiini. Se oli toinen syy, miksi olin suunnitellut tulevani kaupunkiin päiväsaikaan.

Toinen oli, että olin kotona luvannut huolestuneelle kotiväelle, että jos vastaan tulee kahvila, niin käyn kahvilla. Vähän outo kokemus, sen viikon jälkeen. Muistin sentään piilottaa puukon, ennen kuin marssin kylälle. Lämmössä alkoi mukavasti ramasta. Tulin siihen tulokseen, ettei koko retkessä ollut mitään järkeä ja aloin miettiä, lähtisikö piankin busseja Suomeen päin.

IMGP1684_v1

(jatkoa ensi numerossa?)

map_Utsjoki_lakselva
Summittainen reitti.